Moskovan välirauha on Neuvostoliiton, Britannian ja Suomen välinen jatkosodan päättänyt aseleposopimus, joka allekirjoitettiin 19. syyskuuta 1944. Varsinaiset sotatoimet olivat päättyneet jo 4.–5. syyskuuta 1944. Välirauhansopimuksen myötä Suomen todelliseksi johtajaksi tuli korkea-arvoinen neuvostokenraali Andrei Ždanov, joka oli Neuvostoliiton diktaattorin Josif Stalinin suosikki. Tämä johti suomettumisen aikakauteen, ja Valvontakomission johdolla Suomen sisäpolitiikkaan luotiin neuvostomyönteinen kansanrintama ja muun muassa vaihdettiin Neuvostoliitolle epämieluisa Suomen hallitus.
Valtuuskunta Suomen edustajina Moskovan neuvotteluissa olivat pääministeri Antti Hackzell, puolustusministeri, jalkaväenkenraali Rudolf Walden, yleisesikunnan päällikkö, jalkaväenkenraali Erik Heinrichs, kenraaliluutnantti Oscar Enckell sekä asiantuntijoina ulkoasiainministeriön kansliapäällikkö P. J. Hynninen, vuorineuvos Berndt Grönblom, lähetystöneuvos Johan Nykopp ja ulkoasiainministeriön neuvotteleva virkamies, lakitieteen tohtori Erik Castrén.Ensio Siilasvuo (toim.): Jatkosota: Kronikka, s. 179. Jyväskylä: Gummerus, 1997 Valtuuskunta tapasi neuvostoliittolaiset neuvottelijat viikon odottelun jälkeen myöhään illalla 14. syyskuuta, johon mennessä Neuvostoliitto ja Britannia olivat päässeet yksimielisyyteen Suomelle asetettavista ehdoista.Jatkosota: Kronikka, s. 179. Neuvostoliiton neuvottelijoita johti ulkoministeri Vjatšeslav Molotov. Jatkosota: Kronikka, s. 181. Allekirjoittajana oli myös liittoutuneita edustanut bolševikki Ždanov, joka edusti siten myös Britannian hallitusta.
Juuri ennen ensimmäistä tapaamista pääministeri Antti Hackzell sai halvauskohtauksen menettäen puhekykynsä, ja valtuuskunta valitsi tilapäiseksi johtajakseen Rudolf Waldenin.Jatkosota: Kronikka, s. 179. Suomen valtuuskunnan puheenjohtajaksi matkusti kaksi päivää myöhemmin ulkoasiainministeri Carl Enckell.Kansakunta sodassa, s. 108
Sopimuksen hyväksyminen Suomessa eduskunta hyväksyi sopimuksen jo samana päivänä kuin se oli allekirjoitettu.Kansakunta sodassa, s. 110 Hyväksyminen tapahtui salaisessa istunnossa ilman äänestystä 141 kansanedustajan ollessa paikalla. Hallituksen puolesta istunnossa esiintyi vt. pääministeri Ernst von Born. Luettuaan ulkoministeri Carl Enckellin Moskovasta lähettämän sähkeen, jonka mukaan Molotov ja varaulkoministeri Vladimir Dekanozov olivat uhanneet Suomea neuvostojoukkojen miehityksellä, ellei rauhanehtoja hyväksyttäisi, von Born korosti sopimuksen hyväksymisen tärkeyttä. Suomen valtuuskunta palasi kotiin kaksi päivää välirauhansopimuksen hyväksymisen jälkeen.
Presidentti Carl Gustaf Emil Mannerheim vahvisti 23. syyskuuta 1944 lain välirauhan voimaansaattamisesta. Lain suomilla valtuuksilla hallitus saattoi antaa asetuksia sopimusartiklojen täytäntöönpanosta ja soveltamisesta.
Rauhanehdot
Rauhanehdot olivat alueluovutusten osalta samankaltaiset kuin Moskovan rauhan:Välirauhansopimus, 1. ja 6 artikla Suomen tuli luovuttaa Neuvostoliitolle jatkosodan aikana vallatut Karjalankannaksen, Laatokan pohjoispuolen sekä Kuusamon–Sallan alueen. Uutena luovutuksena Neuvostoliitto vaati itselleen Petsamon.Välirauhansopimus, 7. artikla Moskovan rauhan ehtoihin kuulunut Hangon vuokraus Neuvostoliitolle vaihdettiin Porkkalan alueeseen, joka vuokrattiin Neuvostoliitolle 50 vuodeksi.Välirauhansopimus, 8. artikla Aluevaatimusten lisäksi rauhanehtoihin kuului esimerkiksi 300 miljoonan Yhdysvaltain dollarin (vuoden 1938 rahanarvon mukaan) arvoiset sotakorvauksetVälirauhansopimus, 11. artikla, kommunistien poliittisen toiminnan salliminen ja poliittisista syistä vangittujen henkilöiden – enimmäkseen juuri kommunistien – välitön vapauttaminen sekä kaikkien syrjivien lainsäädännöllisten määräysten ja niistä johtuvien rajoitusten kumoaminenVälirauhansopimus, 20. artikla, sitoutuminen yhteistoimintaan liittoutuneiden kanssa sotarikoksista syytettävien henkilöiden pidättämiseksi sekä tuomitsemiseksiVälirauhansopimus, 13. artikla,http://heninen.net/sopimus/1944_f.htm fasististen ja ylipäätään kaikkien Neuvostoliiton vastaista kiihotusta harjoittavien järjestöjen toiminnan lakkauttaminen ja sellaisten olemassaolon estäminen vastaisuudessaVälirauhansopimus, 21. artikla, Suomen armeijan saattaminen rauhanaikaiseen vahvuuteensa kahden ja puolen kuukauden kuluessa välirauhansopimuksen allekirjoittamisestaVälirauhansopimus, 4. artikla, diplomaattisuhteiden katkaiseminen kaikkiin Saksan vasallivaltioihin; sopimustekstissä todettiin Suomen katkaisseen suhteensa Saksaan jo syyskuun alkupäivinäVälirauhansopimus, 5. artikla, Suomessa oleskelleiden Saksan ja Unkarin kansalaisten internointi ja heidän omaisuutensa takavarikointiVälirauhansopimus, 2. ja 16. artikla sekä Suomessa vielä tuolloin olleiden saksalaisten joukkojen riisuminen aseistaVälirauhansopimus, 2.artikla, mikä johti Lapin sotaan.
Välirauhansopimuksen tekstissä käytetty ilmaisu ”yhdistyneet kansakunnat” ei viitannut Yhdistyneet kansakunnat -maailmanjärjestöön, joka perustettiin vasta lokakuussa 1945, vaan niihin liittoutuneisiin valtioihin – Neuvostoliittoon ja Yhdistyneeseen kuningaskuntaan – jotka olivat olleet sodassa Suomea vastaan.Aulis Blinnikka: Valvontakomission aika, s. 23. Porvoo-Helsinki: WSOY, 1969.
Välirauhansopimuksen toimeenpanoa Suomessa valvoi sopimuksen 22. artiklan mukaisesti liittoutuneiden valvontakomissio,Välirauhansopimus, 22. artikla jota johti neuvostoliittolainen kenraalieversti Andrei Ždanov, yksi talvi- ja jatkosodan arkkitehdeista.Kansakunta sodassa, s. 212 Yrjö Soinin mukaan 22. artikla antoi valvontakomissiolle takaportin sopimustekstin myöhempiä tulkintoja varten. Sopimusta täydensi liite-osa, jossa annettiin tarkempia määräyksiä eräisiin sen artikloihin.Soini 1956, s. 20.
Valvontakomission ensimmäiset neuvostoliittolaiset jäsenet saapuivat Helsinkiin kaksi päivää välirauhansopimuksen hyväksymisen jälkeen 22. syyskuuta Jatkosota: Kronikka, s. 182. ja sen puheenjohtaja Andrei Ždanov ensimmäisen kerran 5. lokakuuta,Olle Leino: Kuka oli Yrjö Leino, s. 121. Helsinki: Tammi, 1973 mutta brittiläiset jäsenet vasta 14. lokakuuta. Kaikkiaan komissioon kuului sen toiminta-aikana noin 150 neuvostoliittolaista ja parikymmentä brittiläistä jäsentä. Neuvostoliiton johtoasemasta valvontakomissiossa johtui, että komission nimi kirjoitettiin virallisissa yhteyksissä aina muodossa Liittoutuneiden (Neuvostoliiton) valvontakomissio. Ensimmäisiä kysymyksiä, joihin valvontakomissio puuttui, olivat suomalaisten sotilaiden kotiuttaminen, suojeluskuntien ja eräiden muiden järjestöjen lakkauttaminen sekä suomalaiset sotarikolliset (ns. Lista 1).
Ždanovista tuli Stalinin luotettu. Ždanovia pidetään yhtenä pahimmista Stalinin puhdistuksiin osallistuneista miehistä. Suomen valvontakomissiossa Ždanov oli lähes itsevaltias, mikä johti omalta osaltaan Stalinin hyväksynnän saaneeseen suomettumisen aikakauteen.
Suomen pyrkimys rauhaan Suomi oli jo vuodesta 1943 lähtien pyrkinyt aktiivisesti irrottautumaan sodasta ja rauhaan Neuvostoliiton kanssa, mutta ongelmaksi muodostui Saksa ja Neuvostoliiton asennoituminen. Presidentti ja hallitus pyrkivät irrottautumaan sodasta Suomen itsenäisyys ja kansallinen itsemääräämisoikeus säilyttäen.Veitsen terällä. Matti Koskimaa 1993. WSOY. Suomessa oli alettu arvioida tilannetta uudelleen keväästä lähtien, jolloin suursodassa oli tapahtunut selkeä käänne liittoutuneiden hyväksi. Rauhaa yritettiin keväällä 1944, mutta eduskunta hylkäsi 12. huhtikuuta 1944 ehdotuksen, koska Neuvostoliiton asettamat rauhanehdot koettiin liian ankariksi ja saattoivat käytännössä tarkoittaa antautumista.
Suomen johdon sisäpiiri päätti heti Stalingradin taistelun jälkeen kokouksessaan Mikkelissä 3. helmikuuta 1943 aloittaa rauhanpyrkimykset. Kokouksessa esittämässään tilannearviossa Päämajan tiedustelupäällikkö, eversti Aladár Paasonen toi ensimmäisen kerran esiin sen mahdollisuuden, että sota voidaan hävitä.Jari Leskinen ja Antti Juutilainen (toim.): Jatkosodan pikkujättiläinen, s. 169. Helsinki: WSOY, 2005 Muutamaa päivää myöhemmin Paasonen esitti saman katsauksen myös eduskunnan ulkoasiainvaliokunnalle, mutta hänen selontekonsa sai monilta kansanedustajilta tylyn vastaanoton.Jatkosota: Kronikka, s. 119. Rytin tultua valituksi toistamiseen presidentiksi ja Edvin Linkomiehen uudeksi pääministeriksi, hallitus aloitti 10. helmikuuta 1943 rauhantunnustelut. Saksalaiset pitivät erillisrauhaan pyrkimystä petoksena ja alkoivat vaatia Suomelta kirjallista sopimusta sitoutumisesta Saksaan. Asia kuitenkin raukesi 16. toukokuuta 1943, jolloin Saksaan ilmaistiin Suomen mieluimmin jatkavan taistelua kuin antautuvan ehdoitta.Jatkosodan Pikkujättiläinen. WSOY 2007. 4. p.
Yhdysvaltain Helsingin asiainhoitaja Robert McClintock jätti 20. maaliskuuta 1943 nootin, jossa Yhdysvallat tarjosi Suomelle hyviä palveluksia sodasta irrottautumiseen. Kun Suomen ylin johto neuvotteli asiasta, C. G. E. Mannerheim korosti varovaisuutta ja ennakkoneuvotteluja Saksan kanssa. Ulkoministeri Henrik Ramsay matkusti Berliiniin, mutta siellä Suomen erillisrauha-hanke torjuttiin. Kun Neuvostoliitolta kysyttiin lisätietoja, Vjatšeslav Molotov ilmoitti Yhdysvalloille tiedoksi Neuvostoliiton vähimmäisehdot, mutta ei pyytänyt välittämään niitä suomalaisille. Niissä vaadittiin Moskovan 1940 rauhansopimuksen saattamista voimaan, sotakorvauksia ja saksalaisten karkottamista maasta. Yhdysvalloissa ei uskottu suomalaisten hyväksyvän ehtoja ja päädyttiin vain yhteyden järjestämiseen. 5. huhtikuuta Molotov totesi, ettei Suomen rauhantahdosta ollut riittävästi näyttöä ja asia hautautui, eikä yhteyttä enää käytetty. Vastatoimenpiteenä Saksa supisti ase- ja viljatoimituksia Suomeen.Suomen historian pikkujättiläinen. WSOY 1987.
Eduskunta piti 3. syyskuuta 1943 salaisen istunnon, jossa käsiteltiin rauhan mahdollisuutta ja pyrkimystä siihen. Eduskuntaan oli syntynyt myös rauhanoppositio, johon kuului 33 kansanedustajaa. Rauhanoppositio toimitti presidentti Rytille elokuun lopulla 1943 kirjelmän, jossa vaadittiin pikaista rauhaa. Kirjelmän allekirjoittajat eivät halunneet vahingoittaa kotirintaman yhtenäisyydestä vaalittua myyttiä ja tarkoittivat kirjelmän luottamukselliseksi. Asiakirja vuoti kuitenkin Tukholman lehtiin. Linkomiehen hallitus oli etukäteen tietoinen rauhanopposition hankkeesta eikä vastustanut sitä sinänsä, koska sen käsityksen mukaan neuvotteluasetelmaa Neuvostoliiton kanssa olisi helpottanut se, että Suomessa oli rauhaa kannattava ei-kommunistinen mielipidesuunta. Kirjelmän vuodosta tuohtunut pääministeri Linkomies esitti 3. syyskuuta 1943 pidetyssä istunnossa eduskunnalle hallituksen tiedonannon sanoen melko suorasukaiseen sävyyn, että hallitus pyrki aivan samaan tavoitteeseen kuin rauhanoppositio; se ei vain voinut mainostaa toimiaan julkisesti turuilla ja toreilla.Jukka Tarkka ja Allan Tiitta: Itsenäinen Suomi: seitsemän vuosikymmentä kansakunnan elämästä, s. 156. Helsinki: Otava, 1987.
Neuvostoliitto aloitti syksyllä 1943 Suomen vastaisen propagandakampanjan, joka liittyi lähestyvään Teheranin konferenssiin, jossa Neuvostoliitto asetti reunaehtoja, joista eräät vaikuttivat Suomeenkin. Yksi keskeinen periaate oli, että Suomen kysymys oli pelkästään Suomen ja Neuvostoliiton keskinen asia. Toinen oli Moskovan 1940 rauhan rajojen ottaminen keskustelun pohjaksi. Jotta Suomi olisi helpommin saatu myöntymään rauhaan, Churchill ja Roosevelt kuitenkin ehdottivat, että Viipuri jätettäisiin Suomelle, mutta Stalin vaati Viipuria ehdottomasti Neuvostoliitolle ja kieltäytyi edes keskustelemasta asiasta.
Teheranista kantautui tietoja, joiden mukaan ehdottoman antautumisen vaatimus oli voimassa, joka tietenkin aiheutti pelkoa Suomessa.
Yhdysvaltain asiainhoitaja jätti 30. tammikuuta 1944 Suomen hallitukselle nootin, jossa kehotettiin ottamaan yhteyttä Moskovaan ja luvattiin samalla hyviä palveluksia.