Erillissotateesi on Suomen jatkosotaan (1941–1944) liittyvä väittämä, jonka mukaan sota Neuvostoliittoa vastaan oli erillinen natsi-Saksan samanaikaiseen idän sotaretkeen nähden ilman, että Suomi ja Saksa olisivat olleet liittolaisia. Historoitsijoilla on ollut väitteestä eriäviä näkemyksiä.
Suomen ja Saksan lähentymisen yhteydessä on puhuttu myös ajopuuteoriasta, jonka mukaan Suomi ajautui Saksan rinnalle omasta tahdostaan riippumatta.
Yleiskuva: jatkosota talvisodan jatkeena Erillissotateesin lähtökohtana oli jo alun alkaen Suomen ja Neuvostoliiton sodan näkeminen Suomessa kansallisista lähtökohdista. Jatkosota nimensä mukaisesti haluttiin nähdä jatkona vuosina 1939–1940 käydylle talvisodalle, jossa Neuvostoliitto oli hyökännyt Suomeen sekä jossain määrin jatkona myös välirauhalle, jossa Neuvostoliiton painostusta pidettiin valmisteluna Suomen miehitystä varten. Neuvostoarkistojen auettua rajatusti 1990-luvulla on täsmentynyt, että miehitysepäilyille oli myös aihetta. Sen sijaan jatkosodan yhteys Saksan operaatio Barbarossaan eli suurhyökkäykseen Neuvostoliittoon haluttiin nähdä rajattuna.
Erillissotateesi ja sen uskottavuus vaikutti sodan alusta alkaen niin Suomen politiikkaan kuin siihen, miten muut maat näkivät Suomen aseman. Jatkosodan alkuvaiheessa erillissotateesin avulla haluttiinkin säilyttää Suomen yhteydet länsivaltoihin korostamalla jatkosodan erillisyyttä Saksan hyökkäyksestä. Sodan loppuvaiheessa taas haluttiin välttää sitoutumista Saksan odotettavissa olevaan tappioon. Sodan jälkeen teesin avulla haluttiin kiistää Suomen sotasyyllisyys ja myös pitää etäisyyttä natsi-Saksan sotarikoksiin.
Kansainvälisesti ottaen erillissotateesi on kuitenkin ollut myös vasta-argumentti Neuvostoliiton ja Venäjän virallisestikin esittämille melko yksioikoisille näkemyksille, joissa korostetaan Neuvostoliiton taistelleen yksinomaan fasismia vastaan ja sen voiton tuoneen Suomeen demokratian vuonna 1944. Lännestä katsoen Suomen jatkosota oli taas toisen maailmansodan pieni sivunäyttämö, johon on suhteellisen vähän kiinnitetty huomiota.
Suhde Saksaan pienoiskuva|Presidentti Risto Ryti pitämässä jatkosotaa koskevaa radiopuhetta 26. kesäkuuta 1941. Jo ennen jatkosotaa pidettiin Suomessa hyvin tärkeänä korostaa mahdollisen tulevan sodan erillisyyttä. Suomen armeijan ylipäällikkö C. G. E. Mannerheim oli kieltäytynyt ottamasta Suomen Lapin rintamalle kaavailtuja saksalaisia komentoonsa. Pyrkimys oli näin säilyttää Suomen armeija mahdollisimman itsenäisenä ja toisaalta varmistaa, ettei Suomen armeijan ylipäällikön tarvitsisi ottaa vastaan käskyjä Saksasta.Laaksonen, Lasse: Leningrad ja Suomen jatkosota, s. 13. Teoksessa Glanz, David M., 900 kauhun päivää, Ajatus Kirjat & Gummerus Kustannus oy: Jyväskylä, 2007. Saksan kanssa ei solmittu liittosopimusta, mutta Suomi tuli Saksasta sotilaallisesti ja taloudellisesti riippuvaiseksi. Liittolaisuussopimuksia Saksa oli aiemmin solminut Italian ja Japanin kanssa.
Suomessa valmistauduttiin sotatoimiin keväällä 1941 sotilaallisesti mutta ei poliittista tai diplomaattista tietä.Häikiö, Martti: Jatkosodan ulkopolitiikka, s. 22. Teoksessa Jatkosodan pikkujättiläinen, Jari Leskinen ja Antti Juutilainen (toim.) Porvoo: Werner Söderström Osakeyhtiö, Kolmas painos, 2006. Kun Saksan aikeista saatiin tietää toukokuussa 1941, Suomen hallitus edellytti, että vihollisuuksia ei aloitettaisi, ennen kuin Neuvostoliitto hyökkäisi. Sotatoimet suunniteltiin niin, että eteneminen tapahtuisi Itä-Karjalaan, eikä poliittisesti riskialtista hyökkäystä Leningradiin tehtäisi. Vastaavasti Saksassa haluttiin jo alusta alkaen sitoa Suomi mukaan sotatoimiin. Niinpä Adolf Hitler hyvin tietäen Suomen kannan julisti operaatio Barbarossan alkaneeksi mainiten Suomen sotivan Saksan rinnalla. Näin politikointi Suomen erillissodalla oli jo alkanut ennen sotaa. Liittoutuneet nimittivät Suomea Saksan vasalliksi ja satelliitiksi.
Jo ennen saksalaisten 22. kesäkuuta aloittamaa hyökkäystä Neuvostoliittoon oli Suomen ja Saksan sotilasyhteistyö merkittävää. Suomalaiset olivat sallineet saksalaisjoukkojen kauttakulun Pohjois-Norjaan siten, että ensimmäiset saksalaiset sotilasyksiköt saapuivat Suomeen jo 7. kesäkuuta. Mannerheim alisti Oulun pohjoispuolella olevat suomalaisjoukot (III AK) saksalaisille 15. kesäkuuta.
Hyökkäysvaihe
Jatkosota alkoi, kun Neuvostoliitto suoritti Suomeen laajan ilmaiskun 25. kesäkuuta 1941, mikä antoi Suomen armeijalle syyn aloittaa oma hyökkäyksensä. Neuvostoliitto pommitti sekä Suomen lentokenttiä että kaupunkeja, koska saksalaiset olivat ensin käyttäneet niitä pommituslentojaan varten ja saaneet Suomen ilmatilan käyttöönsä. Esimerkiksi Helsingin lentoaseman käyttö alkoi heti Saksan Neuvostoliittoon kohdistuvan hyökkäysoperaatio Barbarossan alkaessa 22. kesäkuuta 1941Malmin lentokenttä, Kansalaismuisti, Matapupu .
Suomi oli nyt Saksan liittolainen, mutta Suomen johtajille oli tärkeä säilyttää mahdollisimman suuri liikkumavapaus tulevaisuudessa, sillä Saksan sotamenestys ei ollut varmaa. Tämä edellytti suhteiden säilyttämistä länteen. Britannian pääministeri Winston Churchill saikin Mannerheimilta ja presidentti Rytiltä kirjeen, jonka he olivat allekirjoittaneet 24. kesäkuuta 1941. Kirjeessä maan johto teki selväksi, että suomalaiset olivat tietoisia Britannian ja Neuvostoliiton salaisesta sopimuksestaSuomen Kuvalehti 23.6.2011, s. 61. Syksyn mittaan selvisi myös, että Saksan armeija ei pystynyt valloittamaan Leningradia, vaan hyökkäys muuttui piiritykseksi. Erillissotateesiä on puolustettu sillä, että tässäkin tilanteessa päätöksentekoa ohjasi Suomen oma etu. Saksan toiveisiin ja vaatimuksiin hyökätä Leningradiin ei suostuttu.Ohto Manninen, Jatkosota suomalaisten tulkintojen mukaan, Historiaseminaari Länsivallat olivat koko ajan vaatineet Suomea lopettamaan sotatoimet, varsinkin sen jälkeen, kun vanha raja oli saavutettu. Leningradin saartorengasta eivät suomalaiset pyrkineet sulkemaan, eikä huoltokuljetuksille tärkeää Muurmannin rataa vastaan enää pyritty hyökkäämään. Käytännössä koko Suomen armeija siirtyi puolustusmuodostelmaan. Yhdistynyt kuningaskunta julisti siitä huolimatta sodan Suomelle 6. joulukuuta 1941. Jo sitä ennen Suomi oli liittynyt kommunismin vastaiseen Antikomintern-sopimukseen.
Hitlerin vierailu Suomessa pienoiskuva|Adolf Hitler vierailemassa marsalkka Mannerheimin 75-vuotissyntymäpäivillä Suomessa 4. kesäkuuta 1942. Kesäkuussa 1942 Adolf Hitler vieraili Mannerheimin 75-vuotissyntymäpäivillä. Yhdysvaltain ulkoministeri Cordell Hullin mukaan vierailu oli ”osaksi Saksan tietoisesti suorittama temppu, jonka tarkoituksena oli Suomen saattaminen raskauttavaan valoon akselinvastaisen maailman silmissä, osaksi yritys naamioida Hitlerin epätoivoiset yritykset Suomen saamiseksi tehokkaammassa muodossa mukaan akselivaltojen sotaponnistuksiin”.Mannerheim, C. G. E. & Virkkunen, Sakari: Suomen Marsalkan muistelmat, s. 315. Suuri suomalainen kirjakerho 1995. Suomen suhteet Yhdysvaltoihin olivat joka tapauksessa heikenneet Yhdysvaltojen liityttyä sotaan liittoutuneiden puolelle vuonna 1941.
Irtautumispyrkimykset Käsitteiden ”erillissota” ja ”kanssasotija” käyttö Suomessa yleistyi Saksan sotamenestyksen käännyttyä vuoden 1943 aikana, erityisesti Stalingradin tappion jälkeen.Könönen 2022, s. 305, 317–320 Saksalaiset arvostelivat kanssasotija-käsitettä ja toivoivat puhuttavan ennemmin aseveljeydestä. Samalla Saksa paheksui suomalaisten länsimielisyyttä ja tapaa korostaa pohjoismaalaisuutta. Saksalla oli valta kiristää Suomea vähentämällä elintarvike- ja sotatarviketoimituksiaan.Könönen 2022, s. 317–319 Toisaalta kiristystoimia hillitsi äärimmäinen tarve pitää Suomi liittolaisena ja estää sen rintaman romahtaminen etenkin aikana, kun Italia ja Unkari osoittivat taisteluväsymystä.Könönen 2022, s. 306–309 Saksa alkoi vasta syksyllä 1943 varautua skenaarioon, jossa Suomi irtautuisi sodasta. Varautumisessa keskeisintä oli salaiset suunnitelmat saksalaisjoukkojen vetäytymisestä Norjaan, eikä Suomen miehittämistä harkittu.Könönen 2022, s. 327–335
Ryti–Ribbentrop-sopimus Kaikkein lähimpänä virallista liittoutumista Saksan kanssa Suomi oli, kun presidentti Risto Ryti allekirjoitti 1944 Ryti–Ribbentrop-sopimuksena tunnetun henkilökohtaisen sitoumuksen pysyä Saksan rinnalla sodan loppuun asti. Sitoumus oli Saksan edellyttämä ehto aseavulle jatkosodan ratkaisutaisteluihin ja Suomen kannalta välttämättömyys Neuvostoliiton suurhyökkäyksen pysäyttämiseksi. Virallisen valtiosopimuksen luonnetta sopimus ei kuitenkaan saanut, sillä Suomen eduskunta ei sitä vahvistanut. Kun Neuvostoliiton suurhyökkäys kesällä 1944 saatiin torjuttua, Ryti erosi ja sitoumus raukesi.
Erillisrauha pienoiskuva||Josif Stalin, Franklin D. Roosevelt ja Winston Churchill Teheranin konferenssissa vuonna 1943. Liittoutuneiden ”kolme suurta” Franklin D. Roosevelt, Josif Stalin ja Winston Churchill keskustelivat Saksan ja sen liittolaisille asetettavasta ehdottoman antautumisen vaatimuksesta 1. joulukuuta 1943 Teheranin konferenssissa. Sekä Roosevelt että Churchill puhuivat Suomen puolesta. Stalin joutui myöntämään, että ”kansa, joka on niin rohkeasti taistellut itsenäisyytensä puolesta, ansaitsee tulla otetuksi huomioon”. Hän esitteli rauhanehtonsa: vuoden 1940 rajan palauttaminen voimaan, Petsamon liittäminen Neuvostoliittoon, suomalaisten aiheuttamien vahinkojen ”50-prosenttinen korvaaminen”, saksalaisten karkottaminen maasta ja armeijan demobilisaatio.Hs.fi Näin vaatimus ehdottomasta antautumisesta ei koskenut Suomea, minkä on katsottu tukevan käsitystä Suomen erillissodasta. Toisaalta Suomen tuleva asema kuitenkin ratkaistiin vasta 1944 torjuntataisteluissa. Myös Pariisin rauhansopimukseen 1947 kirjattiin yksiselitteisesti Suomen olleen liitossa Saksan kanssa.
Sotasyyllisyys Jatkosodan 19. syyskuuta 1944 päättäneen Moskovan välirauhansopimuksen 13. artiklan mukaan ”Suomi sitoutuu yhteistoimintaan Liittoutuneiden Valtojen kanssa sotarikoksista syytettävien henkilöiden pidättämiseksi ja tuomitsemiseksi.” Liittoutuneiden valvontakomission toimittama lista henkilöistä, jotka olisivat syyllistyneet sotarikoksiin, ei kuitenkaan sisältänyt suomalaisia poliitikkoja. Liittoutuneet solmivat 1945 Lontoon sopimuksen, jossa määriteltiin sotasyyllisyyskäsite, eli ”rikos rauhaa vastaan”. Rikoksia rauhaa vastaan olivat esimerkiksi hyökkäyssotien suunnittelu, valmistelu, aloittaminen ja käynti, sekä kansainvälisten sopimusten kanssa ristiriidassa olevat sodat. Suomessakin jouduttiin Neuvostoliiton kontrolloiman valvontakomission painostaessa säätämään sotasyyllisyyslaki ja järjestämään sotasyyllisyysoikeudenkäynti kuten akselivalloissa, koska Neuvostoliitto katsoi Suomen aloittaneen sodan.
Suomen sotasyyllisyysoikeudenkäynti poikkesi muista vastaavista sekä järjestämistavaltaan että lievien tuomioiden takia. Jukka Tarkan mukaan tämä johtui siitä, että ”Suomi oli poikkeustapaus muutenkin. Suomi oli ainoa Saksan rinnalla sotinut maa, joka kävi erillissotaa, jota sodan missään vaiheessa ei miehittänyt sen enempää Saksa kuin Neuvostoliitto ja joka irtautui erillissodastaan erillisrauhalla.”Jukka Tarkka Tutkija Oula Silvennoisen mukaan teorian avulla irtauduttiin Saksan päämääristä ja sotarikoksista. Teorian avulla samanaikaisesti puolustauduttiin Neuvostoliitolta ja tuettiin sodanjälkeistä ulkopolitiikkaa.Oula Silvennoinen, (pdf)
Myöhempi tarkastelu Keskustelu erillissodasta on jatkunut, ja termin käyttö on saanut kasvavaa kritiikkiä. Helsingin Sanomien vuonna 2008 haastattelemista 28 historian professorista 16 vastusti erillissotateesiä, 6 puolsi sitä ja loput eivät antaneet suoraa vastausta. Useimmat vastaajat sanoivat, että vaikka popularisointi on hyödyllistä, historia ei taivu mustavalkoisiksi vastakkainasetteluiksi.Mäkinen, Esa: Historian professorit hautaavat pitkät kiistat. Helsingin Sanomat, 19.10.2008.