pienois|Galileo Galileita syytettiin harhaoppisuudesta. pienois|Jan Husin polttaminen roviolla. Carl Gustaf Hellqvistin piirros 1800-luvulta. Kerettiläisyys eli virallisesta uskonopista poikkeava harhaoppi (heresia, kreikan sanasta , hairesis < , haireomai ’valita’) tarkoittaa uskonnollista vääräoppisuutta.
Historiaa
Sanoja kerettiläinen (kreik. hairetikos) ja harhaoppi (kreik. hairesis) käytetään molempia jo Raamatun alkuteksteissä. Paavali käyttää sanaa kerettiläinen kirjeessään Titukselle, Toisessa Pietarin kirjeessä taas käytetään sanaa harhaoppi,
Sanaa kerettiläinen käytti ensimmäisenä kirkkoisä Irenaeus (noin 130–202) teoksessaan Harhaoppeja vastaan (Contra Haereses) kuvatessaan ja arvostellessaan kristittyjä, joiden näkemykset erosivat hänen omistaan. Myös monet muut kirkkoisät kirjoittivat teoksia harhaoppeja vastaan. Näihin kuuluu muun muassa Epifanioksen (noin 315–403) teos Panarion. Eusebios Kesarealainen (noin 275–339) kirjoitti Kirkkohistorian (Ekklesiastike historia, Historia Ecclesiastica), jossa tarkastellaan myös eri oppisuuntauksia. Kerettiläisyys ei ole puolueettomasti määriteltävissä, vaan se voidaan määritellä vain suhteessa oikeaoppisena (”ortodoksisina”) pidettyihin näkökantoihin.
Kun kirkko nousi myöhäisessä antiikissa ja keskiajalla merkittäväksi valtatekijäksi ja yhteiskunnalliseksi vaikuttajaksi, tuli kerettiläisyydestä niin maallinen kuin kirkollinenkin ongelma. Maallinen valta katsoi kerettiläisyyden uhkaavan myös itseään, ja ruhtinaat saattoivatkin pyytää kirkollisia laitoksia toimimaan kerettiläisiä vastaan. Joskus he saattoivat jopa murhauttaa kerettiläisiä.
1000- ja 1100-luvulla paavit määräsivät, että harhaoppisuudesta oli rangaistava vankeudella ja omaisuuden takavarikolla. Ruhtinaita, jotka eivät toimineet kerettiläisiä vastaan, uhattiin anateemalla eli kirkonkirouksella, jota pidettiin keskiajalla äärimmäisen ankarana rangaistuksena.
Kirkko uudisti menetelmiään ja perusti inkvisitio-laitoksen, jonka tehtävänä oli saada kerettiläiset luopumaan harhaopistaan. Inkvisitio aloitti toimintansa vuonna 1231. Kirkkoa huolestuttivat suuret joukkoliikkeet kuten valdolaiset, albigenssit ja kataarit. Inkvisiittorien kuulustelumenetelmien ohella kerettiläisiä pyrittiin käännyttämään saarnaamalla.
Maalliset valtiaat käyttivät ankariakin keinoja kerettiläisyydestä epäiltyjä vastaan. Heitä saatettiin kiduttaa, jolleivät he suostuneet tunnustamaan kerettiläisyyttään. Jos he tunnustivat eivätkä suostuneet luopumaan uskostaan, heitä saatettiin polttaa roviolla tai hirttää. Ensimmäisen laajamittaisen kerettiläisvastaisen teloituksen katsotaan tapahtuneen jo vuonna 1022, jolloin surmansa sai Orléansissa Ranskassa useita satoja harhaoppisia. Heidän väitettiin muun muassa järjestäneen seksuaalisia orgioita öisin – sittemmin kyseinen kuvitelma esiintyy lukuisten harhaoppiepäilysten yhteydessä.
Kerettiläisyys ei tarkoita samaa kuin noituus. Noidat luettiin kyllä kerettiläisiksi, mutta yleisimmin kerettiläinen oli toiseen uskontoon kuuluva tai ”Jumalasta luopunut” henkilö. Myös reformaattori Martti Luther oli kerettiläinen, sillä hänen oppinsa ei ollut katolisen kirkon mukaista. Myös monet uskovaiset ja oppineet leimaantuivat esimerkiksi erheiden perusteella kerettiläisiksi. Yleensä kerettiläiset kuitenkin leimattiin Saatanalle sielunsa myyneiksi ihmisiksi.
Ortodoksiseen piispanvalaan sisältyy edelleen kohta, jossa vihittävä piispa sanoutuu irti kaikista harhaopeista:
Kuuluisia kerettiläisiä Areios Nestorios Pelagius Euagrios Pontoslainen Giordano Bruno Jan Hus Martti Luther Jeanne d’Arc Botulf
Kuuluisia harhaopin vastustajia Athanasios Cyprianus Eusebios Kesarealainen
Katso myös Apostasia Ekskommunikaatio Synkretismi
Kirjallisuutta Emmanuel Le Roy Ladurie (1984): Montaillou ranskalainen kylä 1294-1324. Otava, Helsinki
Aiheesta muualla
Kervinen, Timo: Keitä olivat kerettiläiset? Noituus ja noitavainot Suomessa, Tampereen yliopisto. Mantsinen, Teemu: Harhaoppi ja oikea oppi. Uskontotiedettä Turun yliopistossa 9.10.2016.
Luokka:Kirkkohistoria Luokka:Uskonnolliset käsitteet Luokka:Seulonnan keskeiset artikkelit