Kyproksen miehitys (, tai Kıbrıs Harekâtı) alkoi 20. heinäkuuta vuonna 1974. Siinä Turkin joukot miehittivät muutamassa viikossa noin kolmasosan Kyproksen saaresta eli Kyproksen tasavallan alueesta. Miehitys johti saaren jakoon kreikkalaiseen Kyproksen tasavaltaan ja turkkilaiseen Pohjois-Kyprokseen, joka on de facto voimassa edelleen.
Miehitys alkoi sen jälkeen, kun Kyproksen presidentti Makarios III oli syrjäytetty vallankaappauksessa 15. heinäkuuta maan pääkaupungissa Nikosiassa. Kaappauksen takana olivat kyproksenkreikkalainen Níkos Sampsón ja Ateenassa valtaa pitänyt Kreikan sotilasjuntta. Kaappauksen tarkoituksena oli liittää Kypros Kreikkaan. Kyproksen väestöstä 77 % on kreikkalaisia ja 18 % turkkilaisia. Turkkilaiset asuvat saaren pohjoisosassa nykyisen Pohjois-Kyproksen alueella. Turkin hallitus reagoi levottomuuksiin välittömästi ja lähetti saarelle noin miestä ja 40 taisteluvaunua.
Miehityksen tausta Kyproksen dekolonialisaatio ja itsenäisyys
Kyproksen tasavalta itsenäistyi vuonna 1960, pääasiassa kreikankielisten parissa levinneen, osittain väkivaltaisenkin, vastarinnan jälkeen. Tätä ennen se oli ollut n. 82 vuoden ajan Ison-Britannian yhteydessä eri järjestelyin, viimeiseksi n. 35 vuotta kruununsiirtomaana. Iso-Britannia oli puolestaan vuonna 1878 pakottanut n. 300 vuotta saarta hallinneen Osmanien valtakunnan luopumaan siitä Ison-Britannian hyväksi, kun Venäjä oli voittanut sodan Turkkia vastaan.
Pääasialliset väestöryhmät ja pääuskonnot Kyproksen enemmistökieltä, kreikkaa, alettiin puhua ja kirjoittaa saarella n. 1200 eaa. lähtien, jolta ajalta ovat peräisin saarelta löytyneet ensimmäiset mannerkreikan esine- ja rakennuslöydöt (Mykeneläinen kulttuuri). 1571 Osmanien valtakunta valloitti Kyprosen Venetsialta, mistä lähtien Kyproksessa on ollut turkinkielinen vähemmistö.
1960-luvulle tultaessa saarelle oli muuttanut noin turkkilaista. Kreikkalaisia siellä asui noin . Saarella asui enemmistönä kreikkalaisia ortodokseja ja vähemmistönä turkkilaisia muslimeja, jotka asuivat lähinnä saaren pohjoisosissa.
pienoiskuva|vasen|upright|Kyproksen ensimmäinen presidentti, arkkipiispa Makarios III. Vaikka suurimman osan ajasta kyproksenkreikkalainen ja kyproksenturkkilainen maalaisväestö eli rinnakkain, ajoittain on esiintynyt ristiriitoja. Väestöryhmien pääuskontojen välisiä eroja on perinteisesti pidetty tässä merkityksellisinä. Kreikankieliset kristillistyivät alkaen ensimmäisestä vuosisadasta ja 400-luvulla seurakunta järjestäytyi ja tunnustettiin autokefaaliseksi ortodoksiseksi kirkoksi. Islam saapui saarelle suuremmassa mittakaavassa kyproksenturkkilaisten esivanhempien mukana Turkista osmanivallan aikana. Kyproslaiset valitsivat ensimmäiseksi presidentikseen ortodoksisen kirkon päämiehen, arkkipiispa Makarios III:nen. Poliittista yhteyttä Kreikan ortodoksiseen kirkkoon on pidetty liian läheisenä ja sen on tulkittu herättäneen epäluuloja turkinkielisten kyproslaisten joukossa.
Kyproksenkreikkalaisen arkkipiispa Makarioksen varapresidentiksi valittiin kyproksenturkkilainen Fazil Küçük. Vallanjako oli perustuslain mukainen sekä Kyproksen, Ison-Britannian, Kreikan ja Turkin hyväksymä. Jo ennen itsenäistymistä oli vuonna 1959 Turkin, Kreikan, Ison-Britannian ja Kyproksen etnisten ryhmien välillä allekirjoitettu sopimus, että saari itsenäistyisi eikä sitä jaettaisi kahtia. Kyproksen edustajainhuoneen ja hallituksen paikat oli jaettu kreikkalaisten ja turkkilaisten kesken. Lipuksi tuli valkokeltainen uusi Kyproksen lippu ja virallisiksi kieliksi kreikka ja turkki. Uskonnoiksi tulivat ortodoksinen kristinusko sekä islam. Kaikkien valtion virastoiden johtajiksi valittiin kreikkalainen ja turkkilainen. Turkki ja Kreikka saivat sopimuksessa puuttua saaren tilanteeseen, jos perustuslakia olisi loukattu.
Iso-Britannia sai kaksi sotilastukikohtaa Akrotíriin ja Dekéleiaan. Saari ei saanut liittyä Kreikkaan eikä Turkkiin. Pääkaupungiksi tuli Nikosia. Sopimus hyväksyttiin 16. elokuuta vuonna 1960 Lontoossa. Sopimus perustui kompromissiin, ja monet kyproksenkreikkalaiset eivät hyväksyneet sitä. Makarios itsekin piti itsenäistymisneuvotteluissa sovittua järjestelmää toimintakyvyttömänä.
Vaikuttimia Kyproksen pääväestöryhmien väliseen konfliktiin Kreikka itsenäistyi itsenäisyyssodan päätteeksi Osmanien valtakunnasta ja sen ensirajoista tehtiin sopimus vuonna 1832. Tämän jälkeen usealla enemmistöltään kreikankielisellä alueella, jota hallitsi jokin muu taho kuin Kreikka, alkoi liikehdintä yhdistää alue Kreikan kuningaskuntaan. Liikehdintää alettiin kutsua nimellä 'enosis' ( "yhdistyminen"). Kreikan kansallismieliset lietsoivat tätä kehityskaarta. Kyproksen kreikankielisten keskuudessa 'enosis'-liikehdintä ja Britannian siirtomaavallan vastustus assosioituivat usein keskenään.
Huoli siitä, mitä turkinkielisille tapahtuisi Kyproksen ollessa osa Kreikkaa teki Britannian siirtomaaherruudesta monelle turkinkieliselle kyproslaiselle hyväksyttävämmän. Oman itsenäisyyssotansa kautta 1922 syntyneessä Turkin valtiossa oli sielläkin vahva kansallisliike. Kreikan vietyä Kyproksen-kysymyksen Yhdistyneiden Kansakuntien istuntoon 1954, vaati Turkki Kyprosta itselleen, jos Iso-Britannia luopuisi saaresta. Enosis-liikkeen voimistuessa ja järjestäytyessä, alkoi turkinkielisten kyproslaisten parissa vahvistua ajatus 'Taksimista' ( "jakautuminen"), eli Kyproksen saaren jakamisesta.
Samaan aikaan Ison-Britannian hallinto tuli lietsoneeksi väestöryhmien välistä epäluuloa esim. perustamalla 1950-luvulla poliisijoukon rajoittamaan vastarintaa kreikankielisten parissa. Se koostui ainoastaan turkinkielisistä kyproslaisista. Kreikankielisen EOKA-liikkeen ensimmäisiä turkinkielisiä uhreja olikin poliisi vuonna 1955.
Sekä kreikankielisten että turkinkielisten pariin muodostetuissa kansallismielisissä järjestöissä ja sitten puolisotilaallisissa joukoissa EOKA:ssa (1955) ja EOKA B:ssä sekä Volkanissa (1956) ja TMT:ssä perustajissa oli upseereita Kreikan ja Turkin armeijoista.
Väkivaltaisuuksien alku
Makarioksen pyrkiessä muuttamaan Kyproksen perustuslain saaren kreikkalaiset äärinationalistit hyökkäsivät turkkilaisten siviilien kimppuun, minkä seurauksena noin ihmistä kuoli. Väkivaltaisuudet alkoivat 21. joulukuuta, jolloin Nikosian Ermoú-kadulla ammuttiin ensimmäiset laukaukset. Noin kyproksenturkkilaista pakeni saaren pohjoisosiin ja eristetyille asuinalueille, joissa elämä oli ahdasta ja elintarvikkeiden puute jokapäiväistä.
Kreikkalaisten Énosis-liike, jota Makarios III johti, vaati saaren liittämistä Kreikkaan. Énosis-liikettä tuki aseellinen EOKA-järjestö (Ethnikí Orgánosis Kypríon Agonistón, ”Kansallisen Kyproksen vapaustaistelijat”). Luonnollisestikaan Kreikkaan liitetyssä Kyproksessa ei turkkilaisvähemmistölle olisi jäänyt merkittäviä vähemmistöoikeuksia tai edes oikeutta pysyä saarella. Vastavaatimuksena kreikkalaisten halulle liittää saari Kreikkaan turkkilainen puolustusjärjestö TMT (Türk Mukavemet Teşkilatı, ”Turkkilainen vastarintajärjestö”) vaati saaren jakoa, eli Taksimia. Makarios esitti perustuslakimuutoksen varapresidentti Fazil Küçükille 30. marraskuuta 1963, mutta se hylättiin.
Rauhanturvaoperaatio
EOKA:n kannattajat hyökkäsivät useisiin turkkilaiskyliin ja surmasivat niissä asuneet siviilit. Väkivaltaisuudet jatkuivat vuoden 1964 maaliskuuhun, jolloin Yhdistyneet kansakunnat lähettivät saarelle rauhanturvajoukkonsa. Iso-Britannia pyysi YK:n apua kriisin ratkaisemiseksi. Myös presidentti Makarios pyysi turvallisuusneuvostoa lähettämään rauhanturvaajia saarelle. Turvallisuusneuvosto hyväksyi 4. maaliskuuta yksimielisesti päätöslauselman, jossa suositeltiin rauhanturvajoukkojen lähettämistä Kyprokselle maan hallituksen suostumuksella. YK:n pääsihteeri U Thant pyysi 4. maaliskuuta muun muassa Kanadaa, Ruotsia, Suomea ja Brasiliaa lähettämään rauhanturvaajia. Maaliskuun 27. päivä rauhanturvajoukot perustettiin. Maaliskuun lopussa saarelle saapuivat ensimmäiset rauhanturvaajat, joita johti intialainen kenraali Gyani.
Samaan aikaan levottomuudet Kyproksella jatkuivat. Kreikan kuningas Paul I kuoli 6. maaliskuuta Ateenassa. 12. maaliskuuta 1964 Kreikan uusi kuningas Konstantin II vannoi hallitsijanvalan. Makarios III osallistui Paulin hautajaisiin sekä uuden kuninkaan kruunajaisiin.
25. maaliskuuta 1964 YK:n pääsihteeri U Thant nimitti Suomen Ruotsissa toimineen suurlähettilään Sakari Tuomiojan välittäjäksi Kyproksen kreikkalaisten ja turkkilaisten väliseen kiistaan. Tuomioja aloitti osapuolten välisen kiistan selvittämisen, mutta kuoli kesken työnsä vakavaan sairauteen 9. syyskuuta 1964.
Kriisin syveneminen, YK:n UNFICYP-komppania
Tilanne saarella jatkui levottomana. YK:n rauhanturvaajakomppania sai ensimmäisen uhrinsa suomalaisen viestialikersantti Juhani Matikaisen menettäessä henkensä kyproksenturkkilaisessa Kanlıköyn kylässä 19. toukokuuta vuonna 1964. 23. kesäkuuta EOKA:n kenraali Geórgios Grívas saapui saarelle. Grívas piti puheen, jossa hän toivoi kykenevänsä lieventää Kyproksen tilannetta ja estää Turkin väliintulon.
7. elokuuta kriisi oli aiheuttaa sodan Turkin ja Kreikan välille, kun Turkin ilmavoimat hyökkäsi kreikkalaisten asemiin Kyproksella. Pomóksen, Pólin, Pachýammoksen, Ágios Theódoroksen ja Límnin kylät paloivat. Seuraavana päivänä turkkilaiset hyökkäsivät napalmpommein, joissa kuoli 30 ja haavoittui 200. Kyproksenkreikkalaiset puolestaan tulittivat Kókkinan kylää, jossa oli turkkilaisten asemia. Sekä Turkin että Kreikan sotavoimat määrättiin hälytystilaan. YK:n turvallisuusneuvosto kokoontui hätäistuntoon ja lähetti vetoomuksen osapuolille, etteivät he käyttäisi kovia sotatoimia. Presidentti Makarios päätti pyytää apua Neuvostoliitolta, Egyptiltä ja Syyrialta kiistan sovittamiseen. YK:n sovittelija Tuomioja neuvotteli yötä päivää osapuolten kanssa välitysehdotuksesta. Diplomaattisodan jälkeen saatiin aikaan tulitauko, mutta tilannetta ei ollut lopullisesti selvitetty. Samana aikana Turkin hallitus alkoi karkottaa siellä asuvia kreikkalaisia. Turkinkreikkalaisille myönnettiin Turkin passeja.
Taistelut rauhoittuivat heti kun aselepo saatiin aikaan. YK:n UNFICYP-rauhanturvaajajoukot saapuivat saarelle. Heidän tehtävänsä on erottaa väestönryhmät toisistaan.
YK:n yleiskokouksen poliittinen päävaliokunta hyväksyi 16. joulukuuta 1965 Kyprosta koskevan päätöslauselman, jossa kehotettiin kaikkia YK:n jäsenmaita olemaan sekaantumatta Kyproksen sisäisiin asioihin. Kyproksen hallitus tuki päätöslauselmaa, mutta Turkki vastusti sitä voimakkaasti.
Kreikan sotilasjuntta valtaan
Kreikassa oli vuodesta 1965 lähtien vakavia sisäpoliittisia kiistoja. Kreikan iäkäs pääministeri, keskustalainen Geórgios Papandréou, ilmoitti eroavansa pääministerin paikalta. Tästä alkoi monivaiheinen ja pitkä hallituskriisi, joka kesti useita kuukausia. Tilanne kiristyi kuitenkin vuoden 1967 maaliskuussa, kun kenraali Grívas paljasti armeijan vasemmistosuuntaisen salaliiton nimeltä Aspída (”Kilpi”), ja syytti pääministeri Papandréouta poikansa Andréas Papandréoun kanssa suunnitellusta salaliitosta, jonka tarkoituksena oli kaataa Kreikan monarkia. Valtaan nousi väliaikainen pääministeri Geórgios Athanasiádis-Nóvas.
Kreikan asevoimat kuitenkin pelkäsivät, että vaaleissa menestyvä Andréas Papandréou, joka oli sosialistisen PASOK-puolueen listoilla, erottaisi Kreikan Pohjois-Atlantin liitto Natosta ja lakkauttaisi monarkian. Lopulta armeija, jota johtivat kenraalit Grigórios Spantidákis, Stylianós Pattakós ja Geórgios Papadópoulos, kaappasi vallan 21. huhtikuuta 1967 ja perusti Kreikkaa hallinneen sotilasjuntan. Väliaikainen pääministeri Panagiótis Kanellópoulos ja molemmat Papandréout pidätettiin. Kuningas Konstantin II tuki vallankaappausta.
Reagointi Kyproksella