The Alan Parsons Project (APP) oli brittiläinen progressiivinen rockyhtye, jonka Alan Parsons ja Eric Woolfson perustivat vuonna 1975. Yhtye oli koko elinkaarensa ajan studioprojekti, eikä se konsertoinut lainkaan, sillä Woolfson ja Parsons näkivät itsensä ensisijaisesti säveltäjinä ja tuottajina eivätkä esiintyjinä. The Alan Parsons Project julkaisi vuosien 1976 ja 1987 välillä yhteensä kymmenen albumia. Suosituimmillaan yhtye oli 1970-luvun lopulla ja 1980-luvun alussa, jolloin se oli yksi suosituimmista taiderock-yhtyeistä.
Parsons ja Woolfson olivat yhtyeen ainoat varsinaiset jäsenet. Heidän lisäkseen yhtyeen jokaisella albumilla soitti kitaristi Ian Bairnson. Muita pitkäaikaisia jäseniä olivat basisti David Paton ja orkestraatioista vastannut Andrew Powell. Osa yhtyeen soundia olivat vaihtuvat laulusolistit. Yhtyeen suurimmat hitit ”Time”, ”Eye in the Sky” ja ”Don’t Answer Me” lauloi Eric Woolfson. Tunnettuja kappaleita ovat myös Lenny Zakatekin laulamat ”I Wouldn’t Want to Be Like You” ja ”Games People Play” sekä urheilutapahtumien sisääntulomusiikkina suosittu instrumentaali ”Sirius”.
Kaikki The Alan Parsons Projectin levyt olivat konseptialbumeja. Musiikillisesti yhtye määritellään yleensä progressiiviseksi rockiksi tai progressiiviseksi popiksi. Vaikka sävellykset sinänsä olivat yksinkertaisia ja radioystävällisiä, niiden sovitukset olivat kunnianhimoisia ja hyödynsivät sekä orkesterisovituksia että syntetisaattoreilla tuotettuja äänimassoja. Yhtye sai useita Grammy-ehdokkuuksia parhaiten tuotetusta levystä, ja sen toista albumia I Robot (1977) pidetään elektronisen musiikin edelläkävijänä. Vaikka yhtye oli aikanaan erittäin suosittu, sen jälkimaine progressiivisen rockin harrastajien parissa on ollut melko kielteinen, ja sen albumeja on arvosteltu mahtipontisiksi ja ylituotetuiksi. Elektronisen musiikin ja popin parissa The Alan Parsons Projectin vaikutus on ollut kestävämpi.
1980-luvun myötä The Alan Parsons Projectin musiikkiin ilmestyi enenevässä määrin aikuisrockin ja valtavirran popin elementtejä. Vuosikymmenen puolivälistä alkaen yhtyeen suosio laski, ja yhtyeen viimeinen albumi Gaudi ilmestyi 1987. Kolme vuotta myöhemmin ilmestyi vielä Parsonsin ja Woolfsonin yhteistyöhankkeena toteuttama Freudiana, jota ei kuitenkaan enää julkaistu The Alan Parsons Projectin nimellä. Woolfson teki sen jälkeen APP:n musiikkiin pohjautuvia musikaaleja, kun taas Alan Parsons siirtyi soolouralle.
Historia
Perustaminen (1974–1976)
Alan Parsons työskenteli 1960-luvulta alkaen Abbey Roadin studioilla, missä hän äänitti muun muassa The Beatlesia ja Pink Floydia. Myös Eric Woolfson työskenteli Abbey Roadilla, ja hänen kirjoittamansa kappale ”Sole” nousi 1970-luvun alussa Ranskassa listaykköseksi. Woolfsonia harmitti, että menestyksestä huolimatta hän oli kotimaassaan jäänyt tuntemattomaksi. Parsons taas oli turhautunut, koska usea hänen äänittämänsä albumi oli noussut Britanniassa listojen kärkeen, mutta se ei näkynyt hänen tuloissaan.Miller 2005; Murphy 2015.
Vuonna 1974 Parsons tapasi sattumalta Woolfsonin, joka ryhtyi hänen managerikseen. Woolfson lupasi hankkia Parsonsille levytyssopimuksen ja rahaa omien suunnitelmiensa toteuttamiseen. Muutamaa viikkoa myöhemmin hän ehdotti Edgar Allan Poe -teemaista hanketta ja tarjosi Parsonsin käyttöön itse kirjoittamaansa materiaalia.Davies 2017; Miller 2005. Koska Woolfson oli yhtyeen manageri ja koska Parsons oli saanut näkyvyyttä työskenneltyään kuuluisien rock-yhtyeiden kanssa, Woolfson nimesi 20th Century Recordsiin lähettämänsä ehdotuksen ”The Alan Parsons Projectiksi”. Levy-yhtiö piti konseptista, minkä seurauksena nimi jäi elämään. Yhtye perustettiin vuonna 1975. Vaikka projekti nimettiin Parsonsin mukaan, sen albumit syntyivät Parsonsin ja Woolfsonin tiiviin yhteistyön tuloksena.Davies 2017; Greco 2009.
The Alan Parsons Project ei ollut varsinainen yhtye. Vaikka sessiomuusikoiden käyttö aiheuttikin toisinaan väärinkäsityksiä, Parsons ja Woolfson olivat projektin ainoat viralliset jäsenet.Greco 2009. Miesten visiona oli tehdä musiikkia samaan tapaan kuin auteur-ohjaajat tekivät elokuvia. Alfred Hitchcockin ja Stanley Kubrickin kaltaiset ohjaajat olivat nostaneet ohjaajan yksittäisiä tähtinäyttelijöitä keskeisemmäksi huomion kohteeksi, ja Woolfson uskoi, että tuottajan rooli tulisi musiikissa korostumaan samalla tavoin.Greco 2009; Grimes 2009. Parsons oli hiljattain tuottanut Pilot-yhtyeen singlen, joten sessiomuusikoiksi otettiin sen jäseniä.Reed 2019; Davies 2017. Koska APP:n keulahahmo oli tuottaja eikä soittaja, näyttävän lavashow’n järjestäminen olisi ollut vaikeaa. Parsons ja Woolfson eivät ylipäätään olleet kiinnostuneita live-esiintymisistä ja päättivät siksi, ettei projekti konsertoisi lainkaan. Parsons alkoi myöhemmin katua päätöstä, koska arveli sen vieneen yhtyeeltä mahdollisuuden ”jättimäiseen” suosioon.Dunphy 2015; Prasad 2013. Woolfson sen sijaan oli tyytyväinen, koska sai nauttia menestyksestä ilman julkisuuden varjopuolia.
Tales of Mystery and Imagination ilmestyi Charisma Recordsin julkaisemana vuonna 1976 ja menestyi yllättäen hyvin.Grimes 2009. Aikalaisarviot olivat ristiriitaisia ja albumia kritisoitiin siitä, ettei se täysin tavoittanut Poen teosten tunnelmaa.Tales Of Mystery And Imagination – The Alan Parsons Project. SuperSeventies Rocksite. Viitattu 20.10.2020. Albumi sai kuitenkin parhaiten tuotetun albumin Grammy-ehdokkuuden, joskaan ei voittanut. Saksassa ja Kanadassa Tales of Mystery and Imagination myi vuosikymmenen loppuun mennessä platinalevyyn oikeuttavan määrän. Britanniassa sille myönnettiin hopealevy loppuvuodesta 1978. Single ”(The System of) Doctor Tarr and Professor Fether” nousi Yhdysvalloissa parhaan 40 joukkoon..Miller 2005.
Vuonna 1976 Parsons tuotti Al Stewartin albumin Year of the Cat. Se menestyi hyvin erityisesti Yhdysvalloissa, mikä toi näkyvyyttä myös The Alan Parsons Projectille.Davies 2017.
Läpimurto (1977–1979)
The Alan Parsons Projectin ensimmäinen levytyssopimus oli koskenut vain yhtä albumia, mutta Tales of Mystery of Imaginationin menestyksen myötä yhtye sai kymmenen albumin sopimuksen Arista Recordsilta. Woolfsonin olisi halunnut jatkaa Edgar Allan Poen parissa, mutta Arista Records ei tähän suostunut. Teemaksi valikoitui sen sijaan tieteiskirjallisuus ja erityisesti Isaac Asimovin Robotit. Kirjasarjan mukaan nimetty I Robot -albumi ilmestyi 1977 ja se käsittelee robotteja, tekoälyn vaaroja ja vapaan tahdon ongelmaa. Taustayhtyeenä jatkoivat Pilotin jäsenet, joskin Woolfson korvasi sairastelleen kosketinsoittaja Billy Lyallin. Jokaisessa kappaleessa lauloi eri henkilö.
I Robot myi Yhdysvalloissa platinaa, Kanadassa tuplaplatinaa ja yhtyeen kotimaassa Britanniassa hopeaa. Albumin menestystä auttoivat samana vuonna elokuvateattereihin tulleet tieteiselokuvat Tähtien sota ja Kolmannen asteen yhteys. Yhdysvalloissa I Robot sijoittui parhaimmillaan 10 suosituimman joukkoon, kun taas single ”I Wouldn’t Want to be Like You” saavutti sijan 36. I Robotin miljoonamyynti vakiinnutti APP:n aseman suosituimpien taiderock-yhtyeiden joukossa.Miller 2005; Reed 2019; Kachejian 2017. Musiikillisesti albumi oli edelläkävijä elektronisten soittimien ja sekvensserien käytössä. Myös arvostelut olivat ylistäviä ja yhtyettä kiiteltiin inhimillisen otteen tuomisesta syntetisaattorimusiikkiin. Useampi kriitikko kuvaili I Robotia parhaaksi Parsonsin siihen mennessä tuottamaksi levyksi.I Robot – The Alan Parsons Project. SuperSeventies Rocksite. Viitattu 20.10.2020.
Yhtyeen kolmas albumi Pyramid ilmestyi 1978. Sen aiheena oli aikakauden kiinnostus pyramideihin ja niiden väitettyihin yliluonnollisiin ominaisuuksiin. Egyptologian ohella albumin kansitaiteessa ja musiikissa viitattiin myös futuristisiin teemoihin.Hughes 2014. Pyramidin kaupallinen menestys oli hieman I Robotia huonompi, sillä Yhdysvalloissa sen levymyynti riitti vain kultalevyyn, kun taas Britanniassa Pyramidille ei myönnetty edes hopealevyä. Kanadassa ja Saksassa albumi myi kuitenkin platinalevyyn oikeuttavan määrän. Arvostelut vaihtelivat ylistävästä keskinkertaiseen, ja Pyramidia verrattiin I Robotiin sekä myönteisesti että kielteisesti.Pyramid – The Alan Parsons Project. SuperSeventies Rocksite. Viitattu 20.10.2020. Levy toi yhtyeelle kolme Grammy-ehdokkuutta, joukossa parhaiten tuotetun albumin palkinto.
Seuraavana vuonna ilmestyneen Even oli alkujaan tarkoitus kertoa historian merkittävistä naisista, kuten Jeanne d’Arcista. Lopullinen albumi käsitteli kuitenkin laajemmin naiseutta ja naisten kohtaamia vaikeuksia miesvaltaisessa maailmassa. Woolfson oli pettynyt albumin kansikuvaan, joka esittää hunnutettuja, arpien ja paiseiden peittämiä naisia. Monet Even sanoituksista oli kirjoitettu sovinististen hahmojen näkökulmasta, ja niillä oli ”You Lie Down with Dogsin” ja ”I’d Rather be a Manin” kaltaisia nimiä. Even arvostelut olivat pääasiassa kielteisiä: musiikkia syytettiin vanhan toistamisesta ja sanoituksia naisvihamielisyydestä.Eve – The Alan Parsons Project. SuperSeventies Rocksite. Viitattu 20.10.2020. Robert Christgau jopa haukkui yhtyeen jäsenet seksuaalisesti turhautuneiksi ”taiderock-eunukeiksi”.Christgau 1981; ”Mr. X.”, 2010; Levine, 2009. Kaupallisesti Eve menestyi hyvin ja myi Kanadassa jälleen platinaa sekä lukuisissa muissa maissa kultaa.Official Top 40 Albums. The Official NZ Music Charts. Viitattu 20.8.2020. Se sai myös Grammy-ehdokkuuden parhaiten tuotetusta albumista.
Even julkaisun aikoihin yhtyeen välit Arista Recordsiin tulehtuivat. Parsonsin ja Woolfsonin mielestä Arista vaati heiltä liian tiukkaa äänitysaikataulua, joten he äänittivät kolmessa päivässä joukon atonaalisia instrumentaaleja. The Sicilian Defence -niminen tuotos toimitettiin Arista Recordsille samaan aikaan Even kanssa. Parsonsin ja Woolfsonin odotusten mukaisesti The Sicilian Defence hylättiin, minkä jälkeen he vuorostaan perustelivat Aristan rikkoneen levytyssopimusta, koska se kieltäytyi julkaisemasta heidän albumiaan. Kiistan päätteeksi Parsons ja Woolfson neuvottelivat Aristan kanssa edullisemman sopimuksen.Miller 2005; Prasad 2013.
Vuosikymmenen vaihteessa Pat Benatar julkaisi oman versionsa I Robot -albumin kappaleesta ”Don’t Let it Show”. Yhtye oli nyt niin suosittu, että eräs EMI:n Saksassa sijainnut tehdas prässäsi ajoittain pelkkiä The Alan Parsons Projectin levyjä. Levyjen yhteenlasketuksi myynniksi arvioitiin vuosikymmenen loppuun mennessä yli viisi miljoonaa kopiota. Kotimaassaan Britanniassa yhtyeen suosio jäi kuitenkin verrattain vähäiseksi.German Hit: Alan's Eve. Billboard 22.9.1979. Viitattu 20.8.2020.
Suosion huipulla (1980–1984)
Parsons ja Woolfson perheineen muuttivat vuonna 1978 Monacoon, mutta palasivat 1980 takaisin kotimaahansa Britanniaan. The Alan Parsons Projectilta ilmestyi samana vuonna albumi The Turn of a Friendly Card, joka toi yhtyeelle jälleen Grammy-ehdokkuuden. Albumin teemoina olivat uhkapelaaminen ja muu riskinotto. Aiheen valintaan vaikuttivat Parsonsin ja Woolfsonin Monacossa viettämät vuodet. Albumi nousi kymmenen suosituimman joukkoon kahdeksassa maassa;Paul 2018. platinaa se myi Yhdysvalloissa ja Kanadassa. Albumilta julkaistiin kaksi singleä: ”Games People Play” ja ”Time”. Molemmat menestyivät hyvin, ja erityisesti ensin mainitusta on muodostunut eräs yhtyeen tunnetuimmista kappaleista.Paul 2018; Kachejian 2017. Jälkimmäisen esitti aiemmin vain taustoja laulanut Woolfson, joka siitä eteenpäin lauloi monissa yhtyeen suosituimmista kappaleista.