Itämerenmaakunnat on yhteisnimitys, jota käytetään kolmesta Baltian alueella Venäjän vallan aikana olleesta maakunnasta eli kuvernementista. Ne ovat Liivinmaan kuvernementti, Kuurinmaan kuvernementti ja Viron eli Vironmaan kuvernementti. Tämä vaihe alkoi suuresta Pohjan sodasta, kun Ruotsi joutui solmittuaan 1721 Uudenkaupungin rauhan luopumaan alueistaan Baltiassa. Tällöin Venäjä sai Viron ja Liivinmaan. Kuurinmaa kuului tällöin vielä Puolalle, mutta sekin joutui Venäjälle 1700-luvun lopulla Puolan jakojen yhteydessä.
Hallintojärjestelmä Venäjän keisarikunta sovelsi Vironmaahan ja Liivinmaahan välillistä hallintoa, joka toimi aatelin ja kaupunkien itsehallinnon kautta. Itsehallinto perustui niin sanottuihin kapitulaatiosopimuksiin ja Pietari Suuren yksipuolisesti antamiin julistuksiin. Yhdyssiteenä Itämerenmaakuntien ja Pietarin välillä oli kuvernööri tai kenraalikuvernööri. Venäjän keisarikunnan hallinnossa Itämerenmaakunnat asetettiin Pietarissa toimineen oikeuskollegion alaisuuteen. Vuonna 1727 perustettiin erillinen Viron ja Liivinmaan oikeuskollegio.Engman s. 33-34. Katariina Suuren määräämän käskynhaltijahallinnon myötä erillinen oikeuskollegio lakkautettiin ja sen käsittelemät asiat siirrettiin senaattiin.Engman s. 37. Kuurinmaa liitettiin Venäjään vuonna 1795. Se sai samanlaisen paikallisen autonomian kuin Vironmaa ja Liivinmaa.
Kenraalikuvernööri Ensimmäinen kuvernööri oli ruhtinas Aleksandr Menšikov, joka nimitettiin vuonna 1710 Vironmaan ja Liivinmaan kuvernementtien kenraalikuvernööriksi. Hän toimi tehtävässä vuoteen 1719 saakka, minkä jälkeen Pietari Suuri nimitti kummallekin kuvernementille oman kenraalikuvernöörinsä. Jatkossa nimike saattoi olla myös kuvernööri, mutta tehtävät ja valtaoikeudet olivat silti samat. Vuonna 1775 siirryttiin takaisin kuvernementtien yhteiseen kenraalikuvernööriin. Katariina II:n aikana kenraalikuvernöörin tilalle tuli käskynhaltija, mutta hänen seuraajansa Paavali I lopetti käskynhaltijakunnat.Zetterberg 2017 s. 126.
Aleksanteri II kehotti Riiassa keväällä 1867 pitämässään puheessa Itämerenmaakuntien säätyjä sulautumaan kiinteäksi osaksi "Venäjän perhettä" ja toimimaan yhteistyössä Venäjän viranomaisten kanssa reformien toteuttamiseksi. Puhetta, joka oli ollut šokki baltiansaksalaisille, voi pitää venäläistämispolitiikan alkuna Itämerenmaakunnissa. Vuonna 1866 Otto von Lieven oli joutunut eroamaan, ja Itämerenmaakuntien kenraalikuvernööriksi nimitettiin vuonna 1869 slavofiileihin kuulunut Pjotr Albedinski. Vuonna 1876 kolmen kuvernementin yhteinen kenraalikuvernöörin virka lakkautettiin, ja kuvernementit siirrettiin keisarikunnan sisäministeriön alaisuuteen.Zetterberg 2017 s. 190–191.
Vuonna 1882 keisari Aleksanteri III lähetti venäläisen senaattori Nikolai Manaseinin Liivinmaalle ja Kuurinmaalle toimittamaan alueiden hallinnon laajapohjaisen tarkastuksen. Manaseinin suositusten pohjalta keisarillinen hallinto nimitti Vironmaan, Liivinmaan ja Kuurinmaan uusiksi kuvernööreiksi venäläisiä, kun aikaisemmin kuvernöörit olivat perinteisesti olleet baltiansaksalaisia, ja teki venäjästä virallisen kielen.
Maapäivät Suurin piirtein puolet Itämerenmaakuntien maa-alasta oli baltiansaksalaisten maanomistajien omaisuutta.Kasekamp s. 105. Maaseudulla maata omistaneet saksalaiset aateliset käyttivät valtaansa maapäivien kautta. Maapäivien päätösvallassa olivat 1700-luvulla lähes kaikki Vironmaan ja Liivinmaan kuvernementtien asiat, poikkeuksina kaupunkien ja Venäjän valtakunnan asiat. Valtaoikeuksiin kuului uusien velvoitteiden, verojen ja muiden maksujen hyväksyminen, maapäiväjärjestyksen muuttaminen, uusien jäsenten ottaminen ritarikuntaan sekä esitysten tekeminen hallitsijalle. Kolmen ritarikunnan vuoksi myös maapäiviä oli kolme: Vironmaalla, Liivinmaalla ja Saarenmaalla. Kaikilla aatelismatrikkeliin kuuluneilla suvuilla oli edustusoikeus maapäivillä.
Maapäivien puheenjohtajan arvonimi oli Vironmaalla ritarikunnan päämies, Liivinmaalla maamarsalkka ja Saarenmaalla aluksi ritarikunnan päämies, myöhemmin maamarsalkka. Ritarikunnan tärkein elin oli maaneuvoskollegio, joka johti ritarikuntaa maapäivien kokoontumisten välisenä aikana. Maaneuvokset olivat kuvernementtien todellisia vallankäyttäjiä. Virka oli elinikäinen ja korkein baltiansaksalaisen aatelin hierarkiassa.Zetterberg 2017 s. 123.
Saksalaisen aatelin hallitsema maapäivälaitos säilytti asemansa paikallishallinnon ylimpänä tasona Itämerenmaakunnissa Venäjän vallan loppuun saakka. Tosin sen oli hyväksyttävä aatelittomien suurmaanomistajien osallistuminen maapäiville. Muutoksella ei ollut juuri merkitystä, koska heitä oli häviävän vähän.
Kaupunkien asema Liivinmaan ja Vironmaan kuvernementtien kaupungit, joista suurimpia olivat Tallinna, Riika, Liepāja, Tartto ja Pärnu, säilyttivät aluksi itsehallinnollisen asemansa myös Venäjän alaisuudessa. Ne pysyivät kuvernementeista erillisinä yksiköinä, joita hallittiin keskiajalta periytyneiden lakien nojalla. Kaupunkien johdossa oli edelleen rikas saksalainen kauppiaskunta, joka valitsi keskuudestaan tarvittavat hallintoelimet.Zetterberg 2017 s. 123–124.
Pormestarin johtaman raadin eli maistraatin käsissä oli lainsäädäntövalta, toimeenpanovalta ja tuomiovalta. Kaupunkiporvareiden johtavan kerroksen muodostivat raadin jäsenet eli raatiherrat, jotka raati valitsi suuren killan jäsenistä. Raadin jäsenyys oli elinikäinen. Raatiherrojen jälkeen arvojärjestyksessä tulivat suurkiltaan kuuluneet kauppiaat ja pikkukiltoihin kuuluneet käsityöläismestarit.
Kaupunkien vanha saksalaisperäinen raati- ja kiltajärjestelmään perustuva hallinto lakkautettiin 1860-luvulla alkaneen valtakunnallisen yhtenäistämispolitiikan eli venäläistämisen seurauksena. Tilalle määrättiin vuonna 1877 Venäjän kaupunginlaki. Sen jälkeen kaikki veroa maksavat, täysi-ikäiset ja miespuoliset asukkaat kansallisuuteen, ammattiryhmään tai säätyyn katsomatta valitsivat vaaleilla kaupunginvaltuuston ja -hallituksen. Äänioikeutetut jaettiin kolmeen ryhmään maksetun veromäärän mukaan, ja kukin ryhmä valitsi kolmanneksen edustajista. Muutos merkitsi suurporvariston yksinvallan murtumista. Vuonna 1892 toteutettiin vielä lisäuudistus, jolla poistettiin veronmaksuryhmittäin tapahtunut äänestys.Alenius s. 167.
Kunnallinen itsehallinto Vuonna 1866 säädetyn talonpoikaista itsehallintoa koskeneen lain mukaan talonpoikaisyhteisön täysi-ikäiset isännät saivat valita maalaiskunnan vanhimman (viroksi vallavanem) sekä maalaiskunnan itsehallintoelimen, valtuuston (viroksi vallavolikogu). Vaaleissa äänioikeutettuja olivat kaikki veroa maksavat tilanomistajat ja vuokraviljelijät sekä myös maaton väestö. Kunnallisen itsehallinnon tehtävänä oli muun muassa huolehtia poliisitoimesta, alkeiskouluista sekä sairaan- ja vanhustenhoidosta. Kartanonherralla ei ollut oikeutta mitätöidä maalaiskunnan valtuuston päätöksiä.Zetterberg 2017 s. 161.Alenius s. 166–167.
Kirkkohallinto Liivinmaalla luterilaisen kirkkohallinnon korkein elin oli presidentin johtama ylikonsistori, jonka alaisina toimivat Tarton ja Pärnun alikonsistorit. Presidenttinä oli maaneuvos, ja hengellisenä johtajana kenraalisuperintendentti. Vironmaan ja Saarenmaan kirkkoprovinsseja johtivat konsistorit. Myös Vironmaan ja Saarenmaan konsistorien presidentteinä olivat maaneuvokset. Lisäksi Tallinnassa ja Narvassa oli vielä oma kaupunkikonsistori. Papiksi voitiin nimittää vain jumaluusoppia yliopistossa opiskellut mies.Zetterberg 2017 s. 137.
Vuonna 1832 perustettiin Venäjän evankelisluterilainen kirkko, jolle Nikolai I vahvisti kirkkolain. Baltian luterilainen kirkko menetti autonomiansa. Se siirrettiin osaksi Pietariin perustetun ylikonsistorin alaista Venäjän luterilaista kirkkoa. Baltian luterilaiset kirkot säilyttivät kuitenkin omat hallintonsa.Zetterberg 2017 s. 171.
Vuonna 1892 maalaiskuntia kiellettiin antamasta tukeaan luterilaiselle kirkolle, eikä uusia luterilaisia seurakuntia saanut enää perustaa.Zetterberg 2017 s. 192.
Maaorjuuden lakkauttaminen Aikaa, jonka alue kuului Ruotsiin, on Virossa nimitetty "hyväksi Ruotsin ajaksi". Silloin maa vaurastui ja väkiluku kasvoi. Mutta Venäjään liittämisen jälkeen Itämerenmaakuntien maaorjuudessa olleen talonpoikaisväestön asema heikkeni entisestään saksankielisen aatelin saatua lisää oikeuksia http://www.tuglas.fi/viro/historia/historia.html . Venäjän keisarikunnassa Itämerenmaakunnat muodostivat kokonaisuuden, joka keisarin hovissa miellettiin muusta valtakunnasta poikkeavaksi alueeksi. Niinpä maaorjuuskin voitiin siellä lakkauttaa aikaisemmin kuin muualla valtakunnassa. Maaorjuuden vähittäinen poistaminen alkoi vihdoin 1802 Talonpoikaislailla, Iggaüks. Vuosina 1816–1819 Itämerenmaakuntien talonpojat vapautuivat teoriassa kokonaan maaorjan asemastaan. Vironmaan kuvernementissa asiaa koskeva laki hyväksyttiin vuonna 1816, Kuurinmaalla seuraavana vuonna ja Liivinmaalla 1819.Alenius s. 161.
Talonpojat eivät kuitenkaan olleet tyytyväisiä tilanteeseen, jossa henkilökohtaisen vapauden lisääntyminen merkitsi samalla taloudellisen riippuvuuden lisääntymistä. He eivät saaneet omistaa viljelemäänsä maata, vaan joutuivat vuokraamaan sen. Koska rahatalous oli vielä kehittymätöntä, vuokra maksettiin käytännössä työllä kartanon mailla. Talonpoikien elinolojen paranemiseen uusi järjestelmä ei tarjonnut mainittavia mahdollisuuksia. Sen vuoksi vuosisadan puoliväliin asti jatkunutta vaihetta Itämerenmaakunnissa on kutsuttu työorjuuden kaudeksi.Alenius s. 162–163. Syntyi muuttoliike maalta kaupunkeihin. Virolaiset ja latvialaiset talonpojat myös kapinoivat usein, esimerkiksi Jaunbebrissä vuonna 1841 ja Veselavkassa vuonna 1842.Kasekamp s. 104.
Ensimmäisenä lisäuudistusten tielle lähti Liivinmaan maapäivät, joka maamarsalkka Hamilkar von Fölkersahmin johdolla hyväksyi uuden agraarilain vuonna 1849. Vironmaan maapäivät seurasi esimerkkiä vuonna 1856. Kuurinmaan maapäivillä, joka oli Itämerenmaakuntien konservatiivisin, hyväksyttiin vastaava agraarilaki vasta 1863. Uusien agraarilakien olennaisin sisältö oli, että talonpoikien maanomistus tuli jälleen mahdolliseksi.Alenius s. 164.
Keisari vahvisti vuonna 1863 passiasetuksen, jonka mukaan kaikilla lakimääräiset velvollisuutensa täyttäneillä ja veronsa maksaneilla talonpojilla oli oikeus saada passi. Sen turvin he saattoivat siirtyä minne tahansa Itämerenmaakunnissa ja tiettyihin osiin keisarikuntaa. Vuonna 1868 voimaan tulleella lailla työnvuokraus eli päivätyöt määrättiin lopetettavaksi ja korvattavaksi rahavuokralla.
Etnisten virolaisten määrä kasvoi 1800-luvun puolivälin noin 700 000:sta 1910-luvun noin 1,2 miljoonaan. Latvialaisten määrä kasvoi samalla jaksolla noin miljoonasta 1,7 miljoonaan. Suuri väestönkasvu aiheutti sosiaalisia ongelmia. Kaikille ei riittänyt omaa viljelymaata tai riittävää toimeentuloa kotimaassa. Siirtolaisuus kohdistui Venäjälle, lähialueille ja Siperiaan.Alenius s. 171. Venäjän ministerineuvoston puheenjohtaja Pjotr Stolypinin maatalousuudistus vauhditti maanhankintaa, sillä maanhankintaan lainoja myöntävän talonpoikaispankin toiminta laajennettiin keväällä 1906 Baltiaan ja hajanaisia maatilkkuja kannustettiin yhdistämään yhdeksi talonpoikaistilaksi. Seuraavana vuonna talonpojille alettiin myydä valtion maita.Zetterberg 2017 s. 197.Kasekamp s. 133.
Koululaitos