thumb|Britannian ja Ranskan tekemässä Sykes-Picot sopimuksessa 8. toukokuuta 1916 Lähi-itä jaettiin maiden etupiireihin. A= Ranskan etupiiri, B = Britannian etupiiri. Israelin–Palestiinan konflikti on vuonna 1948 perustetun Israelin valtion ja palestiinalaisten arabien välinen kiista, joka on osa laajempaa Israelin ja arabimaiden välistä vihamielisyyttä. Kiista koskee Israelin valtion olemassaoloa, sen rajoja sekä juutalaisten ja arabien suhteita juutalaisuudelle ja islaminuskolle tärkeässä Palestiinassa Välimeren ja Jordan-joen välissä.
1880-luvulla juutalainen kansallisuusaate eli sionismi herätti toiveen kansallisen kodin perustamisesta historialliseen Palestiinaan ja synnytti muuttoaaltojen (alija) sarjan juutalaisten raamatulliseen luvattuun maahan.Juusola, 2014, 37 Vuonna 1881 Palestiinassa asui noin 400 000 arabia, joista 90 % oli muslimeja sekä 25 000 juutalaista.Morris 2008, s. 2 Juutalaisten muutto sai aikaan taloudellista kehitystä, joka lisäsi myös arabisiirtolaisuutta alueelle.Spencer, 2019, s. 19.
Kansallismielinen arabisivistyneistö varoitti osmanihallintoa jo vuonna 1891 siitä, että juutalaisten massamuutto oli uhka maan "arabiluonteelle", ja tulijat voisivat syrjäyttää alkuperäisväestön.Morris, 2008, s. 5–6 Keväällä 1920 tapahtuivat ensimmäiset väkivaltaisuudet, kun arabit surmasivat Jerusalemissa kuusi juutalaista ja hävittivät synagogia.Juusola 2014, s. 46 Väkivaltaisuudet lisääntyivät ja purkautuivat laajamittaisiksi vuosina 1929, 1936 ("arabikapina") ja 1947 (mandaattialueen sisällissota). Juutalaiset vastasivat väkivaltaan kostoiskuilla.Spencer 2019, s. 29
Arabikapinan jälkeen vuonna 1937 Peelin komitea teki Palestiinan alustavan jakosuunnitelman. Sen mukaan juutalaiset saisivat 20 prosenttia ja arabit 70 prosenttia alueesta. Juutalaiset hyväksyivät, mutta arabit hylkäsivät suunnitelman.Morris 2008, s. 19
Yhdistyneet kansakunnat vaati vuonna 1947 konfliktin ratkaisemista kahden valtion mallilla.Spencer 2019, s. 62 Alue jaettaisiin juutalais- ja arabivaltioihin, missä Jerusalem olisi kansainvälisesti hallittu erillisalue. Juutalaiset hyväksyivät, mutta arabit torjuivat ehdotuksen. Heti jakoehdotuksen jälkeen arabit julistivat yleislakon ja hyökkäsivät juutalaisia ja maassa olevia brittijoukkoja vastaan. Israelin itsenäistyessä 14.5.1948 väkivalta muuttui itsenäisyyssodaksi, kun viisi arabivaltiota, Egypti, Jordania, Syyria, Libanon ja Irak hyökkäsivät Israeliin. Taistelut päättyivät kesällä 1949 aselepoon, missä Israelin haltuun jäi jakosuunnitelmaa suurempi alue.
Itsenäisyyssota vuonna 1948 synnytti pakolaisongelman, josta on tullut merkittävä rauhan este.Schwartz & Wilf 2020, s. ix–xiv Kuuden päivän sodassa vuonna 1967 Israel miehitti Gazan ja Länsirannan, joiden oli tarkoitus muodostaa Palestiinan valtio sekä Siinain niemimaan. Jom Kippur -sodassa vuonna 1973 Israel valtasi Golanin kukkulat ja Itä-Jerusalemin. Siinaista Israel luopui rauhansopimuksessa Egyptin kanssa vuonna 1979.
YK:n turvallisuusneuvosto vaati päätöslauselmissa 242 (1967) ja 338 (1973) Israelia vetäytymään sen valloittamilta alueilta ja kaikkia osapuolia luopumaan väkivallasta. Israel hyväksyi, mutta PLO ja osin myös arabimaat torjuivat ehdotukset. Lähellä sovintoa oltiin Oslon rauhanprosessissa (1993–2000) sekä Ehud Olmertin ja Mahmoud Abbasin neuvotteluissa vuonna 2008, missä kompastuskiveksi nousi kaikkien pakolaisten paluuoikeus.Schwartz & Wilf 2020, s. 165
Gazan sodan alettua vuonna 2023 kahden valtion mallin kannatus on romahtanut sekä palestiinalaisten että juutalaisten keskuudessa.
Yleiskatsaus pienoiskuva|Israelin ja palestiinalaisalueiden rajat eri aikoina. Kansainvälinen yhteisö on pyrkinyt neuvottelemaan kompromissiratkaisuja konfliktiin. YK:n yleiskokous hyväksyi 29.11.1947 suunnitelman Palestiinan jakamisesta arabi- ja juutalaisvaltioihin.Spencer, 2019, 62 Israel julistautui sen mukaisesti itsenäiseksi 14. toukokuuta 1948. Tällöin käynnissä jo ollut sisällissota juutalaisten ja arabien välillä kuitenkin laajeni kansainväliseksi, kun Egyptin, Syyrian, Jordanian, Libanonin ja Irakin armeijat hyökkäsivät Israeliin.Juusola, 2014, 68 Sota päättyi Israelin voittoon, missä sen haltuun jäi YK:n suunnitelmaa laajempi maa-alue. Arabiväestöä pakeni tai karkotettiin juutalaisvaltion haltuun joutuneilta alueilta.
Itsenäisyyssodan jälkeen on käyty kaksi lyhyttä arabivaltioiden aloittamaa sotaa. Vuonna 1967 kuuden päivän sodassa Egyptiä, Jordaniaa ja Syyriaa vastaan Israel valtasi Siinain niemimaan, Gazan kaistan, Länsirannan eli Juudean ja Samarian sekä Golanin kukkulat. Myös vuonna 1973 Jom Kippur -sodassa Syyriaa ja Egyptiä vastaan Israel selviytyi voittajaksi. Vuonna 1977 Israel ja Egypti solmivat rauhan, jossa Siinai siirtyi Egyptille.
Konfliktiin on haettu ratkaisua jo vuonna 1947 esillä olleesta kahden valtion mallista. Uuden ehdotuksen mukaan Länsirannasta ja Gazasta olisi muodostettu itsenäinen Palestiinan valtio. Juutalaiset äänestivät päätöslauselma 181:n puolesta. Lähimpänä sitä oltiin vuonna 1993 Oslossa, jolloin Israel ja Palestiinan vapautusjärjestö PLO tunnustivat toisensa. PLO:n suunnanmuutos johti kuitenkin sitä radikaalimman Islamilaisen vastarintaliikkeen eli Hamasin välisiin väkivaltaisuuksiin ja lopulta Hamasin nousuun vallanpitäjäksi Gazan kaistalla vuonna 2007.
PLO on ollut ajoittain valmis hyväksymään kuuden päivän sotaa edeltäneet vuoden 1949 aselepolinjan rajat, missä Gaza, Länsiranta ja Itä-Jerusalem jäivät Israelin ulkopuolelle. Vuoden 1967 jälkeen juutalaisten siirtokunta-asutus on kuitenkin levittäytynyt näiden rajojen yli Israelin miehittämille alueille. Vuonna 2005 Israel purki siirtokunnat Gazasta ja vetäytyi sieltä.
Pitkään jatkuneessa konfliktissa Gazan tilanne on muodostunut humanitaarisesti vaikeimmaksi, sillä terroristijärjestöksi luokitellun Hamasin saatua vallan Gazassa sieltä on hyökätty eri tavoin Israeliin, mihin Israel on vastannut väkivaltaisilla vastatoimilla sekä Gazan kaistan saarrolla. Myös Egypti on sulkenut rajansa Gazaan estääkseen terrorin leviämisen. Hamasin käyttämiä keinoja Israelia vastaan ovat olleet Kassam-raketit, hyökkäystunnelit ja tulipalojen sytyttäminen.
Konfliktin ajoittaisia kärjistymiä ovat olleet mellakointia ja terroria välineenä käyttäneet palestiinalaisten kansannousut eli intifadat. Ensimmäisessä intifadassa (1987–1993) kuoli 1 551 palestiinalaista ja 422 israelilaista ja toisessa (2000–2005) 1 116 israelilaista ja 4 066 palestiinalaista. Vuonna 2006 Gazasta ammutut raketit johtivat Israelin väkivaltaisiin vastatoimiin ("Operaatio kesäsade"). Vastauksena raketti-iskuihin Israel katkaisi keväällä 2008 polttoainetoimitukset Gazaan ja aloitti joulukuussa hyökkäyksen, jossa kuoli yli tuhat palestiinalaista. Hyökkäys toistui vuonna 2014 ("Operaatio suojaava reuna"). Israel pyrki tuhoamaan Hamasin hyökkäystunnelit ja raketit. Toukokuussa 2021 Hamas aloitti jälleen massiivisen rakettitulituksen Gazasta Israeliin, mihin Israel vastasi ilmaiskuilla.
Historia 1880 – 1920: Osmanien imperiumi
thumb|200px|right|Juutalaisia maahanmuuttajia ensimmäisen alijan aikaan 1880-luvulla. Israelin–Palestiinan-konfliktin juuret löytyvät 1880-luvulla alkaneesta Euroopan juutalaisten muutosta raamatulliseen Eretz Yisraeliin (Israelin maahan) eli Palestiinaan, joka tuolloin kuului Osmanien imperiumiin.Morris, 2008, s. 1 Jerusalemissa olevan kukkulan mukaan "sionisteiksi" itseään kutsuvat juutalaiset sai liikkeelle ikivanha messiaaninen unelma luvatusta maasta, mutta myös Venäjällä puhjenneet juutalaisvainot eli pogromit. Kaikkialla Euroopassa 1800-luvulla syntyneet kansalliset liikkeet vahvistivat osaltaan ajatusta omasta kansallisvaltiosta myös juutalaisille. Järjestäytymättömälle liikkeelle antoi suunnan Theodor Herzl kirjalla Der Judenstaat (1896) ja järjestämällä Baselissa seuraavana vuonna ensimmäisen sionistisen kongressin.Morris, 2008, s. 1–5
Välimeren ja Jordan-joen välinen alue eli "Palestiina" (roomalaisten antama nimitys) oli 1800-luvun jälkipuoliskolla harvaan asuttua takamaata, jonka yli olivat vyöryneet lukuisat valloittajat ajanlaskun alun jälkeen (roomalaiset, persialaiset, roomalaiset, arabit, ristiretkeilijät, arabit, turkkilaiset). Se ei kuitenkaan muodostanut omaa hallinnollista kokonaisuuttaan. Esimerkiksi Osmanien valtakunnassa 1800-luvun lopulla sen eteläosaa hallittiin Istanbulista ja pohjoista ensin Damaskoksesta ja sitten Beirutista.
Vuonna 1881 Palestiinassa asui 450 000 arabia, joista noin 90 % oli muslimeja ja loput kristittyjä sekä 25 000 juutalaista. Melkein kaikki juutalaiset asuivat Jerusalemissa, joka oli lähes puhdas juutalaiskaupunki, kun taas arabit asuivat maaseudun pikku kylissä suurtilojen vuokraviljelijöinä.Morris, 2008, s. 2 Vuosien 1882–1903 ensimmäinen muuttoaalto eli alija toi maahan 30 000 juutalaista pääasiassa Itä-Euroopasta.Morris, 2008, s. 2; Spencer, 2019, 21 Muuttajien tavoitteena oli luoda juutalaiskaupunkien ja maaseutuasutusten verkosto, missä saavutettaisiin ensin juutalaisväestön enemmistö ja joka voisi myöhemmin nousta itsenäiseksi juutalaisvaltioksi. Tätä tarkoitusta varten tulokkaan pyrkivät ostamaan maata suurviljelijöiltä ja Osmanien valtakunnalta.
Toinen alija vuosina 1904–1914 toi Palestiinaan 40 000 uutta muuttajaa, jotka usein olivat yhteisomistukseen uskovia sosialisteja.Spencer, 2019, 27; Juusola, 2014, 38 Juutalaisten kokonaismäärä oli vuonna 1914 noin 60 000–85 000.Morris, 2008, s. 7 Ensimmäisen ja toisen muuttoalueen köyhät juutalaiset perustivat maataloussiirtokuntia rannikon ja Jordan-laakson alangoilta ostamilleen maille, jotka usein olivat harvaa asuttuja, soisia ja alttiita beduiinien ryöstelyille. Osmanit kuitenkin karkottivat noin puolet toisen alijan aikana muuttaneista vuoteen 1914 mennessä, jolloin ensimmäinen maailmansota keskeytti maahanmuuton., katso myös Spencer, 2019, 17 Sodan jälkeen ja Osmanien valtakunnan kärsimän tappion myötä juutalaisten muutto Palestiinaan virisi uudelleen. Kolmas alija vuosina 1919–1923 toi maahan 40 000 uutta juutalaissiirtolaista.Spencer, 2019, 27
Aikaisemmin harvaan asuttu alue alkoi saada muuttoaalloista lisää väestöä. Euroopasta tulleet juutalaiset toivat mukanaan vaurautta, mikä synnytti työpaikkoja sekä maataloudessa että teollisuudessa. Sen johdosta Palestiinan alue alkoi vetää puoleensa myös arabeja koko Lähi-idän alueelta. Juutalaisia oli Palestiinassa vuonna 1881 noin 25 000, mutta vuonna 1947 jo 630 000. Arabien määrä kasvoi samaan aikaan 450 000:sta 1,3 miljoonaan.Spencer, 2019, 27-28
Palestiinaan alkoi myös muodostua Israelin tulevan itsenäisyyden keskeisiä kansallisia instituutioita. Toisen alijan aikana ja sen jälkeen perustettiin ensimmäiset puolueet, päärabbinaatti, ensimmäiset sotilaalliset järjestöt ja ensimmäinen moderni juutalainen kaupunki Tel-Aviv. Heprean kieltä ryhdyttiin elvyttämään, syntyi hepreankielinen lehdistö ja kirjallisuus, ja hepreasta tuli yhteinen kieli.Juusola 2014, s. 39.
Orastava konflikti