Sotatalouden rahoittaminen Suomessa toisen maailmansodan aikana

Sotatalouden rahoittaminen Suomessa toisen maailmansodan aikana perustui valtion lainanottoon ja erilaisten verojen korottamiseen. Merkittävimpinä lainanoton muotoina olivat valtion ottamat lainat Suomen pankilta kassavajeen täyttämiseksi (niin kutsuttu setelirahoitus), lainat ulkomailta ja lainat kotimaisilta rahoituslaitoksilta sekä kansalaisilta, joista osa toteutettiin esimerkiksi myymällä valtion obligaatioita, kuten Isänmaan laina vuonna 1942, tai jopa niin kutsuttuina pakkolainoina. Valtion keskuspankiltaan ottamien lainojen seurauksena kuluttajahintojen nousu (eli inflaatio) kiihtyi sotavuosina merkittävästi. Lähes kaikkia jo olemassa olevia veroja kiristettiin ja uusia verotusmuotoja otettiin käyttöön. Merkittävimpänä uutena verotusmuotona jatkosodan aikana otettiin käyttöön liikevaihtovero, joka jäikin sitten pysyväksi.Itsenäisyyden puolustajat s.134: Lauri Haataja jne.Jatkosodan historia – Osa 6 ss. 310-311 : Sotatieteen laitos

Valtion menot lähes kolminkertaistuvat Sotien aikaisista valtiontalouden menoista on laadittu jälkikäteen melko tarkkojakin laskelmia, joiden mukaan Suomen valtion menot lähes kolminkertaistuivat talvisodan, välirauhan sekä jatko- ja Lapin sodan ajaksi vuoden 1938 menoihin verrattuna. Vuonna 1938 Suomen valtion menot olivat noin 5,1 miljardia markkaa (vuoden 2010 euroina noin 1,7 miljardia). Vuoden 1939 menot kasvoivat jo 7,5 miljardiin markkaan, ja tämän jälkeen valtion menot olivat vuoden 1938 markoiksi muunnettuina tasoltaan 13–14 miljardia markkaa (4,3 miljardia – 4,7 miljardia vuoden 2010 euroa) vuoteen 1944 asti, jonka jälkeen niissä tapahtui pientä laskua vuonna 1945.Itsenäisyyden puolustajat ss.134-135: Lauri Haataja jne.

Valtiontalouden menot nousivat pahimmillaan jopa 45 prosenttiin bruttokansantuotteesta, joista puolustusministeriön osuus ylitti lähes vuosittain 60 prosentin rajan. Suomen kokonaistuotannosta ohjautui siis suoraan maanpuolustuksen tarpeisiin välittömästi noin neljännes, vaikka erilaisten sodasta johtuneiden menetysten ja vaurioiden korvaamiseen ei sotien aikana käytetty juurikaan valtion varoja. Puolustusmenojen erittäin voimakas kasvu asetti valtiontalouden merkittävien haasteiden eteen, jonka rahoittamista kuvataan alempana artikkelissa.

Elinkustannukset ja palkat nousevat Perinteisen näkemyksen mukaan rahan lainaaminen keskuspankilta eli seterirahoitus aiheutti talouteen inflatorisia paineita.Itsenäisyyden puolustajat s. 36 ja 138: Lauri Haataja jne. Toisaalta chartalistisen mukainen näkemyksen mukaan budjettivajeet lisäsivät yksityissektorin rahoitusvarallisuutta huolimatta siitä, miten ne olivat rahoitetut, ja tämä lisäsi kansantalouden kokonaiskysyntää. Inflaatiopaineet johtuvat vain siitä, ettei kokonaiskysynnän kasvua kyetty hillitsemään riittävästi verottamalla tarpeeksi ja kannustamalla kansalaisia säästämään. Toisaalta nettorahoitusvarallisuuden kasvu johti myös toisen maailmansodan jälkeiseen nopean talouskasvun aikakauteen.L. Randall Wray: Modern Money Theory: A Primer on Macroeconomics for Sovereign Monetary Systems. Palgrave Macmillan, 2012. .

Elinkustannusten nousua sotien aikana kuvaa indeksi, jossa vuoden 1938 tilannetta kuvataan luvulla 100. (suluissa kuvataan rahan määrän kehitystä indeksillä, jossa vuotta 1938 kuvataan myös luvulla 100. Kyseessä on siis käytännössä Suomen Pankin valtiolle lainaaman rahan määrän kehitys). Indeksit olivat vuosittain: Itsenäisyyden puolustajat s.137: Lauri Haataja jne. 1939 elinkustannusindeksi oli 103 (111) 1940 elinkustannusindeksi oli 122 (135) 1941 elinkustannusindeksi oli 147 (152) 1942 elinkustannusindeksi oli 170 (183) 1943 elinkustannusindeksi oli 192 (222) 1944 elinkustannusindeksi oli 204 (282) 1945 elinkustannusindeksi oli 285 (351)

Hintojen nousua pyrittiin Suomessa toisen maailmansodan aikana hillitsemään muun muassa hinta- ja palkkasuluilla, jotka eivät osoittautuneet kovinkaan tehokaiksi keinoiksi inflaation vastaisessa taistelussa. Palkkatason nousua kuvannee muun muassa seuraavat luvut: miespuolisen maataloustyöntekijän ansiotason nousu vuosien 1938–40 ajan noin 10 000–12 000:sta markasta (vuoden 2010 euroina noin 3 200–4 000 euroa/vuosi) vuoden 1943 noin 25 000 markkaan; miespuolisen teollisuustyöntekijän keskituntiansion nousu 7–9 markasta (vuonna 1939, josta laskettuna keskituntipalkka vuoden 2010 euroina noin 2,3–2,9 euroa/tunti, josta laskettuna vuosiansiot noin 5 000–7 000 euroa) noin 14–18 markkaan tunnilta vuonna 1943; eli molemmissa ammattiryhmissä ansiotaso siis käytännössä kaksinkertaistui. Maataloudesta elantonsa saavalla väestönosalla oli mustan pörssin olosuhteissa luonnollisesti mahdollisuus kasvattaa tulojaan ilman, että se nosti ”virallisia” tuloja. Samanaikaisesti elinkustannusten nousu oli lähes samaa luokkaa (indeksinä nousu noin 100:sta 192:een). Pelkästään näiden numeroiden valossa näyttäisi siis siltä, että kuluttajien ostovoima ei olisi mainittuina vuosina juurikaan laskenut. Käytännössä kotitalouksien käytettävissä olevat reaaliansiot kuitenkin laskivat noin 20–25 prosenttia verotuksen kiristymisen seurauksena. Suomen 1930-luvun nopeaa talouskehitystä kuvaa sangen hyvin se, että juuri mainittu reaaliansioiden lasku tarkoitti vain paluuta vuosien 1934–35 tasolle kotitalouksien käytettävissä olevissa reaalituloissa.Suomi sodassa, s. 310: Järventaus jne.Itsenäisyyden puolustajat, s. 136-137: Lauri Haataja jne.

Verotus kiristyy Suomen valtio rahoitti sotamenojaan myös kansalaisten verotaakkaa lisäämällä. Jo käytössä olevien verojen korotusten ohessa otettiin käyttöön myös täysin uusia veromuotoja, joista tärkein oli liikevaihtoveron käyttöönotto helmikuussa 1941. Liikevaihtovero otettiin käyttöön muun muassa korvaamaan niin kutsuttuja ylellisyystuotteista perittyjä tullimaksuja. Liikevaihtoveron määrä oli aluksi 4–10 prosenttia, mutta jo vuoden 1941 lopussa se korotettiin 4–13 prosenttiin ja vuoden 1944 heinäkuussa 20:een prosenttiin. Liikevaihtovero perittiin kaupan tukkuportaassa, mutta se ei koskenut peruselintarvikkeita. Verotusmuoto jäi pysyväksi, ja myöhemmin sitä laajennettiin koskemaan myös palveluita, jolloin nimi muuttui arvonlisäveroksi. Valmisteverojen tuotto valtion kassaan oli suurin tupakkatuotteista, mutta myös uusia tuotteita otettiin valmisteverotuksen piiriin (esimerkiksi makeiset, kahvi, autonrenkaat, tulitikut, sokeri, virvoitus- sekä mallasjuomat).Itsenäisyyden puolustajat s.136: Lauri Haataja jne.

Siirtoväelle maksettavien korvauksien rahoittamiseksi säädettiin toisen maailmansodan aikana kahdesti (elokuussa 1940 ja toukokuussa 1945) erityinen omaisuudenluovutusvero. Omaisuudenluovutusvero oli progressiivinen, jolloin veroprosentti kasvoi luovutetun omaisuuden arvon kasvaessa. Esimerkkeinä veroprosenteista luovutetun omaisuuden arvon mukaan vuonna 1939 (suluissa vuonna 1945): Itsenäisyyden puolustajat ss.136-137: Lauri Haataja jne. 40 000 mk veroprosentti 2,5 (vuonna 1945 veroa ei kannettu) 80 000 mk veroprosentti 3,5 (vuonna 1945 0,4 %) 640 000 mk veroprosentti 7,5 (1,6 %) yli 40 960 000 mk veroprosentti 20 (3,5 %) Vuoden 1945 omaisuudenluovutusvero ei prosenttilukujen pienuudesta huolimatta ollut lievempi, koska vero oli säädetty maksettavaksi viitenä peräkkäisenä vuonna. Lisäksi verotetun varallisuuden arvo laskettiin eri tavalla. Omaisuuden arvo laskettiin vuoden 1944 omaisuuden käyvän arvon mukaan kaksinkertaistettuna, ja myös irtainomaisuus laskettiin verotuksen piiriin kuuluvaksi.

Talvisodan aika

Talvisodan aikana sotatalouden rahoittaminen perustui kolmeen eri lähteeseen, joista ehdottomasti tärkein oli Suomen valtion Suomen pankista ottamat lainat. Toiseksi valtio otti lainaa sieltä, mistä sitä oli saatavilla ja kolmantena tulivat mukaan ne varat, joita saatiin lahjoituksina eri maista. Kahta viimeistä rahoituskeinoa käytettiin lähinnä ulkomailta tapahtuneiden sotatarvikkeiden hankinnan rahoittamiseen.Itsenäisyyden puolustajat s.37 ja 134: Lauri Haataja jne.

Valtion lainanotto Suomen pankista tarkoitti käytännössä sitä, että valtio otti kasvaneiden puolustusmenojensa rahoittamiseksi lainaa Suomen pankilta, joka taas painoi lisää rahaa menojen kattamiseksi. Vallitsevissa oloissa ei käytettävissä ollut muita rahapoliittisia keinoja sotatalouden rahoittamiseksi. Suomen valtio rahoitti sodankäyntiään myös muulla, kotimaisella lainanotolla. Suomen pankista ja yksityisiltä markkinoilta otetuilla lainoilla kerättiin vuonna 1939 noin 800 miljoonaa markkaa ja seuraavana vuonna peräti 4 miljardia markkaa. Vuoden 1940 lainanotosta merkittävä osa ei kohdistunut suoraan talvisodan aiheuttamiin kustannuksiin vaan muun muassa puolustusvalmiuden kohottamiseen välirauhan aikana.Itsenäisyyden puolustajat s.37 ja 135: Lauri Haataja jne.

Valtion talouden rahoitusmahdollisuuksia talvisodan aikana kavensi huomattavasti myös ulkomaankaupan lähes täydellinen tyrehtyminen, joka vähensi muun muassa tullimaksujen tuottoa. Lisäksi valtion tuloja vähensi puolustusvoimien palvelukseen kutsuttujen henkilöiden tuloverotuottojen merkittävä aleneminen.Itsenäisyyden puolustajat: 135: Lauri Haataja jne.

Ulkomaiden Suomelle myöntämät lainat Suomen valtio pyrki saamaan talvisodan aikana mahdollisimman suuren määrän lainaa ulkovaltojen hallituksilta. Merkittävin Suomen valtion saama laina oli Ruotsin valtiolta saama 200 miljoonan kruunun laina, joka myönnettiin Suomelle helmikuussa 1940. Kyseisen lainan määrä markoiksi muunnettuna oli noin 2,3 miljardia silloista Suomen markkaa (= vuoden 2010 euroiksi muutettuna noin 700 miljoonaa euroa). Ruotsin valtion myöntämällä lainalla Suomen valtion oli mahdollista maksaa muun muassa ne sotatarvike-erät, jotka ruotsalainen Bofors-konserni oli Suomelle myynyt. Osa Ruotsin myöntämästä lainasta myönnettiin niin sanotusti dollarimääräisenä, joka tarkoitti sitä, että lainaa oli mahdollista käyttää myös muiden valtioiden myymän sotamateriaalin maksamiseen. Talvisodan päätyttyä osa kolmansista maista tilatuista sotatarvike-eristä kuitenkin peruutettiin siten, että niistä tilattujen sotatarvike-erien osuus laski kolmannekseen suunnitellusta.Talvisodan historia – Osa 4 s. 267: Sotatieteen laitosItsenäisyyden puolustajat s.37: Lauri Haataja jne.

Iso-Britannia myönsi Suomelle ennen talvisodan päättymistä erilaisia luottoja yhteensä 6,825 miljoonaa puntaa, joka vastasi noin 1,1 miljardia tuolloista markkaa (vuoden 2010 euroiksi muunnettuna noin 236,84 miljoonaa euroa).Talvisodan historia – Osa 4 s. 281 : Sotatieteen laitos

Monissa muissakin maissa käytiin aktiivisia neuvotteluja lainojen saamiseksi, mutta tulokset jäivät sangen laihoiksi. Lisäksi saaduista luotoista käytännössä vain Ruotsin myöntämillä luotoilla oli käytännön merkitystä, koska niitä myönnettiin jo sodan alkuvaiheissa kun taas esimerkiksi Ison-Britannian antamista luotoista merkittävimmät osat myönnettiin vasta helmi-maaliskuussa 1940, jolloin niitä ei enää ehditty käyttää ennen sodan päättymistä kuin jo tilattujen sotatarvike-erien rahoittamiseen.Itsenäisyyden puolustajat ss. 34-35: Lauri Haataja jne.

Katso myös Sotatalous Suomessa toisen maailmansodan aikana

Lähteet

Viitteet

Luokka:Suomi 1939–1945 Luokka:Suomen talous toisen maailmansodan aikana