thumb|175px|Marlen Hutsijev vuonna 2018. Marlen Martynovitš Hutsijev (, 4. lokakuuta 1925 Tbilisi – 19. maaliskuuta 2019https://www.mk.ru/social/2019/03/19/skonchalsya-marlen-khuciev.html) oli georgialaissyntyinen venäläinen elokuvaohjaaja.
Elämäkerta Marlen Hutsijev syntyi Stalinin vainoissa kuolleeen kommunistin ja näyttelijättären perheeseen. (Arkistoitu: Archive.is) Hän valmistui vuonna 1952 Neuvostoliiton elokuvainstituutin ohjaajalinjalta, jossa hän opiskeli Igor Savtšenkon johdolla. Diplomityö Gradostroiteli (”Rakentajat”, yhdessä Feliks Mironerin kanssa, 1950) kertoo Moskovan nuorista rakennustyöläisistä.
Hutsijev työskenteli vuosina 1953–1958 ohjaajana Odessan elokuvastudiolla. Hänen esikoisteoksensa Vesna na Zaretšnoi ulitse (”Kevät Zaretšnaja-kadulla”, Feliks Mironerin kanssa, 1956) on lyyrinen ja yksityiskohdiltaan todenmukainen rakkaustarina ja yksi ensimmäisistä Neuvostoliiton kulttuurielämän ”suojasäätä” heijastaneista elokuvista. Orpopojan ja perheensä menettäneen sotilaan ystävyydestä kertova psykologinen draama Dva Fjodora (”Kaksi Fjodoria”, 1959) on jäänyt historiaan Vasili Šukšinin näyttelijädebyyttinä.
Hutsijev työskenteli vuosina 1959–1965 Gorkin elokuvastudiolla ja vuodesta 1965 lähtien Mosfilmin studiolla. Erityinen sija ohjaajan tuotannossa on nuorisosta ja sen ihanteista kertovalla elokuvalla Zastava Iljitša, jota pidetään Neuvostoliiton ”kuusikymmenlukulaisuuden” avainteoksena. Vuonna 1962 valmistunut elokuva (Arkistoitu: Archive.is) joutui Nikita Hruštšovin rajun kritiikin kohteeksi, ja se julkaistiin uudelleen muokattuna nimellä Olen 20-vuotias (Mne dvadtsat let, 1964). Elokuvan alkuperäinen versio ilmestyi vuonna 1988. Kuusikymmenlukulaisten aikuistumista ja suojasään päättymistä kuvaa Heinäkuun sade (Ijulski dožd, 1967). Sukupolven alustavan tilinpäätöksen ohjaaja tekee elokuvassa Posleslovije (”Jälkisana”, 1983).
1960–1970-lukujen vaihteessa Hutsijev työskenteli televisio- ja dokumenttielokuvien parissa. Yhdessä Elem Klimovin ja German Lavrovin kanssa hän viimeisteli Mihail Rommin aloittaman dokumenttielokuvan I vsjo-taki ja verju (”Silti uskon”, 1976). Vuonna 1991 valmistui näytelmäelokuva Beskonetšnost (”Loputtomuus”). Hutsijev on toiminut myös käsikirjoittajana, näyttelijänä ja teatteriohjaajana. Hänet valittiin vuonna 1965 Neuvostoliiton elokuvatyöntekijäliiton sihteeriksi. Hän toimi vuodesta 1978 lähtien elokuvainstituutin opettajana ja vuodesta 1987 professorina. Hutsijev sai Neuvostoliiton kansantaiteilijan arvonimen vuonna 1986 ja Venäjän valtionpalkinnon vuonna 1993.
Filmografia Gradostroiteli (”Rakentajat”, lyhytelokuva, Feliks Mironerin kanssa, 1950) Kevät Zaretšnaja-kadulla (Vesna na Zaretšnoi ulitse, Feliks Mironerin kanssa, 1956) Dva Fjodora (”Kaksi Fjodoria”, 1959) Olen 20-vuotias (Zastava Iljitša, Mne dvadtsat let, 1965) Heinäkuun sade (Iljulski dožd, 1967) Byl mesjats mai (”Oli toukokuu”, televisioelokuva, 1970) Alyi parus Pariža (”Pariisin punainen purje”, dokumenttielokuva televisiota varten, 1971) I vsjo-taki ja verju (”Silti uskon”, dokumenttielokuva, yhdessä Mihail Rommin, Elem Klimovin ja German Lavrovin kanssa, 1976) Posleslovije (”Jälkisana”, 1983) Beskonetšnost (”Loputtomuus”, 1991) Ljudi 1941 goda (”Vuoden 1941 ihmiset”, dokumenttielokuva, 2001)
Lähteet
Aiheesta muualla Marlen Hutsijevin muistokirjoitus Helsingin Sanomissa
Kirjallisuutta ”Kun poeettinen elokuvakieli muuttuu poliittiseksi…”, Marlen Hutsijevin haastattelu, Filmihullu 4/2004. Varjola, Markku & Stranius, Pentti: ”Marlen Hutsijev – suojasään lapsi, 60-lukulainen kapinallinen”, Filmihullu 4/2004.
Luokka:Neuvostoliittolaiset elokuvaohjaajat Luokka:Georgialaiset elokuvaohjaajat Luokka:Venäläiset elokuvaohjaajat Luokka:Vuonna 1925 syntyneet Luokka:Vuonna 2019 kuolleet