pienoiskuva|Ranskan keisarikunta ja mannermaasulkemukseen osallistuneet maat vuonna 1812. Ranskan suorassa hallinnassa olleet alueet tumman vihreällä, ensimmäisen keisarikunnan liittolaisten alueet vaalean vihreällä ja muut mannermaasulkemukseen osallistuneet maat turkoosilla. Mannermaasulkemus eli kontinentaalijärjestelmäOtavan Iso tietosanakirja, Otava 1968, osa 5, p. 1330 oli Yhdistyneeseen kuningaskuntaan kohdistunut kauppasaarto, jonka Ranskan ensimmäisen keisarikunnan keisari Napoleon I julisti marraskuussa 1806. Saarto kesti vuoteen 1814 asti.
Taustaa Britannia taisteli Ranskan vallankumoussodissa vuodesta 1793 alkaen, ja siitä tuli yhä selkeämmin Ranskan ja Napoleonin päävihollinen.
1800-luvun alussa Napoleon joutui vaikeaan tilanteeseen, kun Britannian laivasto esti Ranskan yritykset kukistaa Britannia asevoimin. Trafalgarin meritaistelussa Ranskan laivasto koki huomattavan tappion. Tilanteen ratkaisemiseksi Napoleon päätti pakottaa Britannian rauhaan nujertamalla sen taloudellisesti julistamalla sen kauppasaartoon. Tuontikieltoon perustuva saarto toteutettiin pääosin vuosina 1806–1807, mutta senkin jälkeen sulkemukseen liittyneiden maiden rivit olivat liian harvat Britannian talouden luhistamiseksi.
Sulkemuksen laajentaminen Viedäkseen loppuun käynnistämänsä suunnitelman Napoleon kaavaili saarron suurimpien aukkojen tukkimista. Niitä olivat lähinnä Ruotsi, Tanska ja Portugali. Manner-Euroopassa Napoleon kukisti Itävallan vuonna 1805, Preussin vuonna 1806 ja Venäjän vuonna 1807. Napoleon ja Venäjän keisari Aleksanteri I solmivat heinä–elokuussa 1807 Tilsitin sopimuksen, jolla Venäjä liittyi Britannian-vastaiseen kauppasaartoon. Sopimuksen mukaan Venäjän tehtäväksi tuli taivutella Tanska ja Ruotsi osaksi saartoa, kun taas Ranska neuvottelisi Portugalin kanssa. Itävalta liittyi mannermaasulkemukseen lokakuussa 1807, Tanska marraskuussa ja Preussi joulukuussa. Tanskan halukkuutta Ranskan kanssa liittoutumiseen lisäsi se, että Britannian laivasto pommitti Kööpenhaminaa ja ryösti Tanskan laivaston estääkseen Napoleonia saamasta sitä haltuunsa. Napoleon sai Portugalin mukaan saartoon valtaamalla sen vuonna 1807 yhdessä espanjalaisten kanssa.
Toteuttaakseen Tilsitin sopimuksen ehdot Venäjä pyrki painostamaan Ruotsia diplomaattisin keinoin. Neuvotteluiden osoittauduttua tuloksettomaksi Ranskan painostus Venäjää kohtaan kasvoi, ja Venäjän vaihtoehdoksi jäi hyökkäys Suomeen. Vuonna 1808 alkaneen Suomen sodan seurauksena Suomi liitettiin osaksi Venäjää, ja lyödyn Ruotsin oli liityttävä mukaan saartoon. Se varmistui, kun Ruotsi ja Ranska allekirjoittivat 6. tammikuuta 1810 rauhansopimuksen. Maan tilanne ei kuitenkaan muodostunut pysyväksi brittien tehtyä jo seuraavana vuonna onnistuneen vastahyökkäyksen.
Taloudelliset vaikutukset Huolimatta mannermaasulkemuksen monista puutteista se rasitti suuresti siihen osallistuneiden maiden talouksia. Mantereella saarto toisaalta lisäsi joidenkin tuotannonalojen kannattavuutta Britannian teollisuuden kilpailun poistuessa, mutta haitat olivat kuitenkin hyötyjä suuremmat, koska Manner-Euroopan teollisuus kärsi merentakaisten raaka-aineiden puutteesta. Siirtomaiden kanssa käydyn kaupan lähes täydellinen katkeaminen oli katastrofi lukuisille, kauppahuoneille, laivanvarustajille ja telakoille. Sokerin, kahvin, teen, riisin ja tupakan puutteen lisäksi kärsittiin puuvillan niukkuudesta. Monet kauppakaupungit taantuivat, ja kielteiset vaikutukset ulottuivat myös maaseudulle, mistä Britanniaan oli viety puuta ja viljaa. Vaikeudet johtivat lopulta siihen, että Napoleoninkin oli hyväksyttävä puolueettomien alusten suorittama Ranskan ja Britannian säännelty kaupan välittäminen. Britannian onnistui puolestaan hyödyntää tilannetta ottamalla haltuunsa Ranskan merentakaisia siirtomaita, mutta samanaikaisesti maan talouselämä joutui saarron vuoksi vaikeuksiin, jotka syvenivät vuosina 1810–1812 vakavaksi talouskriisiksi.
Myös Venäjällä taloudelliset ongelmat syvenivät viennin estymisen vuoksi, ja mannermaasulkemus joutui yhä voimakkaamman kritiikin kohteeksi. Venäjän politiikassa tapahtui ratkaiseva muutos joulukuussa 1810, kun keisari Aleksanteri I hyväksyi viljan viennin vapauttamisen ja ranskalaisten tuotteiden korotetut tullit.
Sulkemuksen loppu Mannermaasulkemus oli periaatteessa voimassa Napoleonin kukistumiseen saakka, mutta käytännössä sen merkitys väheni jo vuosia aiemmin. Esimerkiksi Britannian tärkeä kauppakumppani Venäjä lipesi siitä jo vuonna 1811. Näin ollen Ruotsin ja Venäjän suhteen kannalta Ruotsin mukana olo mannermaasulkemuksessa muuttui yhdentekeväksi, vaikka se oli ollut Suomen sotaan johtanut välitön syy.
Vuoden 1811 alussa Aleksanteri I avasi venäläiset satamat brittialuksille. Venäjän luopuminen mannermaasulkemuksesta johti Ranskan hyökkäykseen Venäjää vastaan 1812.
Saarron epäonnistumiseen on esitetty monia syitä, mutta eräs niistä lienee Napoleonin Ranskan ylimielinen asenne muihin saartoon liittyneisiin maihin.Haikala s. 695. Maa puuttui toistuvasti liittolaistensa sisäisiin asioihin järjestelemällä itselleen edullisia olosuhteita saarron kestäessä. Toiseksi vaikuttaa siltä, että ranskalaiset yliarvioivat Britannian talouden kriisin, koska he jo saarron alussa uskoivat maan talouden olevan romahtamassa aikaisempien vuosien sotakustannusten ja liittolaisille annetun tuen vuoksi. Kolmantena syynä voidaan pitää salakauppaa, jota ei yrityksistä huolimatta kyetty kokonaan estämään. Unohtaa ei sovi myöskään edellä mainittua saarron kielteistä vaikutusta Manner-Euroopan talouksille. Vaikeudet luonnollisesti lisäsivät mannermaasulkemusta kohtaan tunnettua vastustusta. Virallisesti Britannian talouden luhistamiseen pyrkinyt järjestelmä purettiin vuonna 1814.
Katso myös Taloudellinen sodankäynti
Lähteet
Luokka:Ranskan historia Luokka:Yhdistyneen kuningaskunnan historia Luokka:Kauppasaarrot Luokka:Napoleonin sodat Luokka:Diplomatia Luokka:1800-vuosikymmen Luokka:1810-luku