Sammakkoeläimet (Amphibia) on selkärankaisten eläinten luokka. Ne ovat puolittain vesieläimiä ja niiden kehitykseen kuuluu vedessä elävä, kiduksilla hengittävä toukkavaihe. Sammakkoeläimet ovat vaihtolämpöisiä. Luokan tieteellinen nimi Amphibia tarkoittaakin suomeksi kahtaalla elävää eli kaksoiselämää, s. 273-290 mikä viittaa sammakkoeläinten tulevan toimeen sekä maalla että vedessä. Merivedessä sammakkoeläimiä ei kuitenkaan elä.
Anatomia Iho ja ruumiinmuoto thumb|Sammakko vedessä. Sammakkoeläimien iholla on paljon limarauhasia, joiden erittämä lima estää vettä tunkeutumasta iholle. Sammakkoeläinten iho on paljas ja sitä suojaavat kuivumiselta rauhasten tuottamat eritteet. Useimmat sammakkoeläimet liikkuvatkin öisin välttääkseen kuivumista auringonpaisteessa. Sammakkoeläinten hengitys tapahtuu osittain suoraan ihon läpi, koska keuhkot ovat alkeellisemmat kuin muilla selkärankaisilla. Sammakkoeläinten ihossa on joko yhdenlaisia tai kahdenlaisia rauhasia. Limarauhasten tehtävänä on ensisijaisesti pitää elimistön nestetasapaino normaalina. Sammakkoeläimen ollessa kosketuksissa veden kanssa rauhasten toiminta vilkastuu ja limaa erittyy enemmän. Tämä pyrkii varmistamaan, ettei vesi pääse tunkeutumaan iholle. Joillain lajeilla on limarauhasten lisäksi myös myrkkyrauhasia, joilla ne pyrkivät suojautumaan petoja vastaan. Myrkkyrauhaset sijaitsevat hajanaisesti eri puolilla ihoa ja paikoin suurina rykelminä.
Rauhasten lisäksi ihossa on myös runsaasti pigmentti- eli värisoluja, joiden toiminnan aktiivisuus määrää sammakkojen värityksen. Ihonväri voi vaihdella jossain määrin sammakon ympäristön ja mielialan mukaan muttei yhtä tehokkaasti kuin esimerkiksi kameleonteilla.
Sammakkoeläinten ruumiinmuoto vaihtelee lahkon mukaan. Matosammakot (Apoda) ovat nimensä mukaisesti matomaisia, niiden ruumis on kapea ja ne ovat muuttuneet piileskelijöiksi. Niiden kallo on tukevarakenteinen, etteivät aivot vahingoittuisi niiden kaivautuessa pää edellä maan sisään. Pyrstösammakot (Urodela) ovat liskomaisia ja hännällisiä, ne muistuttavat esi-isäänsä. Sammakot ja konnat (Anura) ovat hännättömiä, tavanomaisen sammakon näköisiä. Niiden luustosta voi päätellä niiden liikkumistavan eli loikkimisen. Loikkimista haittaava pyrstö on hävinnyt sammakoilta ja konnilta. Loikkimiselle tärkeät takaraajat puolestaan ovat pidentyneet ja lantio kiinnittyy täydellisesti selkärankaan, joka on lyhyt ja jäykkä. Vahvat eturaajat ja hartia ovat vahvistuneet turvallisen maahantulon varmistamiseksi.
Sammakkoeläinten tukiranka on suurelta osin rustoinen. Sammakkoeläimillä on matosammakoita lukuun ottamatta neljä raajaa, ja niiden varpaissa on usein räpylät helpottamassa uimista. Toukkavaiheessa sammakkoeläimet ovat raajattomia, kiduksellisia ja niillä on häntä uimista varten.
Luusto ja lihaksisto
Varhaisimmilla sammakkoeläimillä oli vankka tukiranka, mutta nykyään eläviltä lajeilta tämä tukiranka on jo lähes täydellisesti kadonnut. Myös sammakkoeläinten selkäranka on evoluutiossa muuttanut muotoaan ja erikoistunut eri sammakkolajeilla erilaisiin tarkoituksiin. Selkänikamien lukumäärä vaihtelee eri lahkojen keskuudessa: tietyillä pyrstösammakoilla määrä saattaa olla lähelle sata, kun taas joillain varsinaisilla sammakoilla vastaava luku on kuusi.
Sammakkoeläimillä on vain yksi kaulanikama, niin sanottu atlasnikama tai kannattajanikama, joka yhdistää pääkallon ja selkärangan kahdella "nastalla". Muiden kaulanikamien puutteesta johtuen sammakkoeläimet pystyvät liikuttamaan päätään vain ylös ja alas.
Hartiaan kuuluu sammakkoeläimillä kaksi lapaluuta, jotka ovat osittain rustoa, kaksi korppiluuta, kaksi etukorppiluuta ja sammakoilla kaksi solisluuta. Rintalasta on suurimmaksi osaksi rustoa, eivätkä kylkiluut ulotu siihen. Tällainen hartia puuttuu kokonaan matosammakoilta ja tavallisillakin sammakoilla se on kahta tyyppiä. Arkifeerisen tyyppisessä hartiassa solisluut ja korppiluut ovat selvästi erillään toisistaan ja etukorppiluut ovat erillään. Kehittyneemmässä firmisternisessä tyypissä solisluut ja korppiluut lähes koskettavat toisiaan ja etukorppiluut ovat sulautuneet yhteen muodostaen yhden suuren ruston.
Sammakkoeläinten suoliluusta, istuinluusta ja häpyluusta muodostuva lantio niveltyy selkärangan ainoan ristinikaman poikkihaarakkeisiin. Hartian tavoin matoliskoilta puuttuu myös lantio. Sammakkoeläimillä on mutaliskoja lukuun ottamatta neljä raajaa. Niiden raajat koostuvat samoista luurangon osista kuin muillakin eläimillä, eli niillä on eturaajoissa olkavarsi, kyynärvarsi ja kämmen sekä takaraajoissa reisi, sääri ja jalka. Pyrstösammakkojen anatomiassa kyynärluu ja värttinäluu sekä reisiluu ja pohjeluu ovat erillään, ja tavallisilla sammakoilla kyseiset luut ovat liittyneet yhteen kahdeksi suureksi luuksi. Sormia sammakkoeläimillä on yleensä neljä ja varpaita viisi, mutta pyrstösammakkojen keskuudessa niiden määrä saattaa vaihdella. Tavallisten sammakkojen takaraajat ovat eturaajoja pidemmät, mutta pyrstösammakoilla kaikki raajat ovat samanpituisia.
Sammakkoeläinten lihaksisto on rakentunut niiden liikkumistavan mukaisesti. Toukkavaiheessa vartalon ja hännän lisäkkeet ovat jakautuneet jaokkeiksi kuten kaloilla, mutta täysikasvuisilla yksilöillä tilanne on toinen lukuun ottamatta muutamia mato- ja pyrstösammakkolajeja. Raajoissa lyhyet lihakset ovat sisimpänä ja pitkät lihakset ovat niiden päällä.
Sisäelimet pienoiskuva|vasen|Sammakon sisäelinten sijaintipaikat.
Lähes kaikilla sammakkoeläimillä on hampaat joidenkin tiettyjen heimojen lajeja lukuun ottamatta. Pyrstösammakoilla hampaat ovat ylä- ja alaleuassa, mutta varsinaisilta sammakoilta ne usein puuttuvat alaleuasta. Tarttumiseen käytettävät tarttumishampaat irtoavat helposti mutta myös kasvavat helposti takaisin.
Useimmilla sammakkoeläinlajeilla on myös kookas ja lihaksikas kieli, joka puuttuu esimerkiksi kaloilta. Sen pituus ja muoto vaihtelevat, ja joillakin pyrstösammakkolajeilla se on suunnilleen yhtä pitkä kuin eläin itsekin. Sammakkojen kieli on yleensä kiinnittynyt suuontelon pohjaan eteen tai taakse. Tietyillä lajeilla kielen pintaa peittää tahmea limakerros. Tahmaisuuden aiheuttavat suuhun aukeavien rauhasten eritteet. Vesieläimille ei kielellä ole juurikaan käyttöä, ja useimmilta pyrstösammakoilta se puuttuukin. Niillä kielen tilalla on lihaskerros suun pohjalla. Myös joiltain melkein vesielämään sopeutuneilta konnilta kieli on lähes hävinnyt.
Sammakkoeläinten mahalaukut ovat tilavia ja lihaksikkaita. Suolisto on pikkueläimiä ravintonaan käyttävillä täysikasvuisilla yksilöillä lyhyt mutta kasvisravintoa syövillä toukilla pitkä. Ruoansulatusrauhasten kehittyneisyydestä johtuen ruoansulatus on nopeaa ja tehokasta.
Sammakkoeläinten aivot muistuttavat suuresti kalojen aivoja. Hajuaistimuksia käsittelevät aivojen etupuoliskot ovat keskiaivojen näkökukkuloiden ohella sammakkoeläinten aivojen laajimmat osat. Taka-aivot ovat vähemmän kehittyneet ja jäävät vähäisiksi poikittaispoimuiksi. Selkäytimen pituus vaihtelee lahkojen keskuudessa; pyrstösammakoilla se ulottuu hännänpäähän asti, sammakoilla vain hännän tyveen.
Aistit
thumb|200px|Eurooppalainen olmi on sokea.
Sammakkoeläimille on säilynyt aisteissaan joitain kalojen piirteitä kuten toukkavaiheessa olevilla sammakoilla ja joillain mato- ja pyrstösammakkolajeillakin esiintyvä kylkiviiva-aisti. Tämän aistin avulla sammakkoeläimet aistivat veden värähtelyä. Värähtelyaistina toimivat pienet tuntonystyt, jotka ovat järjestäytyneet riveiksi. Tärkeintä tuntonystyriviä voikin verrata kalojen kylkiviivaan.
Muista aisteista makuaisti sijaitsee vain kielessä ja kitalaessa. Sammakkoeläinten melko hyvä hajuaisti sijaitsee kuonossa, missä nenäontelon hajuepiteeli muodostaa Jacobsonin elimen. Sierainaukosta johtaa nenäontelon kautta suuhun koaaniksi kutsuttu tiehyt.
Näköaistin tarkkuus vaihtelee lajista riippuen. Sammakkoeläinten silmät sijaitsevat lähellä päälakea. Saalinsa kimppuun loikkaavilla sammakoilla on yleensä paras näköaisti. Maanpinnalla saalistavilla näkö on yleensä niitä heikompi. Saalistaan väijyvät konnat ovat likinäköisimpiä. Matosammakot ja jotkin pyrstösammakot ovat lähes täysin sokeita. Sammakkoeläinten verkkokalvossa on kolme solukerrosta. Kuten kehittyneemmilläkin selkärankaisilla, näköaistin tarkkuus riippuu silmässä olevien tappi- ja sauvasolujen määrästä. Sammakoilla silmän mukauttaminen tapahtuu kuten kaloilla, eli linssiä säätämällä erityisillä lihaksilla. Sammakkoeläinten silmiä kostuttavat jatkuvasti silmärauhasista erittyvät eritteet. Liikkuvat silmäluomet voivat peittää ne kokonaan.Eläinten maailma, osa 4, s. 1596
Sammakkoeläimistä muutamat ääntelevät. Matosammakot ovat kaikki mykkiä. Pyrstösammakoista vain harvat osaavat vikistä hiljaa. Sammakot ja konnat puolestaan osaavat äännellä ns. kurnuttamalla. Kurnuttaessa sammakko sulkee sieraimensa ja pumppaa ilmaa edestakaisin suusta keuhkoihin ja takaisin keuhkoista suuhun. Kurnutusääni syntyy äänijänteiden yli kulkevasta ilmasta. Sammakko voi myös kurnuttaa vedessä koska se pitää kurnuttaessa sieraimiaan kiinni. Sammakoista tavallisimmin vain koiraat ääntelevät. Vaaran uhatessa, kiinni jäädessään tai säikähtäessään sammakot voivat päästää kurnutuksesta eroavan parkaisulta tai kiljahdukselta kuulostavan äänen.Eläinten maailma, osa 4, s. 1598
Sammakoilla ja konnilla tärykalvo sijaitsee ruumiin pinnassa, aivan silmien takana. Sen voi havaita muuta ihoa vaaleampana ympyränmuotoisena alueena. Pyrstösammakoilla ei ole tärykalvoa. Ne aistivat ainoastaan eturaajojen luiden kalloon välittämiä värähtelyjä.
Sisäkorva koostuu kahdesta kalvopussista, joista ylempään liittyvät kolme tasapainoaistin kaarikäytävää. Alempaan kalvopussiin kuuluu tietty pidentymä, joka vastaa korkeampien selkärankaisten sisäkorvan simpukka-aistinelintä. Keskikorvassa on vain yksi kuuloluu, columella, joka johtaa tärykalvosta täryonteloon.
Sammakkoeläinten evoluutiohistoria 200px|thumb|left|Sukupuuttoon kuolleen Eryops-sammakkoeläimen luuranko. Sammakkoeläimet olivat kehityshistorian ensimmäisiä eläimiä, jotka nousivat vedestä maalle. Tämä tapahtui noin 390 miljoonaa vuotta sitten eli devonikaudella. Muinaisina aikoina sammakkoeläimiä eli runsaammin kuin nykyaikana. Monet aikoinaan kukoistaneet sammakkoeläinryhmät ovat aikojen kuluessa kuolleet sukupuuttoon.
Valtaosa löydetyistä fossiloituneista sammakkoeläimistä kuului jo sukupuuttoon kuolleeseen panssarisammakkojen (Temnospondyli) lahkoon. Matosammakkojen vähälukuisuuden ja niiden toisiinsa yhtyneiden kallonluiden perusteella jotkut tutkijat ovat päätelleet matosammakkojen olevan panssarisammakkojen suoranaisia ja surkastuneita jälkeläisiä. On kuitenkin myös mahdollista, että matosammakkojen anatomia johtuu niiden poikkeavista elintavoista.
Ensimmäiset varsinaiset sammakot (Protobatrachus) tunnetaan triaskaudelta. Tällöin näillä sammakoilla oli yhä pitkä pyrstö, mutta pää ja yläruumis olivat jo kehittyneet lähelle nykyistä muotoa. On kuitenkin olemassa myös mahdollisuus, että löydetyt fossiilit edustivat vain toukkavaihetta ja että täysikasvuisilta sammakoilta olisikin puuttunut pyrstö.
Sammakkoeläinten kolmannen lahkon eli pyrstösammakkojen tunnettu evoluutiohistoria alkaa vasta jurakaudelta. Onkin esitetty väitteitä, joiden mukaan pyrstösammakot olisivatkin polveutuneet eri muinaiskalojen ryhmästä kuin muut sammakkoeläimet, mutta tätä vastaan on esitetty paljon vastustavia näkökantoja. Jurakauden pyrstösammakoilla riitti paljon ravintoa, minkä vuoksi ne saattoivat kasvaa jopa neljän metrin mittaisiksi.
Sammakkoeläinten tarkkaa evoluutiohistoriaa ei siis tunneta. Varmasti voidaan kuitenkin sanoa niiden kehittyneen varsieväkalojen erääseen osaluokkaan (Crossopterygii) kuuluvan Rhipidistia-lahkon devonikaudella eläneistä kantamuodoista. Samaa Rhipidistia-lahkoa pidetään myös matelijoiden, nisäkkäiden ja lintujen yhteisenä kantaryhmänä.