Elokuva Suomessa kasvoi 1930-luvulla täydeksi elokuvateollisuudeksi. Äänielokuva ja yleismaailmallinen talouslama rantautuivat Suomeen yhtä aikaa ja saattoivat elokuva-alan ongelmiin. Vuosikymmenen puolivälissä alkoi suomalaisen elokuvan kulta-aika. Kaksi keskenään kilpailevaa suuryhtiötä, Suomi-Filmi ja Oy Suomen Filmiteollisuus, valmistivat keskimäärin kymmenen elokuvaa vuodessa. Elokuvatähdistä tuli Suomen ensimmäisiä julkkiksia. Tähtikultin rakentamisen keskeisiä tekijöitä olivat Elokuva-Aitan kaltaiset lehdet, jotka kertoivat alan kuulumiset niin Suomesta kuin ulkomailta. Elokuvajournalistit ry palkitsi alan ansioituneita tekijöitä ensimmäisen kerran vuonna 1944. Jussi-patsaan suunnitteli muotoilija Ben Renvall.
Äänielokuvat syrjäyttävät mykkäelokuvat Äänielokuva löi läpi maailmalla 1920-luvun loppupuoliskolla. Kansallinen elokuvateollisuuden kehitys toteutui suuressa osassa maailmaa. Äänielokuvissa puhuttiin ja laulettiin omalla kielellä. Sen myötä syntyi suomalainen yleisö, jonka olemassaoloon suuret suomalaiset elokuvayhtiöt 1930-luvulla hanakasti tarttuivat. Ääniteknologian saapuminen hankaloitti elokuva-alan etenemistä, sillä laitehankinnat olivat kalliita. Suomen vakavaraisin elokuvayhtiö Suomi-Filmi joutui laman aikana konkurssin partaalle, kun elokuvia ei ollut varaa tehdä eikä yleisöllä ollut varaa käydä niitä katsomassa.Rytkönen 2008, s. 8.
Suomi-Filmin äänifilmituotantoon siirtymistä edesauttoivat huhut, joiden mukaan ulkomaiset tuottajat alkaisivat ulkomaisella pääomalla valmistaa suomenkielisiä äänielokuvia Pariisin ja Tukholman studioissa. Ensimmäinen pitkä äänellinen näytelmäelokuva oli Suomi-Filmin valmistama. Jaakko Korhosen ohjaama Aatamin puvussa... ja vähän Eevankin sai ensi-iltansa Kino-Palatsissa 2. helmikuuta 1931. Kari Uusitalon mukaan elokuva ei ollut ”täysioppinen”, sataprosenttinen äänielokuva, sillä se oli alun perin filmattu mykkänä, ja vanhaan tapaan kirjoitetut välitekstit korvasivat vuoropuhelun.Kari Uusitalo: Kuvaus-kamera-käy: lähikuvassa suomifilmit ja Suomi-Filmi Oy. Helsinki: Kirjastopalvelu, 1994. Marraskuussa 1930 Karu kertoi Elokuva-lehdelle, ettei äänielokuvaan ”sentään lennetä”, ensin oli kokeiltava synkronisoidulla äänielokuvalla eli sellaisella, jossa on ”musiikkia ja laulua”, vaikka hän pitikin Korhosen elokuvaa Turun Sanomien haastattelussa ensimmäisenä suomalaisena kokoillan äänielokuvana.Turun Sanomat, 29.11.1930.
Suomi-Filmi ei ollut vielä keväällä 1931 tarjoamassa markkinoille äänielokuvia. Valentin Vaalan Fennica-Filmille ohjaama Laveata tietä ja Kalle Kaarnan Sarastus Oy:lle tekemä Jääkärin morsian olivat nekin alkujaan kuvattu mykkänä, ja ne täydennettiin jälkisynkronisoidulla musiikilla. Jääkärin morsiamen ensimmäisessä filmatisoinnissa Tauno Brännas, myöhemmin Tauno Palo, lauloi pari laulua. Elokuvan ääni tallennettiin Kurt Jägerin kehittämällä Jägerton-menetelmällä, mutta lauluosuudet tuotti Kööpenhaminassa Nordisk Tonefilm omilla studioillaan. Elokuvan ensi-ilta oli 12. maaliskuuta 1931 Helsingin Capitolissa ja Arenassa. Yrjö Nybergin (myöhemmin Norta) ja Lahyn-Filmin kokeilut Turussa ehtivät ensimmäiseksi täydelliseksi äänielokuviksi. Laulua ja tanssia revyyn muodossa tarjoillut Sano se suomeksi ymmärrettiin käännekohdaksi, jonka mukana oli astuttu täysi askel sataprosenttiseen äänielokuvaan. Näytelmäelokuvissa ensimmäinen täysin suomalaisvoimin valmistunut äänielokuva oli Erkki Karun Suomi-Filmille ohjaama Tukkipojan morsian, joka sai ensi-iltansa Helsingissä 15. marraskuuta 1931.
Suomalainen elokuvateollisuus syntyy pienoiskuva|Vaimokkeen kuvaus Suomi-Filmin studiolla 1936. Ratin takana Tauno Palo. 1930-luvun alkuvuodet olivat suomalaiselle elokuvalle vaikeat. Suomi-Filmistä eroamaan joutunut Karu perusti vuonna 1933 uuden elokuvayhtiön Suomen Filmiteollisuuden. Vuonna 1936 yritys kohosi tuotantoluvuissaan samalle tasolle siihen asti Suomen elokuva-alaa lähes yksin hallinneen Suomi-Filmin kanssa. Karun jälkeen Suomi-Filmin johtoon nousi Risto Orko, jonka elokuva Siltalan pehtoori muodostui kaikkien aikojen menestykseksi ja takasi filmituotannon jatkuvuuden laman jälkeisessä Suomessa. Karun kuoltua aivokalvontulehdukseen 1935 Suomen Filmiteollisuuden johtoon nousi Kotimaisen Työn Liiton toimitusjohtaja T. J. Särkkä, joka ohjasi tulevalla urallaan kaikkiaan 49 elokuvaa. 1930- ja 1940-luvuilla Suomessa toimi myös muita pienempiä yhtiöitä, joiden tuotanto jäi huomattavasti vähäisemmäksi, mutta oli usein taiteellisesti korkeatasoisempaa kuin suuryhtiöiden elokuvat. Pienten elokuvayhtiöiden lahjakkaita ohjaajia olivat muun muassa Teuvo Tulio ja Nyrki Tapiovaara.
1930-luvulla SF:n Toivo Särkkä ja Suomi-Filmin Valentin Vaala olivat tuotteliaimmat ohjaajat. Mykkäkauden veteraani Yrjö Norta toimi Särkän aisaparina omien soolo-ohjaustensa välillä. Risto Orko, Orvo Saarikivi ja pienen Jäger-Filmin ohjaaja Kalle Kaarna nousivat esille vuosikymmenen loppupuoliskolla. Wilho Ilmari ja Jorma Nortimo aloittivat myös ohjaajanuransa SF:llä. Vuosikymmenen lopulla ohjauspuikkoihin Suomi-Filmillä pääsi myös Ilmari Unho. Muita uusia ohjaajia vuosikymmenen vaihteen jälkeen olivat esimerkiksi Ossi Elstelä, Hannu Leminen ja Ville Salminen. Suomen ensimmäinen naisohjaaja oli Glory Leppänen, joka ohjasi Onnenpotkun vuonna 1936.
1930-luvun elokuvatuotannolla oli tukenaan valtiovallan sille vuonna 1930 myöntämä etu, verovapaus, joka jatkui vuoteen 1941 asti. Näytelmäelokuvien tuotantomäärät lähtivät kasvuun: vuosina 1934–1935 kotimaisia ensi-iltoja oli vain puolisenkymmentä vuodessa, mutta vuonna 1938 rikkoutui jo kahdenkymmenen elokuvan raja.
Kaikkiaan 1930-luvulla valmistui 98 pitkää elokuvaa. Niistä Suomen Filmiteollisuus valmisti 39 ja oli siten suurempi kuin kilpailijansa Suomi-Filmi, joka samana aikana valmisti 29 näytelmäelokuvaa ja talvisodan jälkeen ilmestyneen pitkän dokumentaarielokuvan, talvisodan uutismateriaalista kompiloidun elokuvan Taistelun tie (1940). SF:n menestyksiä olivat epookkiromanssi Kulkurin valssi, historiallisromanttinen Kaivopuiston kaunis Regina ja sotilasfarssi Rykmentin murheenkryyni. Suomi-Filmin menestyksekkäimmät elokuvat olivat Siltalan pehtoori (1934), Hella Wuolijoen Juhani Tervapään nimellä kirjoittama Juurakon Hulda, Samuel Sihvon laulunäytelmään pohjaava Jääkärin morsian ja Hilja Valtosen romaaniin perustuva Vaimoke. Suomi-Filmi linjasi tuotannossaan kaupunkiin sijoittuvia moderneja komedioita, joilla se halusi erottua maaseutukuvauksiin keskittyneestä SF:stä. Kurt Jägerin Jäger-Filmi valmisti 1930-luvulla omana tuotantonaan kahdeksan näytelmäelokuvaa ja tuotti osittain uudelleen leikatun ja suomen kielelle saatetun koosteen Vänrikki Stoolin tarinat ruotsalaisesta mykkäelokuvasta. Parhaaseen tulokseen yhtiö ylsi aiemminkin filmatisoidulla klassikkonäytelmällä Tukkijoella.Kari Uusitalo: Suomalainen elokuvatuotanto 1936–1941. Suomen kansallisfilmografia 2, Helsinki 1999, s. 19–29.
Suomalaiseen elokuvakulttuuriin vaikutti myös vuonna 1921 perustettu, koko maan kattava Valtion Filmitarkastamo. Sitä oli edeltänyt lähes kahden vuoden ajan Helsinkiin sijoitettu Valtion filmilautakunta, mitä puolestaan edelsi poliisien toimittama paikallinen sensuuri. 1930-luvun yhteiskunnalliset muutokset johtivat tiukan, yksityiskohtaisen sensuuriohjeiston antamiseen, jonka valtiovalta sääti komiteatyöskentelyn päätteeksi lokakuussa 1935. Säännöstö kertoi myös suomalaisten elokuvien tekijöille tarkoin, mikä elokuvissa oli sallittua ja mikä taas ei. Suomalaiset elokuvantekijät pääosin noudattivat säännöstöä, mutta taiteilijoille ominaiseen tapaan mieluusti myös koettelivat niitä. Yleisenä linjana oli, että elokuvien tuottajat halusivat välttää täyskieltoa kaikin keinoin: se merkitsi poliittisen kannanoton niukkuutta ja hakeutumista yhtenäisille linjoille nationalistisen valtiovallan kanssa, mutta eettisen ja moraalisen säännöstön puitteissa rajoja yritettiin rikkoa. Jos sensuuri leikkasi, siitä syntyi julkisuutta, joka oli samalla hyödyllistä mainosta elokuville.
Filmitarkastamo luokitteli 1930-luvulla 40 elokuvaa lapsilta kielletyiksi, ja leikkauksia se teki viiteen elokuvaan. Sensuuriin joutuivat ajan elokuville tyypillisesti pääasiassa seksuaaliset eleet ja kiroilu. Vaalan ohjaama Niskavuoren naiset (1938) oli hetken kokonaan kiellettynä, sillä Suomi-Filmi kieltäytyi aluksi vaadituista leikkauksista. Sotien jälkeen neljä 1930-luvulla syntynyttä elokuvaa, SF:n Helmikuun manifesti, Suomi-Filmin Aktivistit ja Jääkärin morsian sekä Jäger-Filmin Isoviha olivat vuosikymmeniä poliittisista syistä esityskiellossa.
Ohjaajat Toivo Särkästä tuli SF:n toimitusjohtaja vuonna 1935. Samalla hän aloitti tuotteliaan ohjaajanuransa aisaparinaan Yrjö Norta. Parivaljakon ohjaustöihin lukeutuivat muun muassa kirjallisuusklassikot Pohjalaisia (1936) ja Tulitikkuja lainaamassa (1938) sekä Suomen ensimmäisenä sotilasfarssina pidetty Rykmentin murheenkryyni (1938). Särkkä luotti kansanomaisten maalaisaiheiden ja todellisuuspakoisen epookin vetovoimaan, kun taas Suomi-Filmillä Orko ja Vaala kuvasivat myös modernia kaupunkielämää. 1930-luvun lopulla yhtiöt kuitenkin jo selvästi jäljittelivät toistensa linjaa.
SF:n ohjaajista Wilho Ilmari erikoistui kirjallisuusklassikoiden filmatisointeihin, ja syntyivät muun muassa Nummisuutarit (1938) ja Seitsemän veljestä (1939). Jorma Nortimo puolestaan vakiintui komediaohjaajaksi, jonka töihin kuuluu esimerkiksi Takki ja liivit pois! (1939).
Nyrki Tapiovaaraa on pidetty lyhyeksi jääneestä ohjaajanurastaan huolimatta yhtenä aikansa lahjakkaimmista. Hänen työtään on pidetty suuntaa antavana ja kokeellisena, ja hänen onnistui kääntää sovinnaiset aiheet yhteiskunnallisiksi kannanotoiksi. Tapiovaaran arvostetuin elokuva on Varastettu kuolema (1938). Sen tyylittelevät otokset on nostettu suomalaisen elokuvahistorian klassikoiksi. Tapiovaaralta jäi kesken Sillanpää-sovitus Miehen tie (1940) hänen kaaduttuaan rintamalla talvisodan loppuvaiheessa.
Teuvo Tulio oli suomalaisen melodraaman mestari, joka eroaa kuvakerronnassaan ja visuaalisessa näkemyksessään perinteisistä kirjallisista arvoista. Ohjaajan keskeinen tuotanto ilmestyi parikymmenen vuoden aikana 1936–1956, tärkeimpinä Nuorena nukkunut (1937), Laulu tulipunaisesta kukasta (1938), Sellaisena kuin sinä minut halusit (1944), Rakkauden risti (1946) ja Levoton veri (1946).toim. Sakari Toivianen: Tulio : levottoman veren antologia. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Suomen Elokuva-arkisto, 2002.
Yksi 1930-luvun tärkeimmistä näytelmäelokuvan ohjaajista suuressa yhtiössä oli Valentin Vaala. Hän oli viljellyt moderneja tyylipiirteitä jo Fennica-Filmin tuotannoissa, kuten Laveata tietä (1931) ja Helsingin kuuluisin liikemies (1934). Suomi-Filmin ykkösohjaajana työskentely tarkoitti monien eri lajityyppien hallintaa ja kohtuullista toimintavapautta. Hella Wuolijoen näytelmään perustuva Juurakon Hulda (1937) on osoitus yhteiskunnallisesti vaikuttavista teemoista. Mika Waltarin näytelmiin pohjaavat Gabriel, tule takaisin (1951) ja Omena putoaa... (1952) sekä Hilja Valtosen Vaimoke (1936) ja Varaventtiili (1942) ovat Vaalan menestyneimpiä komedioita. Hän ohjasi myös melodraamoja kuten Koskenlaskijan morsiamen (1937), ja hän osoitti kykynsä myös suomalaisen kirjallisuuden filmatisoinneissa tyylilajeista riippumatta, mistä esimerkkejä ovat Loviisa – Niskavuoren nuori emäntä (1946) ja impressionistisena pidetty Sillanpää-filmatisointi Ihmiset suviyössä (1948).toim. Kimmo Laine, Matti Lukkarila, Juha Seitajärvi: Valentin Vaala. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2004.
Elokuvatähdet Yhdysvaltalaisia elokuvia markkinoitiin filmitähdillä, ja 1930-luvulla Suomessakin alettiin rakentaa tietoisesti tähtikulttia, jolloin alettiin puhua ”Suomen Hollywoodista”. Filmitähdistä tuli Suomen ensimmäisiä julkkiksia. Risto Orkon mukaan filmitähdeltä vaadittavia ominaisuuksia olivat ”temperamentti, sydämellisyys, urheilullisuus, miellyttävä ulkomuoto ja kyky kehonhallintaan”.Rytkönen 2008, s. 11.