Jugoslavian hajoamissodat olivat entisen Jugoslavian alueella käyty sotasarja. Sotaa alustavasti käytiin Sloveniassa 1991-1991, Kroatiassa 1991-1995, Bosniassa 1992-1995, Kosovossa 1998-1999, Etelä-Serbiassa 1998-1999 ja Pohjois-Makedoniassa 2001. Sisällissodan kaltaiset sodat olivat Euroopan verisimmät taistelut toisen maailmansodan jälkeen ja niissä kuoli arviointien mukaan 100,000 - 300,000 ihmistä. Myös ulkovallat pyrkivät puuttumaan tilanteeseen ja alueelle lähetettiin rauhanturvaajia vuonna 1992, alustavasti bosniaan.
Sotien syynä olivat Jugoslavian alueen etnisten- ja uskonnollisten ryhmien erimielisyys maan hallinnosta, taloudesta ja alueiden jaosta. Varsinkin Slovenia, Kroatia ja Kosovon albaanit halusivat itsenäistyä Jugoslaviasta. Serbia pyrki säilyttämään yhtenäisen jugoslavian tarvittaessa väkivalloin. Sotien taustalla vaikutti alueen monietninen ja uskonnollinen historia, mutta niiden välitön aiheuttaja oli jyrkkä kansallismielisyys ja uskonnolliset erimielisyydet. Jugoslavian hajoamista vauhdittivat sekä talouden että sosialismin romahtaminen euroopassa.
Puolidemokraattisin keinoin toimiva sosialistinen ja konservatiivinen serbipoliitikko Slobodan Milošević nousi Serbian johtoon. Milošević hyödynsi muun muassa Vojislav Šešeljin ajamaa Suur-Serbian luomiseen tähdännyttä kiihkokansallismielistä serbipolitiikkaa, jossa muut Jugoslavian kansat nähtiin serbien oikeuksia polkevina vihollisina. Serbien johtama liittoarmeija, poliisi ja puolisotilaalliset tšetnikeiksi kutsutut joukot ryhtyivät tyhjentämään väkivaltaisesti muita etnisiä ryhmiä valtaamiltaan alueilta Kroatiassa, Bosniassa ja Kosovossa. Joukot syyllistyivät etniseksi puhdistukseksiLautela 1992, s 97 luokitelluissa joukkokarkotuksissa lukuisiin sotarikoksiin kuten murhiin, kidutuksiin, polttoihin ja ryöstöihin.Lautela 1992, s 98
Etnonationalismi nousi myös Jugoslaviasta erkaantumaan pyrkivillä alueilla, joten muutkin osapuolet alkoivat pian toteuttaa etnisiä puhdistuksia. Esimerkiksi kroaatit pyrkivät etnisillä puhdistuksilla Bosnian sodassa Suur-Kroatian luomiseen, ja itse kroatiassa potkivat serbit rajojen ulkopuolelle.
Jugoslavian hajoamisen tausta
Alueen etninen tilkkutäkki ja maailmansotien aika Entisen Jugoslavian alueella asui lukuisia erillisiä etnisiä ryhmiä.Lodenius 1996, s 9 Kielen lisäksi erottavana tekijänä oli uskonto. Kroaatit olivat pääosin roomalaiskatolisia, serbit ortodoksejaValta 1980, s 13 ja nykyisten Bosnian ja Albanian alueilla asui ottomaanien vallan seurauksena muslimeja. Jo ensimmäisen maailmansodan aika oli ongelmallinen: serbien četnikit ja armeija kohtelivat kaltoin sekä albaaneja Balkanin sodissa että kroaatteja ensimmäisessä maailmansodassa.
Maailmansodan jälkeen sloveenit, kroaatit ja serbit yhdistyivät yhdeksi Jugoslavian kuningaskunnaksi. Poliittinen väittely varsinkin serbien ja kroaattien välillä oli kiihkeää. Tilanteen kiristyminen johti lopulta ampumavälikohtaukseen ja kolmeen murhaan parlamentissa vuonna 1928. Välikohtauksen seurauksensa kuningas kaappasi itselleen vallan.
Toisessa maailmansodassa pääosin serbijohtoinen Jugoslavia hajosi Saksan hyökkäykseen vuonna 1941. Maa jaettiin akselivaltojen kesken. Miehityksen seurauksena alueelle syttyi sisällissota, jossa kuoli enemmän ihmisiä kuin miehittäjien hyökkäyksessä.Lautela 1992, s 162 Kroatian johtoon noussut fasistisen Ustaša-järjestön johtaja Ante Pavelić surmautti satoja tuhansia serbejä, romaneja ja juutalaisia keskitysleireillä.Lautela 1992, s 157 Samaan aikaan serbien četnikit surmasivat kroaattisiviilejä ja partisaaneja ja pyrkivät luomaan karkotuksin Suur-Serbiaa.Lautela 1992, s 158–159, 163
Titon Jugoslavia Sekavan sisällissodan voittajiksi nousivat kommunistiset partisaanit. Partisaanijohtaja Josip Broz Tito loi uuden Jugoslavian, kuudesta tasavallasta koostuneen sosialistisen liittovaltion. Vaikka Tito pyrki Neuvostoliiton ohjeiden mukaisesti luomaan etnisten ryhmien välille tasa-arvoa, hän ei maininnut Bihacin julistuksessaan lainkaan muslimeja, unkarilaisia tai albaaneja.Lautela 1992, s 164 Jugoslavia ei kuitenkaan ollut sodan jälkeen Neuvostoliiton miehittämä, ja Titon johtama Jugoslavia irtautui kiinteästä Itäblokista kohti länttä jo vuonna 1948.
Etnisten ryhmien nationalismi säilyi jännitteinä pinnan alla ja nousi toisinaan avoimesti esille,Djilas 1981, s 234Valta 1980, s 69 vaikka sitä pyrittiin hillitsemään.Valta 1980, s 58 Taitava poliitikko ja diktaattori Tito ei kuitenkaan kyennyt ratkaisemaan maan monimutkaista kansallisuusongelmaa lopullisesti.Djilas 1981, s 234–235Valta 1980, s 9, 11 Jännitteet pidettiin valtaosin piilossa 1950-luvulla, mutta nousivat esiin 1960-luvun alussa.Lautela 1992, s 167 Vastakkain oli varsinkin Kroatian serbivastainen separatismiValta 1980, s 61 ja Serbian suurserbialaisuus.Valta 1980, s 11, 61 Serbien äärinationalismia tuki, joskaan ei avoimesti kannattanut vuoteen 1966 saakka Jugoslavian kovaotteisen salaisen poliisin päällikkönä toiminut Aleksandar Ranković.Valta 1980, s 11 Rankovicilaiset vastustivat Slovenian ja Kroatian talouden vapauttamisaikeita. Etnisten ryhmien kulttuuri ja uskonto, mutta myös elintaso ja teollistumisen aste vaihtelivat.Valta 1980, s 9Lautela 1992, s 171 Varsinkin talous synnytti ristiriitoja, joita kärjistivät muistot yhteisen historian aikana kärsityistä vääryyksistä. Tito kukisti nationalistit kovin ottein esimerkiksi Kroatian keväässä 1970-luvun alussaValta 1980, s 60–64 ja Slovenian vastaavan kansallismielisen liikehdinnän aikana .
Jälkikäteen on arvioitu, että Titon kansallistunteiden ja uskonnon kieltämisen politiikka tukahdutti poliittista ajattelua ja synnytti painetta, joka purkautui myöhemmin voimakkaana kiihkokansallismielisyytenä.Jugoslavian hajoaminen teki Balkanista nationalistisen palapelin YLE Elävä arkitso Toisaalta myös Titon ajan voima- ja pakkokeinot periytyivät. Rauhanomaisia ratkaisuja ei edes nähty, varsinkin kun jo Titon aikana armeijan upseeriston enemmistö oli serbejä. Jugoslavian hajoamissota voidaan kuitenkin nähdä kuitenkin myös eri etnisten ryhmien kansallisuusudentiteettien törmäyksenä, johon olisi päädytty myös ilman Titoa tai Miloševićia.
Nationalismin nousu Titon kuoleman jälkeen 1980-luvulla Titon kuoltua häntä ryhdyttiin arvostelemaan varsinkin Serbiassa, sillä Tito oli jakanut serbien alueita muille Jugoslavian osatasavalloille. Samaan aikaan maa ajautui talouskriisiin, joka paheni koko 1980-luvun ajan. Vuonna 1981 serbiarmeija murskasi asevoimin Kosovon albaanien mellakat. Kiihkokansallisten serbien mielestä Kosovon albaanit toteuttivat serbien kansanmurhaa. Kosovo oli tyhjenemässä serbeistä ja "pyhä maa" oli joutumassa albaanien käsiin. Serbian kommunistipuolueen johtoon noussut Slobodan MiloševićLodenius 1996, s 16 alkoi tukea Kosovon alueella asuneita serbejä kiihkeissä puheissa, jotka yhdistivät populistista nationalismia, sosialismia ja serbien perinteistä ortodoksiuskontoa.Lodenius 1996, s 18 Milošević puhdisti Serbian kommunistisen puolueen vastustajistaan, otti haltuunsa keskeiset tiedotusvälineet, loi joukkokokouksissa henkilökulttia ja onnistui luomaan itselleen laajan kannatuksen.
Vuonna 1988 myös Sloveniassa oli käynnissä voimakas itsenäistymisliike, joka kumpusi maan keskieurooppalaisesta perinteestä ja yhteyksistä länteen. Myös Kroatiassa nousi vanhoillinen kansallismielisyys vuoden 1989 aikana.
Nationalistinen Milošević murskasi 1980-luvun lopussa Vojvodinan ja Kosovon autonomian. Jugoslavian liittoarmeija oli käytännössä serbien puolella. Serbian oppositiossa oli samaan aikaan Miloševićiakin radikaalimpia serbinationalisteja, esimerkiksi Vuk Drašković ja Vojislav Šešelj. Serbijohtoista Jugoslaviaa tai Suur-Serbiaa voimakeinoin ajaneen Miloševićin politiikka aiheutti vastareaktion ja pelotti kroaatit ja sloveenit kohti itsenäistymistä valtioina. Osatasavaltojen valtapyrkimykset romahduttivat liittovaltion hallituksen arvovallan keväällä 1991. Osatasavaltojen johtajat yrittivät turhaan etsiä poliittista ratkaisua.
Slovenian ja Kroatian sodat Yhdysvallat, EU, Jugoslavian liittoarmeija ja Jugoslavian hallinnon instituutiot vastustivat etukäteen Slovenian ja Kroatian itsenäistymistä. Liittovaltion presidenttineuvosto oli kuitenkin toimintakyvytön. Ainoa voimakas poliittinen toimija oli Slobodan Miloševićin johtama kommunistis-nationalistinen serbiryhmittymä. Liittoparlamentti julisti armeijan estävän tasavaltojen itsenäistymisyritykset, ja kun Kroatia ja Slovenia julistautuivat itsenäiseksi 25. kesäkuuta 1991, liittoarmeija lähetti panssareita valtaamaan Kroatian raja-asemia ja lentokenttiä. Suppean sotilasoperaation tarkoituksena oli lähinnä voiman näyttäminen.
Slovenian sota
Sloveenit olivat järjestäneet melko tehokkaan aluepuolustuksen, joka nujersi liittoarmeijan joukot monin paikoin jo 28. kesäkuuta. Sloveenit tukkivat panssarien tiet rekoilla ja saartoivat liittoarmeijan varusmiehiä kasarmeihinsa. Liittoarmeija vastasi pommittamalla Slovenian radio- ja TV-asemia ja tulittamalla ilmasta tiesuluiksi pysäköityjä rekkoja.Lautela 1992, s 95 Serbijohtoisen liittoarmeijan etupäässä varusmiehistä ja muista kansallisuuksista kuin serbeistä koostuneella miehistöllä ei kuitenkaan ollut taisteluhalua. Saarrettuilta joukoilta puuttui huolto ja sotilaita antautui noin 2 700. Taistelujen vielä kestäessä alkoivat diplomaattiset tunnustelut, jotka johtivat ensimmäiseen tulitaukoon jo 1. heinäkuuta, vaikka taistelut jatkuivat 4. heinäkuuta saakka. Slovenian sota oli lyhyt ja osapuolten tappiot pienet. Milošević ei halunnut taistella Slovenian alueesta, jolla asui vain vähän serbejä.
Kroatian sota
Miloševićin kansalliskiihkoinen Serbia oli alkanut luoda ensin peitellysti, mutta vähitellen yhä avoimemmin Kroatian alueelle Suur-Serbiaa.Rutanen 2002, s. 41 Kroaatteja ajettiin väkivalloin Kroatian serbialueilta. Franjo Tuđmanin johtama Kroatian hallinto oli myös kansallismielinen, erityisesti sen puolustusministeri Gojko Susak. Äärikroaatit vastasivat serbien väkivaltaan ja konflikti kiihtyi. Tuđman horjui sodan ja rauhan välillä ja vähätteli serbien halua taistella Kroatiaa vastaan. Hän uskoi helppoon rauhanomaiseen ratkaisuun. Osin ratkaisu oli pakon sanelema, sillä kroaateilta puuttui aseita.
Heinäkuun alussa serbit aloittivat jatkuvan sodan Kroatiassa. Serbijoukot puhdistivat Celijen kylän. Tenjassa taisteltiin pitkään ja rajusti, vaikkakin pienin joukoin. Nämä välikohtaukset olivat kuitenkin pientä tulevaan verrattuna. Serbisissit hyökkäsivät useisiin kyliin ajakseen asukkaat pois. Taistelut kovenivat heinäkuun puolivälissä ja uhriluku ja pakolaisvirta puhdistetuista serbikylistä kasvoivat päivä päivältä. Sota levisi uusille alueille. Kroatian kevyet puolisotilaalliset joukot eivät kyenneet estämään serbialueen laajenemista, sillä serbit olivat raskaasti aseistettuja. Serbit ajoivat kroaattisiviilit kodeistaan polttaen, räjäyttäen, ryöstäen, vangiten, kiduttaen ja tappaen. Samaan aikaan kroaattijohtaja Tuđman epäröi ja viivytteli vastatoimissaan. Elokuun alussa Daljin kylän välikohtaus oli askel vieläkin raaempaan sodankäyntiin. Kijevon kroaattikylä Krajinassa "puhdistettiin" liittoarmeijan suoralla tuella, kun panssarit tulittivat ja ilmavoimat pommittivat kylää.
Kroatiaan tuodut liittoarmeijan yksiköt ja serbien puolisotilaalliset joukot saartoivat suuren Vukovarin kaupungin. Vaikka kaupunkia tulitettiin kiivaasti tykistöllä ja sitä puolusti vain pieni joukko, taistelu kesti kuukausia. Serbien taistelumotivaatio oli vähäinen. Syyskuun puolivälissä kroaatit hyökkäsivät Jugoslavian liittoarmeijan kasarmeihin ja sota leimahti avoimeksi. Kroaatit valtasivat useita kasarmeja ja saivat saaliiksi niiden aseet, mikä helpotti tukalaa varustetilannetta. Syyskuussa rintamat olivat edenneet lähes lopullisille paikoilleen.Lautela 1992, s 99 Marraskuussa serbien saartama Vukovar antautui. Serbit murhasivat ja raiskasivat antautuneessa kaupungissa. Henkiin jääneet puolustajat kuljetettiin keskitysleireille Serbiaan.