Klassismi on länsimaisen taidemusiikin tyylikausi, joka sijoittuu noin vuosiin 1750–1820. Klassismin musiikille ovat tyypillisiä laulavat, jaksottuvat melodiat, joita säestetään kevyillä harmonioilla. Klassismin aikana sävellysmuodoista saivat nykyisen muotonsa muun muassa sonaatti, sinfonia ja jousikvartetto. Barokin aikana syntyneen oopperan suosio jatkui, mutta aikaisemman mahtipontisen ja jäykän opera serian rinnalle kehittyi keveämpiä ja koomisempia oopperan lajeja kuten opera buffa.
Klassismin loppupuolella musiikkielämän keskus siirtyi Wieniin, jossa ainakin uransa loppupuolella asuivat kaikki kolme merkittävintä aikakauden säveltäjää: Joseph Haydn, Wolfgang Amadeus Mozart ja Ludwig van Beethoven. Tämän vuoksi aikakautta nimitetään usein myös wieniläisklassismiksi.
Termillä klassinen musiikki tarkoitetaan usein koko länsimaisen taidemusiikin perinnettä. Tämä johtuu romantiikan aikana syntyneestä ajatuksesta taidemusiikin keskeisten historiallisten teosten kaanonista (taidemusiikin "klassikoista"), jotka aluksi koostuivat pääasiassa keskeisten klassismin ajan säveltäjien teoksista.Grout et al., s. 480–481
Klassismin ajan yhteiskunta ja taide
pienoiskuva|Yhdysvaltain itsenäisyysjulistuksen allekirjoitus. John Trumbullin maalaus.
Klassismin ajan Eurooppaa hallitsivat suuret keskitetysti johdetut valtiot. Läntisen Euroopan keskeisiä valtioita olivat Ranska ja Englanti. Itä-Euroopassa johtavasta asemasta kilpailivat Preussin, Itävalta-Unkarin ja Venäjän yksinvaltaiset monarkiat. Maatalouden kehittyminen johti Euroopan väkiluvun voimakkaaseen kasvuun. Kaupan ja teollisuuden lisääntyminen vahvisti varakkaan porvarissäädyn yhteiskunnallista asemaa, ja niin keskiajalta jatkunut valtakamppailu aristokratian ja porvarissäädyn välillä alkoi kallistua porvarissäädyn puolelle. Euroopan suurkaupungit ja hovit olivat hyvin kosmopoliittisia. Monet monarkit olivat ulkomaalaisia: esimerkiksi Englannin, Ruotsin ja Puolan kuninkaat sekä Venäjän keisarinna Katariina Suuri olivat saksalaissyntyisiä. Ranskaa käytettiin hovien kielenä niin Venäjällä kuin Preussissakin. Tiedemiehet ja taiteilijat matkustivat laajalti ja toimivat eri hoveissa. Aikansa merkittävin oopperalibretisti, italialainen Pietro Metastasio, työskenteli keisarin hovissa Wienissä.Grout et al., s. 472–473
Ajan merkittävin filosofinen koulukunta oli valistus, jonka juuret olivat edellisvuosisadan tieteen edistysaskelissa. Yleisesti ajateltiin, että yhteiskunnallisia ja sosiaalisia ongelmia voitaisiin ratkaista ilmiöiden tarkalla havainnoinnilla ja kokemuspohjaisella järkeilyllä samalla tavoin kuin luonnontieteellisiä ongelmiakin. Valistuksen ajan merkittävimpiä filosofeja olivat Voltaire ja Jean-Jacques Rousseau, jotka aikansa yhteiskunnan räikeiden sosiaalisten epäoikeudenmukaisuuksien takia kehittivät ihmisoikeuksien käsitteen. Heidän vapauskäsityksensä johti välillisesti Ranskan suureen vallankumoukseen, ja monet heidän yhteiskunnallisista ajatuksistaan sisältyvät Yhdysvaltojen itsenäisyysjulistukseen, perustuslakiin ja Bill of Rights:iin.Grout et al., s. 473–474
1700-luvun Euroopan kosmopoliittisuus ilmeni ajan musiikista. Johann Joachim Quantz esitti vuonna 1752, että ihanteellinen musiikki yhdistäisi kaikkien kansallisten perinteiden parhaat puolet. Quantzin näkemys sai osakseen niin suurta suosiota, että erään ranskalaisen musiikkikriitikon mukaan jo vuoteen 1785 mennessä oli olemassa enää "vain yksi, koko Euroopan musiikki". Musiikkia luotiin edelleen pääasiassa hoveissa ja kirkon piirissä, mutta uudenlaiset julkiset konsertit toivat muusikoille mahdollisuuden luoda uraa myös näiden instituutioiden ulkopuolella. Musiikin harrastaminen oli levinnyt suuresti kasvaneessa keskiluokassa, mikä loi kysyntää laajalle musiikin kustannustoiminnalle. Säveltäjät hankkivat usein lisätuloja säveltämällä ja julkaisemalla teoksia amatöörien esitettäväksi. Musiikkielämän yleisen vilkastumisen myötä myös musiikkia käsitteleviä lehtiä alkoi ilmestyä ja mielenkiinto musiikin historiaa kohtaan lisääntyi.Grout et al., s. 474–478
Klassismin musiikin yleisiä piirteitä
1700-luvulla käsitys ihmisen tunteista muuttui, kun barokin ajan affektiopista luovuttiin. Uuden näkemyksen mukaan tunteet olivat jatkuvasti muuttuvia ja joskus jopa ristiriitaisia reaktioita yksilön ympäristöön ja ajatuksiin. Tämä mahdollisti myös ristiriitaisten tunteiden esittämisen yhden teoksen osan tai jopa teeman sisällä.Grout et al., s. 481–485
Klassismin musiikissa keskityttiin aikaisempaa enemmän melodioihin. Melodiaa käsiteltiin tavallisesti periodeina: teoksen melodinen aines jakautui pienempiin jaksoihin, ja näiden lyhyiden jaksojen välisistä suhteista muodostui koko teoksen rakenne. Pienimmät musiikilliset ajatukset esitettiin yleensä kahden tai neljän tahdin mittaisissa jaksoissa. Kahdesta tai useammasta jaksosta muodostui periodi, joka päättyi kadenssiin, ja koko teos tai teoksen osa koostui kahdesta tai useammasta peräkkäin esitetystä periodista. Jaksojen ja osien ajatus oli lainattu retoriikasta. Heinrich Christoph Koch vertasi teoksessaan Versuch einer Anleitung zur Composition musiikillisen fraasin osia lauseen subjektiin ja predikaattiin ja totesi, että jaksoista ja osista koostuva musiikin rakenne on välttämätön, jotta melodia saataisiin ymmärrettäväksi ja tunteisiin vetoavaksi, samalla tavalla kuin lauseet ja virkkeet tekevät puheen ymmärrettäväksi. Teosten harmonia rakennettiin tukemaan teoksen rakennetta. Eri osien väliset kadenssit oli organisoitu niin, että heikoimmat sijoittuivat jaksojen ja vahvimmat periodien, osien ja teosten loppuun. Sointukulut oli myös hierarkisoitu. Sointukulku I–V–I toistui yleensä sekä pienessä mittakaavassa jaksojen sisällä että myös suuremmassa mittakaavassa.
thumb|300px|Albertin basso Wolfgang Amadeus Mozartin sonaatin KV 331 6. muunnelmassa.
Koska teosten harmonia toimi melodian tukena ja korostajana eikä enää ajanut teosta eteenpäin, soinnut vaihtuivat sävellyksissä hitaammin kuin aikaisemmin. Säveltäjät pyrkivät kompensoimaan hitaampaa harmonista rytmiä käyttämällä sointujen kuviointia tai muita rytmisiä keinoja. Erityisesti kosketinsoitinmusiikissa yleinen tehokeino oli niin sanottu Albertin basso. Se on nimetty italialaisen säveltäjän Domenico Albertin mukaan, joka käytti tehokeinoa usein. Albertin bassossa sointu hajotetaan lyhytkestoisten yksittäisten nuottien toistuvaksi kuvioksi, joka luo teokselle melodiaa korostavan erityisen sointutaustan.
Klassismin aikana säveltäjät suosivat duurisävellajeja. Barokin aikana Antonio Vivaldin konsertoista yli neljännes oli mollisävellajissa ja Johann Sebastian Bachin konsertoista noin puolet, mutta klassismin ajan säveltäjien, kuten Johann Christian Bachin, Joseph Haydnin tai Mozartin, teoksissa mollisävellajien osuus on alle kymmenesosa. Duuria pidettiin mollia luonnollisempana ja miellyttävämpänä. Lisäksi keskittyminen duureihin mahdollisti läheisten mollisävellajien käyttämisen kontrastina teoksen sisällä. Klassismin musiikille tyypilliseksi muodoksi muodostui teoksen sisäinen liike alun duurisävellajista ja pääteemasta runsaan moduloinnin ja teeman kehittelyn sävyttämään mollisävellajiin sekä lopuksi takaisin alun sävellajiin. Musiikki ikään kuin esitti tarinan, jossa alun tasaisesta onnellisuudesta kuljettiin vaikeuksien kautta voittoon – takaisin alun onnen tilaan.
Sonaattimuoto
Klassismin ajalle tultaessa monet barokkimusiikin muodot jäivät pois muodista. Säveltäjien lakattua säveltämästä preludeja, toccatoja, fuugia ja tanssisarjoja vallitsevaksi kosketinsoitinmusiikin muodoksi nousi kolmi- tai neliosainen sonaatti. Sonaatin kaltaisia moniosaisia teoksia sävellettiin myös erilaisille kamarimusiikkikokoonpanoille. Niitä nimitettiin sonaateiksi, jos ne oli sävelletty vain kosketin- ja soolosoittimelle; muissa tapauksissa ne nimettiin esittäjien lukumäärän mukaan, esimerkiksi duetto, trio, kvartetto ja niin edelleen.Grout et al., s. 510–515
Sonaatin, kamarimusiikkiteoksen ja sinfonian ensimmäisen osan tavanomaista muotoa nimitetään sonaattimuodoksi. 1800-luvulta eteenpäin tämä muoto on hahmotettu yleensä kolmiosaisena teema–kehittely–teeman kertaus-rakenteena, mutta 1700-luvulla se nähtiin kaksiosaisena rakenteena, joka perustui periodien ja harmonian rakenteisiin. Heinrich Christoph Koch esittelee sonaattimuodon teoksessaan Versuch einer Anleitung zur Composition perustuen aikaisemmin määrittelemiinsä melodian jaksoihin ja periodeihin siten, että ensimmäisessä osassa on yksi periodi ja jälkimmäisessä kaksi. Ensimmäisessä osassa siirrytään harmonisesti toonikasta dominanttiin ja jälkimmäisessä osassa palataan takaisin toonikaan.
Soittimet ja soitinyhtyeet
pienoiskuva|Piirros fortepianosta.
Vaikka cembaloita ja klavikordeja valmistettiin 1800-luvun alkuun asti, molemmat alkoivat 1700-luvun jälkipuolella korvaantua fortepianolla (ital. lujaa–hiljaa), jonka keksi vuonna 1700 Venetsiassa Bartolomeo Cristofori. Fortepiano mahdollisti äänenvoimakkuuden säätämisen koskettimen painamisen voimakkuutta muuttamalla ja siten myös crescendojen ja diminuendojen tuottamisen. 1700-luvun pianoissa oli kevyempi koneisto kuin moderneissa pianoissa, ja niiden vasarat oli usein päällystetty nahalla. Siksi niiden ääni oli pehmeämpi sävyltään ja vaihtelevampi eri korkeuksilla kuin nykyaikaisen pianon ääni.Grout et al., s. 506–510
Musiikkia sävellettiin monille erilaisille kokoonpanoille, mutta yleinen muoto oli soolosoittimen ja harmoniasoittimen, kuten viulun, sellon tai huilun sekä pianon, harpun tai kitaran yhdistelmä. Kun jälkimmäinen soitti basso continuota, se toimi soolosoittimen säestyksenä, mutta silloin, kun sen osa oli kokonaan kirjoitettu auki nuotteihin, se tavallisesti otti johtoäänen roolin soolosoittimen toimiessa säestävänä elementtinä. Harmoniasoittimen solistisille osuuksille oli käytännön syy. Porvariperheissä niitä soittivat tavallisesti naiset, joilla oli enemmän aikaa harjoitella ja joiden koulutuksessa musiikkia ja taiteita pidettiin tärkeinä. Melodiasoittimia puolestaan soittivat yleensä miehet, joille perheen ulkopuolisten tehtävien ja velvollisuuksien vuoksi jäi vähemmän aikaa musiikillisille harrastuksille. Näin naisille, jotka olivat usein teknisesti taitavampia, haluttiin myös tarjota haastavia osuuksia soitettavaksi. Basso continuon jäädessä pois käytöstä 1700-luvun viimeisen neljänneksen aikana alettiin myös kosketinsoittimen stemma kirjoittaa kokonaan auki nuotteihin.
Yleinen kamarimusiikin muoto oli myös jousikvartetto kahdelle viululle, alttoviululle ja sellolle. Ensimmäinen viulu toimi yleensä päämelodiasoittimena, mutta kvartettoja sävellettiin myös concertante-tyyliin, jolloin kaikkien soittimien osat olivat keskenään tasavertaisia. Vaikka kamarimusiikkiteoksia esitettiin satunnaisesti konserteissa, ne oli yleensä tarkoitettu amatöörimuusikoille kotona soitettaviksi.
Klarinetti keksittiin vuoden 1710 tienoilla, ja vuosisadan loppupuolella se oli vakiinnuttanut paikkansa oboen, fagotin ja huilun rinnalla puupuhaltimien vakiokokoonpanossa. Poikkihuilu syrjäytti suosiossaan nokkahuilun, joka jäi pääasiassa harrastelijoiden soittimeksi. Vielä tuolloin kaikki puupuhaltimet valmistettiin tavallisesti puusta. Orkesterien koko oli 1700-luvulla paljon pienempi kuin nykyisessä sinfoniaorkesterissa. Joseph Haydnin orkesterissa oli yleensä noin 25 soittajaa. Vuosisadan viimeisellä neljänneksellä basso continuo -ryhmästä luovuttiin, ja orkesterin johtamisen vastuu siirtyi cembalistilta ensiviulujen johtajalle eli konserttimestarille.
Sävellysmuodot Ooppera
pienoiskuva|Giovanni Battista Pergolesi