Chickasawit ovat muskogee-kielinen intiaanikansa, joka asui alun perin Mississippin, Kentuckyn, Alabaman ja Tennesseen osavaltioiden alueilla. 1650-luvulla heidän lukumääränsä on arveltu olleen noin 8 000.Taylor s. 15. Historioitsijoiden mukaan chickasawit ja choctawit olivat olleet esihistoriallisella aikakaudella samaa kansaa, kunnes olivat erkautuneet omiksi heimoikseen. Eurooppalaisten siirtolaisten levittäytyessä Pohjois-Amerikkaan chickasawit ystävystyivät hyvin englantilaisten kanssa. Sen sijaan Ranskan siirtomaavaltaa he vastustivat voimakkaasti. Vuonna 1837 heimo siirrettiin intiaaniterritorioon Oklahomaan, jossa he muodostivat 20 vuotta myöhemmin choctawien, cherokeiden, seminolien ja creekien kanssa viiden heimon yhteisen liiton.Santoro s. 148.
Historia De Soto ja espanjalaiset thumb|190px| De Soton reitti. thumb|190px|left|Hernando de Soto Ensimmäisen kosketuksensa chickasawit saivat eurooppalaisiin Hernando de Soton retkikunnan saapuessa heidän mailleen vuonna 1540. Noin 600 espanjalaista konkistadoria, parisataa hevosta, sekä suuret joukot sikoja ja koiria asettuivat lähelle erästä chickasawien kaupunkia. Tappamaan opetetut koirat eivät kestäneet kuitenkaan ankaraa talvea, ja niistä suurin osa kuoli tai karkasi.
De Soto ja hänen miehensä tarjosivat uteliaille intiaaneille ateriaksi paahdettua sianlihaa. Lähtiessään espanjalaisten leiriltä chickasawit anastivat mukaansa metsässä vapaina juoksevia porsaita. Hernando de Soto päätti rangaista varkaita espanjalaisten konkistadorien käyttämällä tavalla. Miehistö otti kolme varasta kiinni, joista kaksi teloitettiin jalkajousella ja kolmas lähetettiin takaisin kyläänsä kädet silvottuina.
Kun chickasawit eivät näyttäneet reagoivan teosta, de Soto kuvitteli intiaaneja pelkureiksi ja kävi röyhkeäksi. Keväällä 1541, kun espanjalaiset olivat lähdössä pois, de Soto halusi noin 200 nuorta chickasaw-naista "kantajiksi ja muihin tarkoituksiin." Intiaanit antoivat ymmärtää, että harkitsivat asiaa. Yön tullen joukko chickasaw-sotureita hiipi valkoisten leirialueelle. Saviruukuissa tuomiensa hiilien avulla he sytyttivät tulipalon.
Espanjalaisten tappiot olivat mittavat, ja suuri osa heidän aseistaan ja vaatteistaan tuhoutui. Välikohtauksessa kuoli monta konkistadoria. Useimmat hevoset ja siat karkasivat. Saatuaan hajaantuneen joukkonsa kokoon de Soto antoi perääntymiskäskyn. Miehet vetäytyivät kylmissään, epätoivoisina ja lähes alastomina. Hätäisesti kyhäämässään pikku pajassa he saivat korjattua osan aseistaan ja satuloistaan. Tämän jälkeen de Soto joukkoineen jätti taakseen chickasawien maat.Cushman s. 357.
Ranskalaisia ja brittejä thumb|Robert de La Salle Mississipillä. Espanjalaiset välttelivät seuraavan vuosisadan ajan kosketusta chickasawien kanssa. Vuonna 1673 ranskalaisen Jacques Marquetten johtama pieni ryhmä ilmoitti kohdanneensa Mississippijoella joukon chickasaweja nykyisen Memphisin seuduilla. Yhdeksän vuotta myöhemmin tutkimusmatkailija Robert Cavelier de La Salle vieraili samoilla alueilla.
Etelä-Carolinassa jalansijaa saaneet brittisiirtolaiset alkoivat levittäytyä 1700-luvun alkuvuosina lännemmäksi Mississipin tienoille. He löysivät chickasawit ja solmivat kauppasuhteen näiden kanssa. Englantilaisilla oli pitkän tähtäimen suunnitelma tulevia sotia varten. He aseistivat chickasaweja, koska näistä ei ollut uhkaa idempänä oleville brittiasutuksille. Chickasawit hyödynsivät tuliaseitaan terrorisoimalla naapuriheimoja. Britit saivat aseittensa vastineeksi orjia, joita chickasawit ottivat sotaretkillään mukaansa monista kylistä. Osa orjista myytiin eteenpäin, mutta useat joutuivat palvelemaan brittien nopeasti kasvavan siirtokunnan työtehtävissä. Chickasawit pitivät osan vangeistaan itse säilyttääkseen kansansa määrän ennallaan.
Brittien yllytyksestä chickasawien suhtautuminen Uuteen-Ranskaan muuttui kylmäkiskoiseksi. He alkoivat häiritä Louisianan ranskalaisten kauppaliikennettä Kanadaan. Vuonna 1736 Louisianan kuvernööri Jean-Baptiste Le Moyne de Bienville järjesti sotaretkia chickasawien maille. Hänellä oli liittolaisinaan tuhatkunta illinois- ja choctaw-intiaania, mutta chickasawit onnistuivat lyömään hyökkääjät takaisin puolustaen menestyksellisesti kahta kyläänsä, Ackiaa ja Amalahtaa. Uuden-Ranskan ja heidän liittolaistensa tappiot olivat melkoiset.Hodge s. 47-48. thumb|right|190px|Louisianan kuvernööri Jean-Baptiste Le Moune de Bienville epäonnistui sotaretkillään chickasaweja vastaan. Pelastaakseen sotilaallisen kunniansa Uusi-Ranska koulutti Louisianassa 700 vakinaisen palvelun sotilasta antaen näille tarkat ohjeet chickasawien tuhoamiseen. Elokuussa 1739 kuvernööri Bienville otti joukot komentoonsa ja johdatti armeijansa New Orleansista Mississippiä vastavirtaan kohti chickasawien maita. Armeija käsitti intiaaniliittolaisineen lähes 3 000 miestä.Waldman s. 106. He eivät kuitenkaan koskaan päässeet perille chickasawien kyliin. Luonnonvoimat kääntyivät Bienvillen iskuryhmää vastaan ja pysyättivät heidän etenemisensä. Armeija rypi mudassa ja kaatosateissa liikkumatta juuri minnekään. Ankeiden olojen seurauksena taudit levisivät sotilaisiin ja heidän taisteluintonsa hiipui ennen vihollisen kohtaamista. Bienvillen kostoisku jäi vaille toteutumistaan.
Seuraavana vuonna ranskalaiset suostuivat intiaanien sanelemiin rauhanehtoihin, joihin kuului olennaisena osana chickasawien lupa valvoa Mississipin laivaliikennettä. Bienville palasi nöyryytettynä New Orleansiin, ja epäonnistuneet sotaretket chickasaweja vastaan lopettivat hänen uransa. Uusi-Ranska jatkoi Isoiltajärviltä tulleiden intiaaniliittolaistensa turvin hyökkäyksiä chickasawien kyliin, mutta ilman mainittavia tuloksia. Samanaikaisesti britit lujittivat omaa asemaansa. Ranskalaisten yritykset horjuttaa englantilaisten asemaa murenivat 1762 brittijoukkojen vallattua heidän linnakkeensa Isojenjärvien alueella. Chickasawien jatkuva ranskalaisten kauppaliikenteen häirintä Mississipillä oli tehnyt tehtävänsä ja edesauttanut englantilaisten joukkojen voitokasta etenemistä.Henriksson s. 68.
Yhdysvaltain ja Espanjan siirtokunnan puristuksessa
Chickasawit asettuivat englantilaisten puolelle myös vuonna 1775 alkaneessa Yhdysvaltain vapaussodassa. Siirtolaisten aseellinen vastus oli kuitenkin siksi kova, että osa sotaan osallistuneista chickasaweista pakeni kriisialueilta etelään. Valittuaan sodassa uuden puolen he taistelivat brittejä vastaan, johtajanaan William Colbert, joka oli puoliksi scottilainen.Virrankoski s. 62.
Uusi-Espanja otti 1780 hallintaansa Ranskan Louisianan ja pyrki maltilliseen kanssakäymiseen alueen intiaaniväestön kanssa. Mississipin yli Arkansasiin metsästysmatkoja tekevät chickasawit kävivät satunnaisesti kauppaa espanjalaisten kanssa, mutteivat täysin luottaneet heihin. Vuonna 1784 tuhkarokko surmasi lähes puolet chickasawien suurimman kylän Long Townin asukkaista. Kaksi vuotta myöhemmin saman kylän vaikutusvaltainen päällikkö Piomingo kirjoitti chichsawien ja Yhdysvaltain raja-asioita koskeneen sopimuksen. Samalla monet aiemmin brittejä suosineet chickasawit siirtyivät kannattamaan Yhdysvaltoja. Espanjalaisia tämä ei miellyttänyt. He yrittivät päästä chickasawien ja muiden etelän intiaanien suosioon lähettämällä lahjoja. Yhdysvaltain lähettiläät noudattivat samaa käytäntömallia lähestymällä alkuperäisasukkaita vuosittaisten lahjojen avulla.Gibson s. 80-81. Espanjalaiset varoittivat intiaaneja Yhdysvaltain aikomuksista anastaa näiden maat pala palalta. Vuonna 1792 Yhdysvaltain edustajat kutsuivat useita chickasawien, cherokeiden, choctawien ja creekien päälliköitä suureen neuvotteluun Nashvilleen ja vakuuttivat vilpittömyyttään: "Emme me halua yhdenkään punaisen miehen maita, sillä Yhdysvalloilla maata on jo aivan riittävästi!" pienoiskuva|Louisianan intiaaneja (chickasaweja tai choctaweja.) Myöhempi historia osoittaa, että Yhdysvaltain valtuuttamat puhemiehet tulivat eri neuvotteluissa toistamaan nämä sanat monta kertaa ja syömään ne yhtä useasti.
Vuonna 1793 chickasawit ja espanjalaisten tukemat creekit ajautuivat kaksi vuotta kestäneeseen sotatilaan. Tennesseen siirtokunta, joka ei kuulunut vielä Yhdysvaltoihin, järjesti chickasaweille 500 kivääriä ja paljon ammuksia. Päällikkö Piomingon johdolla he tekivät hyökkäyksiä creekien kyliin ja hyödynsivät ostamaansa tulivoimaa. Creekien suunnittelema 1 200 soturia käsittävä vastaisku chickasawien Long Towniin epäonnistui. Piomingo sai vihjeen creekien tulossa olevasta hyökkäyksestä ja onnistui taitavan sotataktiikan avulla ajamaan hyökkääjät pakoon. Tapaus johti chickasawien ja creekien solmimaan rauhaan 1795.
Sotureista maanviljelijöiksi pienoiskuva|Chickasaw Bluffiin rakennettiin Memphis. Paikka oli toiminut muinaisten chickasawien pohjoisiin suuntautuneen kauppaliikenteen satamana. Espanjalaisten ja ranskalaisten sekahallinnossa ollut Louisiana siirtyi 1803 Yhdysvalloille Napoleon Bonaparten myytyä sen heille presidentti Thomas Jeffersonin valtakaudella.Henriksson s. 81. Vuosisadan vaihteessa chickasawien sotureista alkoi muotoutua maanviljelijöitä. Monet eri syyt olivat vaikuttamassa muutokseen, ja suurin syistä oli idästä päin tasaisena muurina leviävä Yhdysvaltain asutus. Lännessä toimi rajana Mississippijoki, jonka takana asuvat intiaanikansat olivat chickasawien vihollisia ja estivät heidän siirtymistään sinne.
Muutamassa vuodessa chickasaweista tuli Yhdysvaltain vaurain intiaanikansa ja ennen naisten perinteisesti tekemät maatyöt hoidettiin nyt koko kansan voimin. Heidän laajoilla puuvillapelloilla ahersi yli tuhat mustaa orjaa. Euroopasta virtasi kuitenkin lisää väkeä, jotka täyttivät ympärillä olevat intiaanimaat. Vastoin sotaista perinnettään chickasawit eivät ryhtyneet rettelöimään valkoisia amerikkalaisia vastaan vaan tyytyivät väistymään. Vuosien 1801 ja 1832 välillä chickasawit kirjoittivat useita maittensa luovutussopimuksia. Vuonna 1828 Yhdysvaltain presidentin virkaan astuneella Andrew Jacksonilla oli selkeä mielipide intiaaneista:
thumb|340px|Chickasawit toimivat choctawien puskurina läntisimpiä heimoja vastaan.
Pakkomuutto Vuonna 1830 Yhdysvaltain kongressi hyväksyi ehdotuksen chickasawien ja kaikkien etelän intiaanien pakkomuutosta pois perinteisiltä alueiltaan. Chickasawit saivat Doaksvillen sopimuksen mukaan oikeuden siirtyä kaakkoiseen Oklahomaan, sinne aiemmin muuttaneiden choctawien reservaatin länsiosiin. Vuonna 1837 chickasawien pääjoukkojen ja tuhannen orjan muuttoliikkeen mukana seurasi 5 000 hevosta, joiden kuljettaminen yli Mississipin oli vaikeaa. Monia hevosia katosi ja sääolosuhteet vaikeuttivat matkaa. Kun chickasawit viimein saapuivat heille osoitettuun paikkaan, he huomasivat tulleensa keskelle sotavyöhykettä. Kaikki reitit ympäröiviltä tasangoilta johtivat chickasawien uusille asuinalueille. comanchien ja kiowien lisäksi alueella liikkui osagien ja pawneiden metsästys- ja sotapartioita. Myös delawaret ja shawneet olivat pystyttäneet useita pysyviä kyliä alueen laitamille metsästääkseen ja käydäkseen kauppaa. Chickasawit joutuivat sukulaistensa choctawien puskuriksi kaikkia läntisiä heimoja vastaan.
Uusi alku Chickasaweista tuli 10 vuoden ajaksi osa choctaweita. Identiteettinsä kadottaneina he joutuivat torjumaan ympäristön heimojen hyökkäyksiä, kunnes 1850-luvun puolivälissä he irtaantuivat omaksi heimokseen. Rasittavat pakkomuutot ja omien maitten puolustaminen "huopaintiaanien" (kiowat, comanchet jne.) ryöstöretkiä vastaan olivat kuitenkin ehtineet pudottaa heidän lukumääräänsä.