pienoiskuva|300px|Portun pataljoonan kuularuiskukomppania 1918. Helsingin punakaarti oli vuosina 1905–1906 ja 1917–1918 Helsingissä toiminut puolisotilaallinen järjestö, joka vuoden 1918 sisällissodan aikana oli osa Suomen kansanvaltuuskunnan armeijaa. Helsingin punakaarti sai alkunsa vuoden 1905 suurlakon yhteydessä ja lakkautettiin vajaata vuotta myöhemmin Viaporin kapinan jälkimainingeissa. Vuoden 1917 Venäjän vallankumouksen seurauksena Suomen suuriruhtinaskuntaan perustettiin työväen järjestyskaarteja ja tammikuussa 1918 Helsingin työväen järjestyskaarti orgaisoitiin uudelleen Helsingin punakaartiksi. Sisällissodan alkaessa 26. tammikuuta se yhdistettiin muualla Suomessa toimineiden työväen järjestyskaartien kanssa Suomen punaiseksi kaartiksi. Helsingin punakaarti oli suurin kaikista Suomen punakaarteista. Sillä oli jäseniä noin 8 000–10 000, joka muodosti noin 10 % punaisen armeijan kokonaisvahvuudesta. Helsingin punakaartin komppaniat osallistuivat taisteluihin kaikilla sisällissodan rintamilla Pohjanlahdelta Karjalankannakselle.
Suurlakko ja Viaporin kapina 1905–1906 pienoiskuva|Helsingin punakaartin ensimmäinen päällikkö Johan Kock.
Kaartin alkuvaiheet Helsingin punakaartin edeltäjä perustettiin marraskuussa 1905 suurlakon aikana, kun myös poliisit olivat yhtyneet siihen. Suurlakon keskuskomitea muodosti järjestyksenvalvojaksi lähinnä työläisistä koostuneen kansalliskaartin, jonka johtoon tuli entinen Venäjän armeijan kapteeni Johan Kock. Kaarti otti päämajakseen Senaatintorilla sijaitsevan pääpoliisiasemaan ja lähetti kaupungille aseistamattomia järjestyspatrulleja. Tämä puolestaan yllätti perustuslaillisten johtaman kaupunginvaltuuston, joka oli jo harkinnut omien poliisivoimiensa perustamista. Valtuusto yritti saada poliisilaitosta komentoonsa, mutta epäonnistutuaan tässä, se muodosti oman suojeluskaartin ylioppilaista ja polyteknillisen opiston opiskelijoista. Punakaartiksi kutsuttiin aluksi kansalliskaartin liikkuvaa osastoa, jonka päällikkönä toimi suurlakon aikana Kaarlo Luoto.
Vakavin suurlakon aikainen välikohtaus Kockin johtaman kansalliskaartin ja ylioppilaiden suojeluskaartin välillä tapahtui 6. marraskuuta, kun kansalliskaartin partiot kiersivät Helsingin keskustassa sulkemassa avoimina olleita kauppaliikkeitä. Eteläesplanadilla sijainneen Stockmannin rautakaupan edustalla tilanne kärjistyi käsikähmäksi. Kock oli määrännyt liikkeen suljettavaksi, koska suojeluskaartilaiset olivat käyneet hakemassa sieltä itselleen aseita. Pahemmalta vältyttiin, kun Kock käski miehensä perääntymään aseistettujen suojeluskaartilaisten edeltä. Välikohtauksen jälkeen kansalliskaarti miehitti Senaatintorin suojatakseen hallussaan ollutta pääpoliisiasemaa, jonka se pelkäsi Gösta Theslöfin miesten valtaavan. Mitään ei kuitenkaan enää tapahtunut, vaan lakko päättyi vielä samana iltapäivänä Senaatintorilla järjestetyssä kansankokouksessa, jonne Kock ja muut kansalliskaartin johtajat saapuivat yleisön hurratessa. Senaatintorilta kansalliskaartin miehet marssivat vielä Rautatientorille, jossa Kock piti miehilleen kiitospuheen ennen kaartilaisten poistumista koteihinsa ja työpaikoilleen. Kansankokouksista raportoineet porvarilehdet kutsuivat kansalliskaartia tuolloin ensimmäistä kertaa ”punaiseksi kaartiksi”.
Viaporin kapina ja Hakaniemen mellakka pienoiskuva|vasen|Viaporin kapinan yhteydessä vangittuja punakaartilaisia saatetaan poliisiasemalle. Punakaartit ja suojeluskaartit jatkoivat toimintaansa myös suurlakon päättymisen jälkeen. Heinä–elokuun vaihteessa 1906 tapahtuneen Viaporin kapinan yhteydessa Punakaartin päällikkö Johan Kock päätti ryhtyä tukemaan Suomenlinnan merilinnoituksessa kapinoivia venäläisiä sotilaita, vaikka hänellä ei ollut hankkeelleen sosialidemokraattisen puolueen johdon suostumusta. Helsingin punakaarti teki kapinan aikana sabotaasia katkaisemalla pääradan kiskoja sekä räjäyttämällä rautatiesiltoja Helsingin pohjoispuoella. Tarkoituksena oli estää venäläisiä kuljettamasta joukkoja Helsinkiin kapinan tukahduttamista varten. 30. heinäkuuta Riihimäelle saapui A. E. Pohjantähden johtama 80 Helsingin punakaartilaisen osasto, joka yhdessä Riihimäen punakaartin miesten kanssa rikkoivat Hämeenlinnan ja Lahden suuntaan meneviä ratoja, niin ettei Viipurista saapumassa ollut venäläinen sotilasjuna päässyt Helsinkiin. Lisäksi Riihimäellä räjäytettiin Haapahuhdan rautatiesilta. Yöllä 1. elokuuta noin 150 punakaartilaista kuljetettiin laivalla Kuninkaansaareen, jossa heidän tarkoituksensa oli suojata kapinallisten selustaa.
Helsingin punakaartin ja ylioppilaiden suojeluskaartin väliset vihamielisyydet puolestaan leimahtivat avoimeksi väkivallaksi Viaporin kapinan viimeisenä päivänä 2. elokuuta, jolloin Kock oli julistanut Helsinkiin yleislakon. Suojeluskaartilaiset marssivat Hakaniementorille, jossa heidän aikomuksenaan oli turvata kaupungin raitiovaunuliikenteen kulku. Työläiskaupunginosaan saapuneet ylioppilaat saivat kuitenkin paikallisten asukkaiden vihat päällensä ja joutuivat väkijoukon kivittämäksi. Tämän jälkeen paikalle saapui Helsingin punakaartin miehiä sekä heitä tukenut venäläinen sotilasosasto. Syntyneessä laukaustenvaihdossa sai surmansa kuusi suojeluskaartilaista ja yksi punakaartilainen. Hetkeä myöhemmin ammuskeltiin vielä Siltasaaressa, jossa kuoli yksi mies kummaltakin osapuolelta. Välikohtaukseen liittyivät myös venäläiset kasakat, jotka väkivalloin hajottivat Hakaniementorille kokoontuneen väkijoukon. Epäonnistuneen kapinayrityksen jälkeen 68 Helsingin punakaartin jäsentä sai eri pituisia vankeustuomioita. Pahemmilta rangaistuksilta he välttyivät, koska tulivat tuomituiksi suomalaisessa siviilioikeudessa.
Mellakassa kuolleiden punakaartilaiset hautajaisista muodostui suuri poliittinen mielenosoitus, johon osallistui myös runsaasti venäläisiä vallankumouksellisia. Välikohtauksen seurauksena Suomen senaatti päätti kieltää molemmat kaartit jo 4. elokuuta pitämässään istunnossa. Sosialidemokraattinen puolue puolestaan lakkautti punakaartit oma-aloitteisesti Oulussa elokuun lopussa järjestetyssä puoluekokouksessa kiivaan keskustelun jälkeen. Helsingin punakaartin edustajana kokouksessa oli Jussi Tuominen, joka kannatti lakkauttamista myös itse. Hän kuitenkin vaati, että kokous myöntäisi punakaartien tehneen suuren palveluksen työväenasialle.
Uudelleenperustaminen 1917 pienoiskuva|Helsingin työväen järjestyskaartin komppanioita Eläintarhan kentällä syksyllä 1917. Vuonna 1917 Venäjän helmikuun vallankumouksen jälkeen järjestysvalta romahti myös Suomen suuriruhtinaskunnassa, jonka seurauksena keväästä lähtien perustettiin eri puolille maata työväen järjestyskaarteja. Niiden tehtävänä oli pelkästään järjestyksen ylläpito ja työläisten suojeleminen lakkojen aikana, eikä kaarteilla tuossa vaiheessa ollut mitään vallankuomouksellisia pyrkimyksiä. 12. toukokuuta Helsingin Kaisaniemessä pidettiin eri puolilta maata saapuneiden entisten punakaartilaisten kokous, jonka tarkoituksena oli perustaa vuosina 1905–1906 toimineet punakaartit uudelleen. Helsingin työväenjärjestöjen eduskunta sekä sosialidemokraattinen puolue kuitenkin suhtautuivat kielteisesti hankkeeseen. Järjestyskaartit jatkoivat toimintaansa edelleen läpi kesän ja 3. syyskuuta Helsingin työväenjärjestöjen eduskunta päätti perustaa Sosiaalidemokraattisen puolueen järjestysmiehet -nimisen organisaation. Se erosi merkittäväsi kevään ja kesän tilapäisistä järjestyskaarteista julistautumalla avoimesti suojeluskuntien vastapuoleksi. Lisäksi järjestöllä oli sosialidemokraattisen puolueen tuki. 20. lokakuuta kokoontunut Suomen Ammattijärjestön kokous antoi kaarteille virallisen aseman ja samalla organisaation nimeksi tuli Suomen työväen järjestyskaarti. pienoiskuva|vasen|Punakaartilaisia Helsingin kauppatorilla 1918. Marraskuun 1917 puolivälissä alkaneen yleislakon aikana Helsingin työväen järjestyskaarti valvoi järjestystä pääkaupungissa. Se oli pääosin aseistamaton, ainoastaan kaartin radikaaleimmalla osalla oli hallussaan pari-kolmekymmentä venäläiseltä sotaväeltä saatua kivääriä. Lakon aikana Helsingissä nähtiin väkivaltaisia yhteenottoja työväen järjestyskaartin ja suojeluskuntalaisten välillä. Lisäksi kaarti vangitsi lyhytaikaisesti noin 200 johtavaa porvariston edustajaa, joukossa muun muassa Uudenmaan läänin kuverööri Bruno Jalander, joka pysyi vangittuna sisällissotaa asti. Järjestyskaartit miehittivät Helsingissä myös useita keskeisiä paikkoja, kuten Senaatintalon ja Säätytalon sekä ravintola Kaivohuoneen, jonka tiloissa oli syyskuusta asti pitänyt majaa porvarillinen poliisikoulutusosasto. Helsingin järjestyskaartin päällikkönä toimi aluksi Oskar Rantala, jonka tilalle yleislakon yhteydessä tuli maalari Kustaa Salminen. Hän kertoi myöhemmin erottaneensa kaartista lakon aikana noin 200 rettelöitsijänä pitämäänsä jäsentä. Kaartin päämaja toimi Kaivohuoneella, kunnes venäläinen sotaväki yleislakon jälkeen takavarikoi siellä sijainneen asevaraston.
Yleislakon aikaisista väkivaltaisuuksista merkittävin tapahtui Porvoossa, jonne porvarienemmistöinen senaatti oli aikaisemmin samana syksynä perustanut oman poliisikoulun. Se oli tarkoitettu ainoastaan porvaristolle, eikä työväenjärjestöjen jäseniä hyväksytty mukaan kurssille. Leonard Nikanderin johtama Helsingin työväen järjestyskaartin 350 miehen osasto hyökkäsi 17. marraskuuta Saksanniemen poliisikouluun ja valtasi sen. Poliisikurssin oppilaat joutuivat pakenemaan ja kaksi opettajana toiminutta entistä poliisia sai surmansa.
Yhteiskunnallisen tilanteen edelleen kärjistyttyä Suomen itsenäistymisen jälkeen organisoitiin Helsingin työväen järjestyskaarti 6. tammikuuta 1918 uudelleen, ja siitä muodostettiin Helsingin punakaarti. Samalla se julistautui riippumattomaksi puolue-elimistä. Se valtasi päämajakseen entisen kenraalikuvernöörin talon, jota pietarilaisen esikuvansa mukaan ryhdyttiin kutsumaan Smolnaksi. Valtaus oli yksi syistä, jonka vuoksi porvarienemmistöinen eduskunta julisti 25. tammikuuta suojeluskunnat hallituksen virallisiksi joukoiksi. Tämä puolestaan katsottiin työväenliikkeen taholta avoimeksi sodanjulistukseksi, johon seuraavana iltana vastattiin julistamalla vallankumous alkaneeksi. Muualla maassa toimineet työväen järjestyskaartit ja Helsingin punakaarti yhdistettiin Suomen punaiseksi kaartiksi, josta tuli työväenjärjestöjen ja sosialidemokraattisen puolueen armeija.
Helsingin punakaarti varustautui venäläisiltä saaduilla aseilla, minkä jälkeen se miehitti pääkaupungin keskeiset rakennukset varhain aamulla 28. tammikuuta. Viaporista saatiin 2000 kivääriä Ivar Smilgan johtaman Suomen venäläisten neuvostojen aluekomitean kanssa tehdyllä sopimuksella. Merkittävimmät porvaripoliitikot sekä pääosa suojeluskuntalaisista pakenivat kaupungista, joka jäi nyt punaisten haltuun.Volanen s. 331.
Sisällissota pienoiskuva|Kaksi Helsingin punakaartin sotilasta vuonna 1918. Sodan jälkeen valkoisten tiedusteluosasto keräsi tietoja Helsingin punakaartista ja laski siihen kuuluneen divisioonan verran miehiä eli noin 8 000 miestä, mutta siihen saattoi kuulua jopa 10 000 miestä ja naista. Ne muodostivat viisi rykmenttiä, joihin kuului useita pataljoonia, mutta käytännössä suurin toiminut yksikkö oli komppania. Sen riveissä taistelivat muun muassa suutarien, räätälien, putkimiesten, peltiseppien ja kivimiesten komppaniat. Lisäksi oma komppaniansa oli urheiluseura Helsingin Jyryllä, jonka miehet muodostivat yhden punaisten eliittijoukoista. Helsingin punakaartin osana toiminut Helsingin naiskaarti oli sodan suurin naiskaarti, johon kuului 466 naista. Lisäksi satoja naisia oli tavallisten komppanioiden mukana huoltotehtävissä. Muita tunnettuja Helsingin punakaartin komppanioita olivat muun muassa A-komppania sekä niin sanottu Portun pataljoona. Suomen punaisen kaartin sekavaksi luonnehditussa organisaatiossa korkeimmalla oli Helsingin punakaartin yleisesikunta, joille muiden punakaartien yleisesikunnat ja esikunnat sekä piiriesikunnat vastasivat toiminnastaan.