thumb|Maurilainen basaari (maalaus 1873) Al-Andalus () on arabiankielinen nimi arabien valtaamalle ja rajoiltaan vaihtuneelle alueelle Pyreneiden niemimaalla nykyisen Portugalin ja Espanjan alueella vuosina 711–1492. Sen valloitus tapahtui beduiinihyökkäyksenä Pohjois-Afrikasta. Laajimmillaan arabivalta oli heti aluksi, jolloin se ulottui Pyreneitten pohjoispuolelle Etelä-Ranskaan saakka."Para los autores árabes medievales, el término al-Andalus designa la totalidad de las zonas conquistadas — siquiera temporalmente — por tropas arabo-musulmanas en territorios actualmente pertenecientes a Portugal, Espana y Francia" ("Keskiajan arabikirjoittajille al-Andalus käsitti kaikki, myös väliaikaisesti arabi-muslimien valloittamat alueet nykyisten Portugalin, Espanjan ja Ranskan alueilla"), José Ángel García de Cortázar, V Semana de Estudios Medievales: Nájera, 1 al 5 de agosto de 1994, Gobierno de La Rioja, Instituto de Estudios Riojanos, 1995, p. 52."Los arabes y musulmanes de la Edad Media aplicaron el nombre de al-andalus a todas aquellas tierras que habian formado parte del reino visigodo : la Peninsula Ibérica y la Septimania ultrapirenaica." ("Keskiajan arabit ja muslimit käyttivät al-Andalusin nimeä kaikkiin niihin maihin jotka olivat ennen osa visigoottien valtakuntaa: Iberian niemimaa ja Septimania”) Eloy Benito Ruano, Tópicos y realidades de la Edad Media, Real Academia de la Historia, 2000, p. 79.Oxford Dictionary of Islam, 2003
Al-Andalusin muslimeita kutsuttiin maureiksi. Heidän valtakauttaan hallitsivat jatkuvat sisällissodat ja taistelut kristittyjä valtioita vastaan. Niihin tehtiin vuosittain jihadistisia ryöstöretkiä. Arabivallan kulta-aika koettiin 900-luvulla, jolloin Abd ar-Rahman III julistautui kalifiksi. Hänen perustamansa Córdoban kalifaatti tuhoutui 1000-luvun alussa sotilaskapinassa, minkä jälkeen syntyi useita pieniä islamilaisia taifa-valtioita. Ne joutuivat kukin vuorollaan Marokosta 1000-luvulla tulleiden almohadien ja 1100-luvulla marokkolaisten almoravidien valtaamiksi. Samalla niemimaan kristityt valtiot etenivät kohti etelää.
Muslimivallan kukistaminen tunnetaan Espanjassa nimellä Reconquista. Sana otettiin käyttöön 1800-luvulla, jolloin siitä tehtiin Espanjan kansallisen identiteetin perusmyytti. Arabien hallitsema alue alkoi kaventua jo 800-luvulla. Vauhtiin takaisinvalloitus pääsi 1000-luvulla ja tuli käytännössä päätökseen 1200-luvulla. Tällöin muslimivalta rajoittui enää pieneen Granadan emiraattiin, joka maksoi veroa Kastilian kuningaskunnalle. Vasallivaltio kukistettiin vuonna 1492 osaksi Osmanivaltakunnan laajentumisen aiheuttaman uhan takia, ja Granadan muslimit karkotettiin Espanjasta.
Tieteiden harjoitus oli al-Andalusissa Eurooppaa korkeammalla tasolla 1100-luvulla, esimerkkinä filosofi Averroës (1126–1198). Reconquistan myötä eurooppalaisten haltuun joutuneita arabiankielisiä kirjoja käännettiin sen takia innostuneesti latinaksi. Myytti islamilaisen Andalusian suvaitsevaisuudesta syntyi 1800-luvulla, ja sitä on hyödynnetty politiikassa ja matkailuteollisuudessa. Monien historioitsijoiden mielestä se antaa väärän kuvan menneisyydestä, sillä vähäiset tiedot viittaavat pikemminkin laajaan suvaitsemattomuuteen. Esimerkiksi Granadan emiraatista muslimit olivat ajaneet pois kaikki juutalaiset ja kristityt.
Arabivalloituksen yleiskuva Vuonna 711 Pohjois-Afrikasta alkanut arabien ja berberien hyökkäys tuhosi länsigoottien eli visigoottien valtakunnan. Nopea romahdus on luonut mielikuvan siitä, että hävinneessä osapuolessa oli jotain vialla.Lalaguna, 1992, s. 18 On esimerkiksi arvioitu, että "Valloittaja-armeijoiden hämmästyttävä menestys paljasti länsigoottien valtion mielivaltaisen ja hajanaisen hallinnon heikkouden." Afrikan paimentolaisten tekemän invaasion suurmenestys saattoi kuitenkin johtua myös maatalousyhteiskuntien yleisestä kriisistä, johon vaikutti ruton ja ilmaston kuivumisen aiheuttama väestökato.Keys, 2000, s. 3–4McNeill, 2004, s. 124
Visigoottien valtakunta 400–700 jKr. thumb|Visigoottien viimeinen kuningas Roderik. Arabien ja berberien hyökkäys ei kohdistunut "pimeää keskiaikaa" eläneeseen maahan. Ennen arabivalloitusta Pyreneitten niemimaa ei liioin ollut Euroopan syrjäseutua, sillä alueen 400-luvulla valloittaneet visigootit olivat luoneet sinne kehittyneen ja enimmäkseen vakaan yhteiskunnan sen jälkeen, kun miehityksen kaaoksesta oli toivuttu. Roomalaiseen perinteeseen nojautuva lainsäädäntö oli koottu lakikirjaksi Codex iudicum. Siinä oli edistyneitä piirteitä, kuten naisten omaisuuden suoja, mikä muualla Euroopassa toteutui vasta paljon myöhemmin.Fernández-Morera, 2016, s. 59, 217–220
Visigootit olivat vaihtaneet 500-luvun lopulla areiolaisuuden nikealaiseen kolminaisuusoppiin. Se todisti Hispanian läheisistä suhteista muuhun Eurooppaan. Yhteydet olivat syntyneet jo satoja vuosia aikaisemmin roomalaisvalloituksen myötä. Pyreneitten niemimaa oli kuulunut Rooman valtakunnan ydinalueisiin, ja sieltä olivat tulleet monet Rooman keisareista ja esimerkiksi filosofi Seneca. Muuhun Eurooppaan asukkaita yhdistivät uskonto, kulttuuri, kieli ja etninen sukulaisuus. Seitsemään vapaaseen taiteeseen perustuva koulutusjärjestelmä tuotti yhteiskuntaan lukeneistoa. Yksi oppineista, Isidorus Sevillalainen, kuului katolisen kirkon tärkeimpiin kirkko-isiin. Toledossa seurattiin Konstantinopolin arkkitehtuuria, ja kaupunki oli huomattava kristillinen keskus. Roomalaiset kylpylät, akveduktit ja tiet todistivat insinööritaidon korkeasta tasosta.Fernández-Morera, 2016, s. 68–78
Visigoottien valtakunnassa oli vahvasti juutalaisvastaista lainsäädäntöä. Historioitsija Roger Collins arvelee, että tämä oli vastareaktio sille, että juutalaisia vaikutuksia oli siellä alkanut levitä kristillisiin tapoihin, kuten pääsiäisen ajankohdan laskemiseen kalenterissa. Papisto oli levotonta tästä kehityksestä, joka ehkä johtui juutalaisväestön suuresta määrästä ja siitä, että Raamattuja ei ollut kaikilla papeillakaan. Toisaalta oppien sekoittuminen todisti juutalaisten ja kristittyjen läheisistä väleistä paikallistasolla. Toisin kuin myöhäiskeskiajalla, juutalaisvainoja ei tiedetä esiintyneen visigoottien valtakunnassa. Valtiolliset ja kirkolliset juutalaisvastaiset määräykset eivät ehkä vastanneet todellisia asenteita paikallisella tasolla.Collins, 1989, s. 66–71
Visigoottien heikkouksia Visigoottien heikkoutena olivat politiikka, talous ja väestö. Antiikin yhteiskuntien taantumisen eräänä syynä on pidetty väestön vähenemistä, mikä voi selittää myös sitä, miksi roomalaiset eivät kyenneet pysäyttämään kansainvaelluksia. Roomalaiset olivat toisaalta avanneet kulkutautien Pandoran lippaan ulotettuaan valloituksensa Lähi-itään. Sieltä tulleet aasialaiset kulkutaudit, kuten tuhkarokko ja isorokko, tappoivat ihmisiä 200-luvulta alkaen niin tehokkaasti, että Euroopan väkiluvun on arvioitu laskeneen puoleen alkuperäisestä vuoteen 650 mennessä.McNeill, 2004, s. 124 Vaikutusta on ilmeisesti ollut myös ilmastonmuutoksella. Ilmaston lämpeneminen ja sateiden väheneminen tuhosi peltoja mutta lisäsi paimentolaistalouksille sopivia laidunmaita. Visigoottien valtakunta oli valloituksen edellä kärsinyt sekä rutosta että nälänhädästä, jotka olivat supistaneet sen väestöä.Thomas, 2020, s. 193–207
Kolmas tekijä oli visigoottien poliittinen hajaannus. Arabivalloituksesta kertova ainoa aikalaislähde, Vuoden 754 kronikka antaa ymmärtää, että Espanjassa oli tapahtunut vallankaappaus, jossa Roderik oli päässyt kuninkaaksi ”senaatin” avustamana. Kronikan mukaan hän ehti hallita yhden vuoden ennen kuin arabien Pohjois-Afrikan emiiri Musa lähetti armeijansa Pyreneiden niemimaalle. Valloittajat ehkä saapuivat hävinneen osapuolen kutsusta auttamaan vallanperimyskiistassa hävinnyttä puolta. Kuvernööri Tarik löi Roderikin armeijan, joka kronikan mukaan kärsi eripuraisuudesta.Collins, 1989, s. 17 Joidenkin historioitsijoiden mukaan visigoottien valtakunta oli hyökkäyksen aattona poliittisen ja sotilaallisen heikkouden tilassa useiden sisäisten ristiriitojen takia. Myös suuri juutalaisväestö oli siihen kohdistuneiden lakien takia ajautunut riitaan valtaeliitin kanssa.
Arabivallan vaikutukset thumb|Umaijadien arabivaltakunta laajimmillaan ennen vuotta 750. Espanja oli sen suhteellisen itsenäinen osa. Lähi-itään 600-luvulla syntynyt arabien jättivaltio, Umaijiden kalifaatti yhdisti Persian samaan valtakuntaan muun Lähi-idän kanssa. Yli tuhat vuotta kestänyt jakautuminen päättyi ja johti ihmisten, tavaroiden, keksintöjen ja ajatusten virtaan aina Intiasta ja Kiinasta saakka Välimeren rannoille. Uusien vaikutteiden ja keksintöjen joukkoon kuuluivat muutamat uudet ruoka-aineet ja mausteet, kuten appelsiinit, taatelit ja minttu sekä kaneli, eräät tekniset uutuudet, kuten kiinalainen paperi sekä tieteelliset keksinnöt, kuten Intiasta tullut matemaattinen merkkijärjestelmä nollineen.Hunter, 1943, s. 139, 260 Huff, 2017, s. 57, 59 Islamilainen sivilisaation on katsottu edistäneen kastelun käyttöä ja levittäneen uusia peltoviljelylajikkeita ja puutarhakasveja.Hämeen-Anttila, 2006, s. 158–159 Decker, 2009 On kuitenkin väitetty, että Espanjassa arabivalloitus ei muuttanut maisemaa, sillä arabit rakensivat kastelujärjestelmiään aikaisemman roomalaisaikaisen kanavaverkoston pohjalle. Riisin viljelyä Espanjassa on pidetty muslimien suursaavutuksena, mutta ilmeisesti sen merkitys jäi vähäiseksi vehnän ja ohran pysyessä päälajikkeina. Sen takia on myös arvioitu, että Espanjan maatalousympäristö ja viljely ei olisi juurikaan muuttunut arabivallan aikana.
Bagdadin kalifien suosima oppineisuus siirtyi yhteisen kielen ja kulttuurin myötä myös Andalusiaan. Kuuluisin oppinut oli Córdobassa 1100-luvulla vaikuttanut filosofi ja šariatuomari Averroës, joka kuitenkin joutui vaikeuksiin almohadien jyrkän uskonnollisuuden johdosta.Hämeen-Anttila 2006, s. 201–202
Valloitus katkaisi Pyreneitten niemimaan satavuotiset siteet Eurooppaan, kun niemimaa liitettiin osaksi persialais-arabialaista kulttuuripiiriä. Historioitsijat ovat todenneet, että arabivalloitus ei tuonut suvaitsevaisuutta tai rauhaa edes miehitykseen kuuluneen sekasorron jälkeen. Valloitusta seurasi satoja vuosia kestänyt väkivalta, jota kesti arabivallan loppuun asti. Jatkuvaa hävityssotaa käytiin pohjoisen kristittyjä valtioita vastaan, sillä vuosittainen jihad kuului hallitsijoiden velvollisuuksiin. Arabivalta oli sisäisesti epävakaa, sillä se perustui heimojärjestelmään, jossa perheet ja suvut taistelivat vallasta. Väestön valtaosan muodostaneet kristityt ja juutalaiset joutuivat dhimmeinä toisen luokan kansalaisiksi. Arabimiehityksen luoma kirjavuus johti sisällissotiin valtaapitävien arabien, berbereiden ja saqalibojen eli orjasotilaiden ja eunukkien välillä. Valloittajat veivät alueen sotaan ja hävitykseen, joista päästiin ensimmäisen kerran eroon vasta, kun heidät oli satoja vuosia myöhemmin karkotettu takaisin Pohjois-Afrikkaan.Collins, 1989, s. 6–22