Afrikan kansalliskongressi (, lyh. ANC) on ollut Etelä-Afrikan hallituspuolue ensimmäisistä apartheidin purkamisen jälkeisistä vaaleista toukokuussa 1994 lähtien. Se perustettiin nimellä South African Native National Congress (nimi oli käytössä vuoteen 1923) 8. tammikuuta 1912 Bloemfonteinin kaupungissa puolustamaan mustan valtaväestön oikeuksia.
ANC:n tärkeimmät poliittiset liittolaiset ovat jo pitkään olleet ammattiyhdistysliike COSATU ja Etelä-Afrikan kommunistinen puolue (SACP), joka on osallistunut maan parlamenttivaaleihin ANC:n ehdokaslistoilta. Liittolaisten välisiin suhteisiin on viimeisten vuosien aikana muodostunut jännitteitä, kun COSATU ja SACP ovat vaatineet suurempaa vaikutusvaltaa päätettäessä maan talouspolitiikasta. Erimielisyydet johtivat vuoden 2008 syksyllä uuden puolueen, Congress of the Peoplen (COPE) perustamiseen, kun entisen presidentin Thabo Mbekin kannattajat erosivat ANC:stä.
Puolue on ideologialtaan sosialistinen vasemmistopuolue. Se on sosialistisen internationaalin jäsen.
Historia
Varhaiskauden ANC:n johtajat vastustivat ajatusta lakkojen ja mielenosoitusten käyttämisestä protestina valkoisen hallinnon mustiin kohdistuvaa sortoa vastaan. He katsoivat, että ANC:n tulisi pyrkiä päämääriinsä suostuttelemalla ja esimerkiksi vetoamalla Yhdistyneeseen kuningaskuntaan. Varovaisesta taktiikasta johtuen ANC ei ollut 1920-luvulla erityisen aktiivinen. Vuonna 1927 puolueen johtoon valittu J.T. Gumede pyrki aktivoimaan liikettä muun muassa tekemällä yhteistyötä Etelä-Afrikan kommunistisen puolueen kanssa. Gumede kuitenkin menetti puheenjohtajuuden vuonna 1930 ja 1930-luvulla puoluetta hallitsi jälleen sen konservatiivinen ja varovainen siipi.
ANC:n nuorisojärjestö
Toisen maailmansodan aikana joukko nuoria ANC:n jäseniä, muun muassa Oliver Tambo, Nelson Mandela ja Walter Sisulu perustivat ANC:n nuorisojärjestön CYL:n () tarkoituksenaan aktivoida ja radikalisoida järjestöä. 1940-luvun lopulla he osittain Mahatma Gandhin johtaman Intian itsenäisyystaistelun innoittamana ehdottivat järjestön ottavan käyttöön lakot, boikotit ja kansalaistottelemattomuuden. Vuonna 1949 CYL:n onnistui syrjäyttää ANC:n entinen puheenjohtaja Alfred Xuma, joka suhtautui uuteen strategiaan kielteisesti ja ANC:n johtoon nousi James Moroka. Lisäksi kolme CYL:in edustajaa (Tambo, Sisulu ja Mandela) valittiin ANC:n toimeenpanevaan komiteaan. Kansallispuolueen vaalivoiton jälkeen vuonna 1949 ANC hyväksyi uuden toimintaohjelman ja uudenlainen vastarinta alkoi. Myös Etelä-Afrikan kommunistinen puolue, SACP, organisoi yleislakon toukokuussa 1950.
Huhtikuussa 1952 ANC aloitti yhdessä maan intialaisvähemmistöä edustaneen SAIC:n ja sen johtajien Yusuf Dadoon ja M.P. Naickerin kanssa vastarintakampanjan, joka koostui lakoista ja työseisauksista. Hallitus vastasi kieltämällä opposition sanomalehtiä ja antamalla pannamääräyksiä liikkeen johtajille. Joulukuuhun mennessä 8 500 oli pidätetty pääasiassa Kapmaassa. Kampanjan aikana ANC:n suosio lisääntyi nopeasti ja sen jäsenmäärä kasvoi vuoden 1952 alun alle 7 000 jäsenestä vuoden lopun yli 100 000 jäseneen. Samalla liikkeen johto myös vaihtui: James Moroka erotettiin hänen myönnettyä kommunismin hävittämislain nojalla häntä vastaan nostetut syytteet, vetosi lieventäviin asianhaaroihin ja julkisesti sanoutui irti ANC:n periaatteista. ANC:n puheenjohtajaksi nousi päällikkö Albert Luthuli.
Hallitus vastasi kampanjaan myös uudella lainsäädännöllä. Yleisen turvallisuuden laki vuodelta 1953 antoi sille oikeuden julistaa hätätilan ja tilapäisesti kumota minkä tahansa lain, jos se katsoi, että jokin toiminta uhkasi yleistä turvallisuutta ja järjestystä. Nämä hallituksen koventuneet otteet saivat oppositionkin harkitsemaan uudelleen aikaisempaa sitoutumistaan väkivallattomaan vastarintaan. ANC ryhtyi alustavasti varautumaan maanalaiseen toimintaan peläten sen julistamista laittomaksi. Vuonna 1952 Nelson Mandela julistettiin pannaan ja pannamääräystä pidennettiin useasti niin, että se jatkui yhtämittaisesti aina vuoteen 1965 asti.Biography of Nelson Mandela "The government banned Mr. Mandela and 51 other people in 1952; although that order expired in 1953, he was banned for the second time after opposing forced removals from Sophiatown and Western Areas in South Africa...Mr. Mandela was still banned in 1955 when the Congress of the People brought 3,000 delegates from all over the county to consider the Freedom Charter..When the trial ended in early 1961, South Africa was about to become a republic ruled by the white minority and based on apartheid. Mr. Mandela, under successive banning orders for nine years, delivered the main speech at a conference attended by 1,400 African delegates, when the most recent ban on him had not been immediately renewed."
Vapauden peruskirja thumb|ANC:n Vapauden peruskirjan 10-vuotisjuhliin julkaisema kirja, joka sisälsi Ruth Firstin esipuheen.
Pannamääräyksistä ja pidätyksistä huolimatta ANC:n, SAIC:n, Värillisten kansalliskongressin ja ammattijärjestöjen keskusliiton SACTU:n onnistui järjestää 25.–26. kesäkuuta 1955 suuren kansankongressiksi kutsutun kokouksen pienessä Kliptownin kylässä lähellä Sowetoa. Kokoukseen osallistui yli 3 000 delegaattia. Sen tarkoituksena oli esitellä järjestöjen yhteinen näkemys uudesta, demokraattisesta Etelä-Afrikasta ja keskustelun pohjana oli useita viikkoja ennen kokouksen alkua valmisteltu Vapauden peruskirja (Freedom Charter). Poliisit hajottivat kokouksen 26. kesäkuuta ilmoittaen, että käynnissä oli maanpetos ja kirjasi kaikkien osallistujien nimet ja osoitteet muistiin. Seuraavana vuonna 156 kokoukseen osallistunutta, muun muassa Sisulu, Luthuli, Mandela ja Tambo, asetettiin syytteeseen maanpetoksesta.
Vaikka poliisit keskeyttivät kokouksen, lähes kaikki Vapauden peruskirjan pykälät ehdittiin hyväksyä. Vapauden peruskirjan lähtökohtana oli, että Etelä-Afrikan tulisi olla roduton yhteiskunta, jossa millään kansanryhmällä ei olisi erityisoikeuksia eikä -vapauksia. Kaikkia ihmisiä tulisi myös kohdella lain edessä tasavertaisesti, ja maa tulisi jakaa niille, jotka viljelevät sitä. Vapauden peruskirjan mukaan kansan tulisi myös "saada osuus maan varallisuudesta", mikä usein, erityisesti Kansallispuolueen propagandassa, tulkittiin kaikkien maassa toimivien yritysten sosialisoimiseksi.The Freedom Charter Adopted at the Congress of the People, Kliptown, on 26 June 1955
Sharpevillen verilöyly Mielenosoitus Sharpevillen 21. maaliskuuta 1960 townshipissä Johannesburgin eteläpuolella päättyi verisesti poliisien avattua tulen väkijoukkoon. Puolessa minuutissa poliisi ampui väkijoukkoon yli 700 laukausta, ja seurauksena oli 69 kuollutta ja 186 haavoittunutta. Suurinta osaa kuolleista ja haavoittuneista oli ammuttu selkään väkijoukon paetessa tulitusta.The Sharpeville Massacre - A Watershed In South Africa by The Rt. Reverend Ambrose Reeves Tapahtuma sai aikaan laajoja mielenosoituksia, jotka huipentuivat 30 000 ihmisen mielenosoitukseen parlamenttitalon edessä Kapkaupungissa. Hendrik Verwoerd vastasi mielenosoituksiin julistamalla hätätilan, pidättämällä 18 000 mielenosoittajaa ja julistamalla sekä ANC:n että PAC:n laittomiksi järjestöiksi.
Aseellinen vastarinta ja Rivonian oikeudenkäynti thumb|Umkhonto we Sizwen tunnus.
Laittomaksi julistamisen jälkeen sekä ANC että PAC perustivat maanalaiset organisaatiot hallituksenvastaisen vastarinnan jatkamiseksi. Nelson Mandelan vuonna 1961 perustama ANC:n aseellinen siipi Umkhonto we Sizwe (), lyhyesti MK, aloitti pommikampanjan strategisia kohteita, kuten poliisiasemia ja voimalaitoksia vastaan pyrkien välttämään ihmisten vahingoittamista. Mandelan näkemyksen mukaan aseellisen kamppailun aloittaminen oli välttämätöntä, koska hallitus oli estänyt kaikki lailliset vastarinnan muodot.
Vuonna 1963 hallitus sai kuitenkin merkittävän voiton vastarintaliikkeestä, kun sen onnistui pidättää kesäkuussa seitsemäntoista ANC:n ja Umkhonto we Sizwen johtajaa maatilalta Rivoniassa, läheltä Johannesburgia. Vuonna 1964 järjestetyssä niin kutsutussa Rivonian oikeudenkäynnissä heitä ja Mandelaa, joka oli jo vankilassa muista syytteistä, syytettiin maanpetoksesta. Kahdeksan, mukaan lukien Sisulu ja Mandela, tuomittiin elinkautiseen vankeuteen. Vuonna 1960 Nobelin rauhanpalkinnon saanut ANC:n puheenjohtaja Albert Luthuli laitettiin kotiarestiin Zulumaan maaseudulle kuolemaansa vuonna 1967 asti. Oliver Tambo pakeni Etelä-Afrikasta ja valittiin maanpaossa olleen ANC:n puheenjohtajaksi.
Vastarinnan uusi alku
1970-luvun puolivälissä Umkhonto we Sizwen toimintamahdollisuudet Etelä-Afrikassa paranivat huomattavasti. Mosambikin ja Angolan itsenäistymisen myötä MK:n onnistui perustaa koulutus- ja sotilastukikohtia lähelle maan rajaa ja erityisesti Soweton mellakoiden jälkeen tuhannet mustat opiskelijat pakenivat Etelä-Afrikasta liittyäkseen aseelliseen taisteluun.
ANC:n uusi strategia oli ”aseellisten hyökkäysten eskaloiminen yhdistettynä joukkoliikkeiden luomiseen maan sisällä” päämääränään kansannousu. 1970-luvun lopulla ja 1980-luvun alussa ANC:n ja PAC:n sabotaasi- ja terrorikampanja kiihtyi ja pommeja räjähti lukuisissa hallintorakennuksissa ja muun muassa Etelä-Afrikan hiili-, öljy- ja kaasuyhtiön pääkonttorissa, Koeburgin ydinvoimalassa, Etelä-Afrikan ilmavoimien päämajan edessä Pretoriassa ja ostoskeskuksessa Amanzimtotissa. Vuosien 1976 ja 1986 välisenä aikana MK:n sotilasoperaatioissa kuoli 130 ihmistä, joista 100 oli siviilejä. ANC: mukaan siviiliuhrien syynä olivat muun muassa virheelliset tiedustelutiedot ja laitteistot, puolueen politiikan väärintulkinnat, yksittäisten MK:n jäsenien viha sekä siviili- ja sotilaskohteiden rajan hämärtyminen 1980-luvulla. Vertailun vuoksi, Etelä-Afrikan hallituksen salaisesti tukeman Inkatha-vapauspuolueen ja ANC:n kannattajien välisissä yhteenotoissa kuoli vuosien 1984−1990 välisenä aikana yhteensä 8 577 ihmistä.
Totuuskomission loppuraportin mukaan Etelä-Afrikan konfliktin osapuolista kuitenkin ainoastaan ANC oli sitoutunut noudattamaan Geneven sopimusta, pääsääntöisesti toteutti aseellista vastarintaa kansainvälisen ihmisoikeuslainsäädännön mukaisesti ja toimi pidättyvästi sotilaallisten iskujen kohteiden valinnassa.
Etelä-Afrikka ajautui vuosien 1984 ja 1985 aikana kohti poliittista kaaosta, jota entisestään pahensi maan heikentynyt taloustilanne, kun maan tärkeimmän vientituotteen, kullan, maailmanmarkkinahinta kääntyi laskuun ja samalla tuontiöljyn hinta kallistui. ANC pyrki edistämään tätä sekasortoa kehottaen: "Tehkää apartheidista toimimaton! Tehkää maasta mahdoton hallita!". Vuoden 1985 aikana maan mustien alueiden apartheid-järjestelmän mukainen paikallishallinto käytännössä katosi kokonaan ja sen sijaan syntyi erilaisia yhteisöllisiä päätöksenteko- ja toimeenpanoelimiä, kuten katukomiteoita, asukasyhdistyksiä ja kansanoikeuksia.
Kansainväliset suhteet
Sosialistiset maat tukivat voimakkaasti ANC:tä. Neuvostoliitto ja Kuuba kouluttivat ANC:n jäseniä muun muassa räjähteiden käytössä. ANC:n jäsenet hyödynsivät saamaansa koulutusta hallituksen vastaisissa iskuissa. Neuvostoliitto rahoitti ANC:n toimintaa ja koulutti sen johtoa kuten Thabo Mbekiä. Länsimaista erityisesti vasemmistopuoluiden hallitsemista maista kuten Pohjoismaista tuli merkittäviä rahallisia ja moraalisia ANC:n tukijoita. Ruotsin pääministeri Olof Palme piti helmikuussa 1986 puheen sadoille ruotsalaisille apartheidin vastustajille ja merkittäville ANC:n johtajille, jossa hän totesi, ettei ”apartheidia voida uudistaa, se täytyy hävittää”.