Ilmari Kianto, vuoteen 1906 saakka Calamnius; (7. toukokuuta 1874 Pulkkila – 27. huhtikuuta 1970 Helsinki) oli yksi 1900-luvun alkupuoliskon huomattavimmista suomalaisista kirjailijoista. Kiannon kirjailijanura kesti yli 60 vuotta, jona aikana hän kirjoitti kuutisenkymmentä kirjaa. Hänen maineensa perustuu kuitenkin lähes kokonaan hänen kahteen köyhälistöromaaniinsa Punainen viiva (1909) ja Ryysyrannan Jooseppi (1924). Näiden kirjojen ansiosta Kianto tunnetaan kainuulaisen köyhälistön kuvaajana, ”korpikirjailijana”.Korpikirjailija Ilmari Kianto. Yle elävä arkisto.
Kianto oli alun perin nimeltään Ilmari Calamnius, mutta muutti sukunimensä Johannes Linnankosken neuvosta Kiannoksi vuonna 1906. Hän käytti myös salanimiä Antero Avomieli ja Salanimi. Kirjeenvaihdossaan Kianto käytti nimestään muotoa Ilmari Iki-Kianto.
Lapsuus ja nuoruusvuodet Ilmari Kianto syntyi Pulkkilassa Lamujoen rannalla sijaitsevassa pappilassa vuonna 1874. Hänen vanhempansa olivat kalajokelaiseen Calamnius-pappissukuun kuuluva Pulkkilan kappalainen August Benjamin Calamnius (1834–1915) ja Cecilia Septimia Catharina Lundahl (1842–1924). Perheessä oli kahdeksan lasta, joista Ilmari oli kuudes. Vuonna 1879 August Benjamin Calamnius valittiin Suomussalmen kirkkoherraksi ja perhe muutti Pulkkilasta Suomussalmelle Karhulan pappilaan.
Kianto kävi koulunsa Iissä ja Oulussa. Hän pääsi ylioppilaaksi Oulun lyseosta vuonna 1892. Koulussa hän muun muassa toimitti oppilaskunnan lehteä. Kirjoitettuaan ylioppilaaksi hän ehti ilmoittautua opiskelijaksi Helsingin yliopiston teologiseen tiedekuntaan, mutta päätti kuitenkin ryhtyä veljensä Volmarin esikuvan mukaisesti upseeriksi. Kianto palveli vapaaehtoisena Oulussa 4. Suomen Tarkka-ampujapataljoonassa 1892–1893. Keväällä 1893 pataljoona matkusti sotaharjoituksiin Krasnoje Seloon Pietarin lähelle, ja Kianto kirjoitti näistä kokemuksistaan leirikirjeitä Uusi Suometar -lehteen. Eräs moskovalainen lehti arvosteli Kiantoa separatistiksi näiden leirikirjeiden vuoksi, ja tästä seurannut kohu aiheutti hänelle hankaluuksia. Myös Kiannon sotilaselämään kohdistuneet romanttiset kuvitelmat olivat jo haihtuneet, ja niinpä hän päätti erota armeijasta ja lähteä takaisin yliopistoon opiskelemaan. Tämä toteutuikin myöhäissyksyllä 1893.
pienoiskuva|Ilmari Calamnius ylioppilaana. Kianto opiskeli Keisarillisessa Aleksanterin Yliopistossa venäjän ja suomen kieliä. Opiskeluaikanaan hän aloitti kirjailijanuransa. Esikoisteoksessaan Väärällä uralla (1896), jonka Kianto julkaisi 22-vuotiaana, hän kertoi armeijakokemuksistaan. Omimmaksi alakseen hän tunsi kuitenkin luonnonlyriikan ja julkaisi runokirjat Soutajan lauluja (1896), Hiljaisina hetkinä (1897) ja Lauluja ja runoelmia (1900). Entinen koulutoveri Eino Leino auttoi häntä runojen valikoimisessa. Kianto oli myös mukana perustamassa Suomalaista Kaunokirjailijaliittoa vuonna 1897. Kianto promovoitiin filosofian maisteriksi vuonna 1900. Hän täydensi venäjän kielen opintojaan stipendiaattina Moskovassa 1901–03, ja julkaisi näistä kokemuksistaan myöhemmin kirjan Moskovan maisteri (1946). Kianto teki tänä aikana myös pitkän kiertomatkan Etelä-Venäjällä, ja tätä matkaa hän kuvasi 1903 ilmestyneessä matkakirjassaan Kiannan rannoilta Kaspian poikki v. 1902.
Kianto hyödynsi kieliopintojaan suomentamalla venäläistä kaunokirjallisuutta, kuten Leo Tolstoin Kuoleman ja I. A. Gontšarovin Herra Oblomovin. Hän ryhtyi tolstoilaisuuden kannattajaksi ja kävi kirjeenvaihtoa itsensä Tolstoin kanssa. Kianto kuului myös Suomen tunnetuimman tolstoilaisen, kirjailija Arvid Järnefeltin ystäväpiiriin. Tolstoin vaikutuksesta Kianto erosi kirkosta, kun uskonnonvapauslaki tuli voimaan. 18. heinäkuuta 1904 hän solmi Suomen ensimmäisen siviiliavioliiton Ruotsissa Helsingborgin kaupungin raatihuoneella; morsian oli torniolaisen kultasepän tytär Hildur Molnberg, johon Kianto oli tutustunut keväällä 1904 tämän tultua Suomussalmelle postinhoitajan sairauslomasijaiseksi. Kianto ei silti ollut ateisti vaan tolstoilaisuuden mukaisesti vannoutunut ”henkilökohtaiseen uskoonsa”, jossa ei ollut sijaa uskonlaitoksille.
Korpikirjailijaksi Syksyllä 1904 Kianto asettui vaimonsa kanssa Kajaaniin, jossa hän toimi kielten opettajana Kajaanin yhteiskoulussa. Vuoden 1905 suurlakon jälkeen Kianto heittäytyi innokkaasti mukaan politiikkaan. Hän toimi Kajaani-lehden toimittajana ja oli mukana perustamassa nuorsuomalaista puoluetta vuonna 1905. Näkyvällä poliittisella lehtikirjoittelulla oli kuitenkin se seuraus, että Kianto menetti 1906 opettajantoimensa. Tämän jälkeen hän päätti omistautua kirjailijan uralle ja muutti perheineen kotiseudulleen Suomussalmelle. Kesällä 1908 Kianto oleskeli Ruoveden Ruhalassa.
Suomussalmella Kianto hankki Metsähallitukselta seitsemän hehtaarin vuokrapalstan Leppikanta-nimisestä niemekkeestä Kiantajärven rannalta ja rakennutti sinne vuosina 1910–1912 Turjanlinna-nimisen kirjailijankotinsa. Turjanlinnan valmistuttua Kianto muutti sinne Suomussalmen pappilasta, jossa hän oli asunut perheensä kanssa vuodesta 1909 lähtien. Hän oli virallisesti kruununtorppari ja harjoitti pienessä mittakaavassa maanviljelyä ja karjanhoitoa, mutta käytännössä Kianto sai tulonsa kirjallisilla töillään. Turjanlinnan palstan erottamisen yhteydessä Kiannolla oli erimielisyyksiä Metsähallituksen edustajien kanssa, ja näistä riidoista hän sai aiheen kirjoittaa romaaninsa Metsäherran herjaaja (1912).
pienois|Ilmari Kianto löysi tursaansydän-nimisen merkin kotipitäjänsä vanhasta ladosta, muokkasi sen oheisen näköiseksi ja käytti sitä omana tunnuksenaan. Ensimmäisinä Suomussalmen-vuosinaan Kianto julkaisi kahdesta neljään teosta vuosittain. Joukossa on ajankohtaisia teoksia ja matkakirjoja, monet sisältävät omakohtaisia kokemuksia ja myöhemmin myös muistelmia. Vuonna 1909 Kianto julkaisi ensimmäisen pääteoksistaan, romaanin Punainen viiva, jossa kuvattiin Suomen ensimmäisten eduskuntavaalien vaikutusta syrjäisellä Kainuun korpiseudulla asuvien ihmisten elämään. Vuonna 1911 hän kirjoitti Kajaanin maanviljelysseuran tilauksesta Nälkämaan laulun, josta Oskar Merikannon säveltämänä tuli Kainuun oma maakuntalaulu.
Vuosina 1907–1912 Kianto julkaisi useita valtiokirkkoa ja virallista uskontoa arvostelevia teoksia ja artikkeleita. Romaanissaan Pyhä viha (1908) hän kuvasi avioliittonsa alkuvuosia ja suhdettaan uskontoon, ja seuraavana vuonna ilmestyneessä novellikokoelmassa Pikku syntejä hän esitti keksimiään parodioita Raamatun Vanhan testamentin kertomuksista. Kianto piti koko Vanhaa Testamenttia kokoelmana ”hebrealaisia satuja”. Vuonna 1912 Kiannolta ilmestyi vielä Vapaauskoisen psalttari -niminen teos. Kianto ei joutunut oikeuden eteen kirjoituksistaan; vuonna 1912 häntä tosin uhkasi syyte Mitä meidän pitää uskoa -nimisestä artikkelista, mutta keisari Nikolai II:n julistama yleinen armahdus Romanovien hallitsijasuvun 300-vuotisen vallassaolon kunniaksi pelasti hänet. Sen sijaan neljä lehteä, jotka olivat julkaiseet Kiannon uskontoaiheisia kirjoituksia, tuomittiin Jumalan pyhän sanan pilkasta sakkoihin.
Kevättalvella 1914 Kianto teki pororetken Vienan Karjalaan. Hän kävi retken aikana kymmenessä eri kylässä, muun muassa Lonkassa, Vuonniskylässä, Aajuonlahdella, Ponkalahdella, Poahkomienvaaralla ja Latvajärvellä, ja tapasi kuuluisia karhunkaatajia, tietäjiä ja runonlausujia. Kianto teki kaikkiaan kahdeksan retkeä Vienan Karjalaan vuosien 1896 ja 1941 välillä. Retkistä merkittävin oli heinäkuussa 1914 jalkaisin tehty matka Suomussalmelta Kuusamon kautta Vienanmeren rantaan. Kiannon oli tarkoitus jatkaa laivalla Solovetskin luostarisaarelle, mutta ensimmäisen maailmansodan puhkeaminen esti tämän aikeen ja Kianto joutui palaamaan takaisin Suomeen. Tätä retkeään Kianto kuvasi teoksessaan Vienan virroilta, Karjalan kankahilta (1915). Kianto oli fennomaani, joka näki Itä-Karjalassa siveellisen suomalaisuuden alkukodin. Myöhemmin hän kannatti Itä-Karjalan liittämistä Suomeen, mitä ilmensi muun muassa hänen kuuluisa runonsa ”Suomi suureksi, Viena vapaaksi...”.
Kiannon ensimmäinen avioliitto päättyi käytännössä 1917, kun hän ilmoitti ottavansa toiseksi vaimokseen Siviä Karpin ja julistautui moniavioisuuden kannattajaksi. Kianto joutui tämän takia voimakkaan paheksunnan kohteeksi ja hänellä ja Karpilla oli muun muassa vaikeuksia asunnon saannissa.
Sisällissota ja Vienan retkikunta pienoiskuva|Heimosotureita Vienan sotaretkeltä, kuvassa mukana kirjailija Ilmari Kianto takana ratsailla keskellä.
Suomen sisällissodan alkuvaiheessa Kianto oleskeli Oulussa ja Hailuodossa ja oli Oulun valtauksen silminnäkijä. Kianto asettui valkoisten puolelle ja esitti hyvin jyrkkiä kommentteja punaisista: hän muun muassa puhui ”punaisista naarassusista” ja vaati pahan pois leikkaamista saastuneesta kansanruumiista teloitusten avulla esimerkiksi Keskisuomalainen-lehdessä 12. huhtikuuta 1918 ilmestyneessä kirjoituksessaan:
Kiannon jyrkkää asennetta saattaa selittää se, että häntä itseään oli pidetty jonkinlaisena sosialistina hänen vapaan sukupuolimoraalinsa sekä uskonnon- ja kirkonvastaisten kirjoitustensa vuoksi. Nyt hän halusi tehdä selvän pesäeron punaisiin ja etsi jyrkillä mielipiteillään hyväksyntää valkoisten kannattajilta. Venäjän kieltä opiskellut ja pitkiä aikoja Venäjällä oleskellut Kianto muuttui samalla myös venäläisvastaiseksi Suur-Suomen kannattajaksi. Perinteiset valkoisten kannattajat suhtautuivat kuitenkin epäillen ”valkoiseksi anarkistiksi” julistautuneeseen Kiantoon, eikä hänen sisällissodasta kirjoittamansa kirja saanut kustantajaa syksyllä 1918. Kiannon sisällissotamuistelmat julkaistiin vasta vuonna 1928 nimellä Elämän ja kuoleman kentältä ja silloinkin niitä oli osaksi sensuroitu.
Sisällissodan jälkeen kesällä 1918 Kianto otti osaa everstiluutnantti Malmin johtamaan Vienan retkikuntaan. Hänen tehtävänään oli toimia agitaattorina ja saada alueen asukkaat kannattamaan Suomeen liittymistä. Paikallinen väestö pysyi kuitenkin Kiannon pettymykseksi poliittisesti passiivisena eikä innostunut hänen puheistaan. Syksyllä retken jälkeen Kianto kirjoitti yleisesikunnalle moitekirjeen Vienan sodan moraalisesta ryhdittömyydestä ja retkikunnassa rehottaneista sukupuolitaudeista. Kianto kirjoitti epäonnistuneesta retkestä matkakuvauksen Suomi suureksi – Viena vapaaksi (1918) ja kirjasen Vienan puolesta – Kauko-Karjalan ikivanhan moraalin säilyttämiseksi, kenttäpuheita (1919).
1920–1930-luku Vuonna 1924 ilmestyi Kiannon toinen pääteos, romaani Ryysyrannan Jooseppi. Aihepiirillä ja henkilöhahmoilla on yhtäläisyyksiä Joel Lehtosen Putkinotkon kanssa.
Kianto oli 1920–1930-luvuilla hyvin paljon liikkeellä, ja Turjanlinna oli usein pitkiä aikoja tyhjänä. Hän matkusti 1926 Viroon, Latviaan, Puolaan ja Tšekkoslovakiaan, ja 1931 hän kävi uudelleen Virossa. Kiannolla oli näihin aikoihin toinen asunto Terijoen Kellomäellä Karjalan kannaksella, mutta hän asui myös tilapäisesti useilla paikkakunnilla ympäri Suomea. Terijoen mökki oli alkuperäiseltä nimeltään Esterilä, mutta Kianto alkoi kutsua sitä Antiloopin luolaksi tai Varpusen häkiksi silloisen naisystävänsä Sirkka-Liisan eli Sigrid Engströmin ihastelunimen mukaan. Kianto asui tässä mökissä useina talvina, sillä hän saattoi kirjoittaa siellä teoksiaan rauhassa, mikä ei olisi onnistunut Turjanlinnassa.
Vuonna 1932 Kianto sai virallisen eron ensimmäisestä vaimostaan, ja hän meni 1933 uusiin naimisiin Elsa-Maria Karppisen (o.s. Kokko) (1896–1954) kanssa. Hänellä oli kuitenkin samaan aikaan suhde Raakel Nymanin kanssa ja vuodesta 1934 lähtien myös Turjanlinnan palvelustyttönä toimineen Aino Seppäsen (”Aino-Kaino”) kanssa. Vuonna 1934 Kianto onnistui myös kahdeksan vuoden ponnistelun jälkeen lunastamaan Turjanlinnan palstan itsenäiseksi tilaksi.