Deklinaatio tarkoittaa yleisesti nominien taivutusta (tyypillisesti sijassa, luvussa ja/tai suvussa) tai erityisesti kieliopeissa kuvattuja nominien taivutustyyppejä tai -luokkia.
Deklinaatio-termiä on perinteisesti käytetty latinan kieliopissa ja siihen perustuvissa eurooppalaisissa kielioppiperinteissä kuvaamaan sanatyyppejä, joilla samat muotosarjat muodostetaan eri tavoin. Esimerkiksi latinan kielen ensimmäisen deklinaation substantiivit päättyvät yksikön nominatiivissa, ablatiivissa ja vokatiivissa -a, akkusatiivissa -am ja genetiivissä sekä datiivissa -ae, kun taas toisessa deklinaatiossa nominatiivin pääte on -us, akkusatiivin -um, genetiivin -i, datiivin ja ablatiivin -o ja vokatiivin -e. Kaikkiaan latinan kieliopissa on tapana erottaa viisi deklinaatiota (sekä joukko epäsäännöllisesti taipuvia sanoja).
Taivutusluokan merkityksessä deklinaatio-termiä käytetään nykyään lähinnä joidenkin kielten opetuksessa ja kieliopinkirjoituksen historian yhteydessä. Kielitieteessä puhutaan yleisemmin taivutusluokista tai taivutustyypeistä.
Suomen kaltaisissa kielissä, jossa taivutusmuodoilla on periaatteessa useimmiten samat päätteet (esimerkiksi genetiivin pääte on kaikentyyppisillä sanoilla -n) ja yleensä korkeintaan vartalon muoto vaihtelee, deklinaatio-termiä ei nykyään juuri käytetä. Sitä näkee lähinnä vanhojen kielioppien kuvauksissa sekä mahdollisesti ulkomaalaisille tarkoitetuissa suomen kieliopeissa ja oppikirjoissa. Useammin puhutaan nominien taivutustyypeistä, joita eri kieliopit ja oppikirjat erottelevat kriteereistä riippuen eri määriä.
Lähteet
Luokka:Muoto-oppi Luokka:Kielioppi