Heprea () on seemiläinen kieli. Vanha testamentti kirjoitettiin enimmäkseen hepreaksi, joka oli Lähi-idän juutalaisten kieli ensimmäisellä vuosituhannella eaa. Myöhemmin heprea muuttui pelkäksi kirjalliseksi kieleksi, jota ei enää puhuttu, ja lopulta se oli enää liturginen kieli. Heprean elvytys alkoi 1700-luvulla, ja nykyisin heprea on Israelin valtion virallinen kieli.
Levinneisyys ja asema Heprea on Israelin valtion virallinen kieli. Lisäksi se on juutalaisten liturginen kieli. Tästä syystä jotkin haredijuutalaiset eivät käytä hepreaa muuhun kuin rukoilemiseen.
Äidinkielisiä puhujia heprealla on noin 5 miljoonaa, mutta yhteensä puhujia on 9 miljoonaa. Näistä suurin osa asuu Israelissa, mutta esim. Yhdysvalloissa asuu 200 000 heprean puhujaa, mikä tekee Yhdysvalloista maan, jossa on maailman toiseksi suurin hepreankielinen yhteisö Israelin jälkeen.
Heprealla on laillisesti tunnustettu asema myös Etelä-Afrikassa ja Puolassa.
Historia Heprean alkuperä
Heprea kuuluu afroaasialaisen kielikunnan seemiläiseen haaraan, ja se oli alkujaan erittäin läheistä sukua foinikian kielelle ja roomalaisten hävittämässä Karthagossa puhutulle puunin kielelle. Hepreasta erotellaan omiksi kielikseen nykyheprea ja sen aikaisemmat kehitysvaiheet.
Arabia on kaukaisempaa sukua, mutta sukulaisuus näkyy esimerkiksi sellaisissa sanoissa kun ar. salām, he. šalom "rauha" tai ar. maġrib, he. maʿarav "länsi", ar. Miṣr, he. Mitzrajim "Egypti". Arabiassa esiintyvät äänteet [ʕ] ja [ʁ] ovat yhdentyneet hepreassa äänteeksi [ʕ]. Samoin arabian äänteet [sˤ], [dˤ] ja [tˤ] ovat yhdentyneet hepreassa äänteeksi [ts].
Kehitysvaiheet Heprea voidaan jakaa kieliopin ja sanaston perusteella viiteen kauteen.
pienoiskuva|400px|Siloasta löytynyt kuninkaallisen palvelijan hautakivi, joka on kirjoitettu muinaisheprealla. Esiraamatullinen heprea oli läheistä sukua foinikian kielen kanssa, ja sen pohjoisin murre saattoi olla foinikian kanssa lähes samanlaista. Ilmeisesti esiraamatullista hepreaa on löydetty akkadilaisiin ja egyptiläisiin dokumentteihin siirtokirjoitetuista kaanaanilaisista dokumenteista 1900-luvun eaa. puolivälistä 1100-luvulle eaa. Niissä näkyy jo samoja sijapäätteitä ja tiettyjä arkaaisia fonologisia ja mofrologisia elementtejä kuin myöhemmissä heprean muodoissa.
Raamatullista hepreaa on käytetty Vanhan testamentin hepreankielisissä osissa vuosien 1200 eaa. – 200 eaa. välisenä aikana. Raamatullinen heprea on perinteisesti jaettu varhaiseen ja myöhäiseen kielimuotoon. Raamatullisen heprean kirjallinen murre perustui eteläiseen eli Juudan hepreaan, mutta joidenkin Raamatun kirjoittajien teksteissä on piirteitä myös pohjoisesta murteesta. Vanhan testamentin kieli kattaakin monia heprean murteita eri paikoista ja eri ajoilta. Raamattuun kirjattu kieli edustaa kuitenkin vain osaa sinä aikana puhutusta hepreasta.Raamatullisina aikoina kieltä kirjoitettiin vielä vain konsonantein, ja vokaali- ja painomerkinnät lisättiin vasta vuoden 600 jaa. jälkeen vanhan perinteen pohjalta. Raamatullinen heprea kuoli puhuttuna kielenä ennen ajanlaskun alkua, mutta sitä kirjoitettiin vielä Kuolleenmeren kääröjen aikoihin ajanlaskun ajan jälkeenkin.
Mišnan heprea perustuu ilmeisesti Juudan puhekieleen myöhäisen raamatullisen heprean aikana 600-luvulta eaa. alkaen. Sitä ei puhuttu enää vuoden 200 jaa. jälkeen, mutta kirjallisena kielenä se säilyi 400-luvulle saakka. Talmudin osa Mišna on kirjoitettu Mišnan hepreaksi, kuten myös osia joistain muista Talmudin ja midrašin osista.
Keskiajan heprea oli ainoastaan kirjoitettu kieli, jota käyttivät 400-luvulta keskiajan lopulle Välimeren rannikoilla asuneet juutalaiset muun muassa maallisessa ja uskonnollisessa runoudessa, uskonnollisissa kirjoituksissa, filosofiassa ja kirjeenvaihdossa. Keskiakaa seuranneina vuosisatoina hepreaa käytettiin enää vain uskonnollisissa kirjoituksissa.
Nykyheprea sai alkunsa haskalassa, juutalaisten valistuksessa vuodesta 1781 alkaen. Hepreasta tuli jälleen maallinen kieli, ja se sai uusia tyylipiirteitä ja sanoja. Kielen kehittäminen keskittyi Itä-Eurooppaan etenkin Varsovaan ja Odessaan. Yksi tärkeimmistä nykyheprean kehittäjistä oli kirjailija Mendele Mojkher Seforim (1835–1917). Nykyhepreaa alettiin käyttää juutalaisten siirtokunnissa Palestiinassa. Siellä heprean kieliliikettä johti Eliezer Ben-Jehuda (1858–1922), ja hänen poikansa oli ensimmäinen nykyhepreaa äidinkielenään puhunut ihminen. Nykyheprean ääntäminen perustuu sefardijuutalaisiin periaatteisiin ja aškenasijuutalaiseen käytäntöön.Hepreasta tuli vuonna 1922 yksi Palestiinan brittiläisen mandaatin virallisista kielistä ja vuonna 1948 perustetun Israelin virallinen kieli. Israelissa hepreaa puhuu äidinkielenään nykyisin noin viisi miljoonaa ihmistä.
Fonologia Hepreaa on äännetty monella erilaisella tavalla. Nykyheprean kaksi tärkeintä ääntämisjärjestelmäryhmää ovat sefardinen ja aškenaasinen. Ne eroavat toisistaan joidenkin vokaalien ja konsonanttien ääntämisessä. Raamatullisen heprean ääntämisjärjestelmä on pelkkä rekonstruktio.
Nykyheprean fonologia on selvästi yksinkertaisempi kuin raamatullisen heprean. Esimerkiksi geminaatat eli kaksoiskonsonantit ovat kadonneet, emfaattiset konsonantit muuttuneet ei-emfaattisiksi, konsonanttien määrä vähentynyt, eikä vokaalien pituus enää erottele merkityksiä.
Konsonantit BilabiaaliLabio- dentaaliAlveolaariPost- alveolaariPalataaliVelaariUvulaariGlottaaliNasaalitmnKlusiilitp bt dk ɡʔAffrikaatatt͡st͡ʃ d͡ʒFrikatiivitf vs zʃ ʒχ ʁhLateraalitlApproksimantitj Lähde:
Vokaalit EtinenKeskinenTakainenSuppeaiuPuolisuppeaeəoPuoliavoinAvoina Lähde:
Kielioppi
Heprea on seemiläinen kieli. Niinpä heprean sanojen taivutuksessa sanan vartalokonsonantit – yleensä niitä on kolme, mutta myös kaksikonsonanttisia vartaloita esiintyy – pysyvät tavallisesti muuttumattomina, mutta vokaalit muuttuvat. Tästä syystä muuten seemiläiset kielet käyttävät mielellään konsonanttikirjoitusta: konsonantit ovat varsinaisia merkityksen kantajia, kun taas vokaalit mielletään "liikevoimiksi", jotka mahdollistavat sanan lausumisen.
Heprean maskuliinit substantiivit saavat yleensä monikonpäätteen -im, feminiinit -ot. Tästä on kuitenkin jonkin verran poikkeuksia molempiin suuntiin, esimerkiksi mila "sana" saa monikon milim, vaikka onkin feminiini, kun taas šulchan "pöytä", joka on maskuliini, on monikossa šulchanot. Sanavartalo säilyy usein tunnistettavana monikossa, mutta sellaistakin esiintyy, että vokaalimuutokset sotkevat sen hyvin merkillisen näköiseksi – tunnettu esimerkki on ciparon "lyijykynä", monikossa cefronot.
Hepreassa ei ole genetiiviä. Omistavaan sanaan ei hepreassa merkitä mitään, mutta omistettava sana taipuu konstruktiksi. Konstrukti ei välttämättä eroa substantiivin sanakirjamuodosta muuten kuin nikkudinsa osalta; a-kirjaimeen päättyvät feminiinit saavat yleensä ylimääräisen t:n loppuun: mapa "kartta", mutta mapat Finland "Suomen kartta". Lisäksi maskuliinien monikonpääte -im muuttuu muotoon -ej. Eräillä substantiiviryhmillä konstrukti voi kyllä olla hyvinkin toisennäköinen kuin absoluuttinen muoto; hyviä esimerkkejä tästä ovat ns. segolaattisubstantiivit (ryhmä toiseksi viimeiseltä tavulta painotettuja maskuliineja), joilla ei yksikössä ole erityistä konstruktimuotoa, mutta monikossa sitäkin merkillisempiä: sefer "kirja", sfarim "kirjat" (normaali monikkomuoto), sifrei "...n kirjat" (monikon konstrukti). Yleensä konstruktien muodostamista säätelevät selvät säännöt, mutta joidenkin sanojen konstruktimuodot tulee opetella erikseen.
Hepreassa ei ole epämääräistä artikkelia. Määräinen artikkeli on ha-, joka kirjoitetaan yhteen pääsanansa kanssa; translitteraatiossa se kirjoitetaan usein väliviivalla ja/tai pienellä kirjaimella pääsanan alkaessa isolla: haGolan "Golan", haGalil "Galilea", haŠo'ah "holokausti", Artzot haBrit "Yhdysvallat" ("liiton maat"). Myös prepositiot sekä sana ve- "ja" kirjoitetaan yhteen seuraavan sanan kanssa.
Vieraiden kielten vaikutus
Nykyheprea on sanastoltaan yllättävän lähellä Raamatun hepreaa, mutta on täydentänyt vanhatestamentillista ainesta lainaamalla runsaasti aineksia länsimaisesta sivistyssanastosta (fizi = fyysinen, fysikaalinen, ximi = kemiallinen, matematiqa ym.), arabiasta, arameasta ja jiddišistä. Englantilaislainat kuuluvat hepreaan kuten muihinkin nykykieliin, mutta ennen muuta puhuttuun slangiin – teknillisen terminologian puolella heprea on varsin omavarainen.
Fraseologia ja lauseoppi ovat saaneet vaikutteita eurooppalaisista kielistä, eivätkä vähiten venäjästä ja puolasta. Myös kansainväliset lainasanat heprealaistetaan mielellään venäläisillä päätteillä: proteqtzija.
Jatkuvasti uudet maahanmuuttajien aallot tuovat omia mausteitaan kadun slangiin, ja israelilaiset näytelmäkirjailijat valittavatkin, että on mahdotonta kirjoittaa ajan hermolla pysyvää puhekielistä draamaa. Tämä ei kuitenkaan haittaa kabareetaiteilijoiden ja estradikoomikoiden tahtia, joiden sanaleikit löytävät aina nopeasti tiensä heprean slangiin. Myös arabialaisperäiset slangisanat ovat tavallisia. Koska heprea pyhänä kielenä ei tunne kirosanoja eikä rivouksia, ne on lainattu useimmiten jiddišistä tai arabiasta.
Nykyheprea eroaa Raamatun hepreasta ehkä eniten ääntämiseltään ja lauseopiltaan. Eurooppalaiselle vaikeita kurkkuäänteitä (qof, 'ain, xet) ei yleensä vaivauduta lausumaan oikein: itse asiassa ainoastaan arabimaista muuttaneet niin sanotut orientaalijuutalaiset osaavat ääntää nämä äänteet, koska ne esiintyvät arabiassakin.
'Ain-kirjaimella merkittiin alun perin laryngaaliäännettä, jollainen esiintyy esimerkiksi 'Abd-alkuisten arabialaisten nimien ensimmäisenä äänteenä (tarkassa siirrekirjoituksessa tätä merkitään pienellä c-kirjaimella: cAbdullah). Nykyään 'ain on samanlainen katkoksen merkki kuin edellä mainittu alif-kirjain.
Qof-kirjain on alkujaan tarkoittanut hyvin takaista ja velarisoitunutta k-äännettä, joka myös arabian siirrekirjoituksessa merkitään q:lla; nykyään q on yksinkertaisesti tavallinen k, ja sitä käytetään k-äänteen kirjoittamiseen vierasperäisissä sanoissa, koska heprean varsinainen k-kirjain, kaf, on usein sanan sisällä ja lopussa ach-äänteen merkki.
Vielä merkittävämpää on, että nykyheprean verbien käyttö on muovautunut jiddišin ja muiden eurooppalaisten kielten aikamuotojärjestelmän mukaiseksi, kun taas muissa seemiläisissä kielissä, kuten raamatun hepreassa ja arabiassa, aspektin ilmentäminen on tärkeämpää kuin aikamuodot.
Monet raamatulliselle heprealle ominaiset mielenkiintoiset lauserakenteet ovatkin nykyhepreassa saaneet väistyä standardieurooppalaisten ilmaisutapojen tieltä. Esimerkiksi adjektiiveilla ei ollut muinaishepreassa vertailumuotoja, jolloin esimerkiksi ajatus "hän on vahvempi kuin muut miehet" jouduttiin ilmaisemaan sanomalla "hän on miehistä vahva". Nykyhepreassa tätä ei käytetä, vaan sen sijaan on ryhdytty soveltamaan sanoja "enemmän" ja "vähemmän" adjektiivien komparointiin: "hän on enemmän vahva kuin muut miehet" tms.
Kirjoittaminen
Hepreaa kirjoitetaan heprealaisin aakkosin. Muiden seemiläisten kielten tapaan sitä kirjoitetaan myös oikealta vasemmalle pelkillä konsonanttimerkeillä. Uskonnollisissa teksteissä ja esimerkiksi sanakirjoissa vokaalit on merkitty konsonanttien yhteyteen pienillä piste- ja viivamerkeillä. Tätä pisteytystä kutsutaan nikkudiksi. Heprean aakkosissa ei ole isoja ja pieniä kirjaimia erikseen, mutta kylläkin erilaisia tyylejä (kursiivi, kirjoituskirjaimet jne.), jotka voivat erota toisistaan paljonkin. Erikseen on olemassa ns. Raši-kirjoitus, tyyli, jota käytetään pääasiassa Talmudissa, ja sielläkin vain tämännimisen rabbin kirjoittamien kommentaarien painamiseen.
Nikkud (vokalisaatio)