Puolan historia tarkoittaa nykyiseen Puolan valtioon tai sen edeltäjävaltioihin kuuluneiden alueiden historiaa. Ensimmäisen Puolan valtion katsotaan saaneen alkunsa 900- ja 1000-luvuilla, mutta Puolan alueella on asunut ihmisiä jo kivikaudella.
Esihistoria Puolan alueella on asunut ihmisiä jo kivikaudella. Maanviljelystä on merkkejä 6000 vuotta eaa. Pronssikaudella Tonavan laaksossa ja koko Keski-Euroopassa harjoitettiin samanlaisia kulttuuripiirteitä, kuten polttohautauksia. Puolan alueella niitä tehtiin vuodesta 1400 eaa. alkaen. Uusi metalli, rauta, tuli käyttöön noin 700-luvun puolivälissä eaa. Tunnettu arkeologinen löytö on Biskupinin varhaisrautakautinen linnoitus.
Keltit ja myöhemmin roomalaiset toivat kulttuurivaikutteita 200-luvulta eaa. aina 500-luvulle jaa. Puolan eri osissa asui germaani-, baltti- ja kelttiläisheimoja 400-luvulla eaa. Rooman valtakunnan romahtaessa moni germaaniheimo lähti kuitenkin kohti länttä ja etelää. Rooman valtakunnan romahtamisen jälkeen alueella liikkui slaavilaisia heimoja. Heistä voimakkaimmiksi nousivat polaanit jotka antoivat nimen myöhemmin Puolan valtiolle.The Origins of Poland A country study Library of Congress
Piast-dynastia
Puolan valtion katsotaan saaneen alkunsa 900- ja 1000-luvuilla. Puolan perustajana pidetään myyttistä Piastia, joka perusti pääkaupunkinsa Gnieznoon. Hänen seuraajistaan ensimmäinen historiallinen hallitsija oli Mieszko I, joka kääntyi kristinuskoon vuonna 966.The beginnings of statehood Polska Ministry of Foreign Affairs Puola muodostui yhtenäiseksi valtioksi 1000-luvulla. 1100-luvulla valtakunta hajosi pikkuvaltioiksi, joita mongolien armeijat ryöstelivät vuosina 1241, 1259 ja 1287. Vuonna 1320 Władysław I Lyhyt yhdisti maan ja otti arvonimen Puolan kuningas. Puolaan suuntautunut saksalaisten siirtolaisten virta saavutti huippunsa 1300-luvun paikkeilla. Valtakunta nousi loistoonsa Jagello-suvun aikana Liettuan kanssa vuonna 1386 tehdyn liiton jälkeen ja Saksalaisen ritarikunnan lyömisen Grunwaldissa Tannenbergin taistelussa vuonna 1410 jälkeen. Ensimmäiset valtiopäivät eli sejm pidettiin vuonna 1493.
Puolan kuningaskunta ja Liettuan suuriruhtinaskunta
pienoiskuva|vasen|Puola-Liettua laajimmillaan Lublinin sopimuksella 1. heinäkuuta 1569 perustettiin Puolan kuningaskunta ja Liettuan suuriruhtinaskunta valtiona, jossa Puolan kuningaskunta ja Liettuan suuriruhtinaskunta muodostivat reaaliunionin, Puola-Liettuan valtioliiton. Sille oli ominaista aateliston voimakas asema, uskonnonvapaus ja vähemmistöjen oikeus omaan kieleen ja oikeudenkäyttöön. Hajanaisuus huipentui siihen, että perustuslaissa säädettiin (lähinnä Moskovan Venäjän painostuksen vuoksi) jokaiselle valtiopäivien jäsenelle veto-oikeus kaikkiin päätöksiin ja jokaiselle aatelismiehelle oikeuden muodostaa konfederaatio muista vapaista miehistä ja nousta kapinaan keskusvaltaa vastaan.
Aatelisvalta, maanviljelijäväestön hyvin heikko asema, väestön heterogeenisuus – puolalaiset, liettualaiset, latvialaiset, juutalaiset, saksalaiset, tataarit, ukrainalaiset, valkovenäläiset ja virolaiset olivat merkittävimmät kansanryhmät – ja joidenkin vähemmistöjen vahva autonomia teki Puolasta hyvin hajanaisen valtion. Puolan heikkous oli eduksi sen naapurimaille Itävallalle, Preussille ja Moskovan Venäjälle.
Euroopan uskonnolliset olot olivat käymistilassa 1500-luvulla uskonpuhdistuksen ja katolisen vastauskonpuhdistuksen kilpaillessa kannatuksesta. Puolalainen kirkonmies Stanislaus Hosius (1504–1579) toimi tehokkaasti uskonpuhdistuksen pysäyttämiseksi. Hän kutsui jesuiittajärjestön Puolaan ja pyrki tukemaan Pohjoismaiden vastauskonpuhdistusta esimerkiksi Ruotsin kuningas Juhana III:n kautta. Hosiuksen toiminta merkitsi katolisuuden lopullista lujittumista Puolassa.
Vuonna 1587 kuninkaaksi valittiin Sigismund Vaasa, jonka toivottiin tuovan Ruotsin suunnalta vahvistusta Moskovan Venäjää vastaan. Laskelmat kuitenkin pettivät, kun Sigismund hävisi valtakamppailun Kaarle-herttualle. Vaasa-suvun puolalainen haara piti kuitenkin kiinni oikeudestaan Ruotsin valtaistuimeen, minkä vuoksi jouduttiin vuosikymmeniä kestäneisiin sotiin.
Puolan suurvalta-asema mureni 1600-luvun puolivälissä kasakkahetmanni Bohdan H’melnytskyin kapinasta seuranneen Ukrainan irtautumisen ja Pohjan sotaan liittyneen ruotsalaismiehityksen takia. Sen jälkeen Puola oli välillä naapuriensa armoilla. Puolan valtaistuimelle asettivat kuninkaan milloin Saksi, milloin Ruotsi ja milloin Moskovan Venäjä.Decay of the Commonwealth A Country Study. Library of Congress Olivan rauha solmittiin Brandenburgin ja Ruotsin kanssa vuonna 1660. Puolan–Venäjän sota päättyi tammikuussa 1667 solmittuun Andrusovon rauhaan.Hiedanniemi s. 535–536.
Juhana Sobieskin hallituskaudella vuosina 1674–1696 Puolan arvovalta jälleen kasvoi. Hän solmi syksyllä 1682 keisari Leopold I:n kanssa sopimuksen, jossa molemmat lupasivat toisilleen sotilaallista apua osmanien hyökätessä. Sopimuksen perusteella Juhana vei kesällä 1683 joukkonsa pelastamaan Wieniä piirityksestä ja sai suurimman kunnian kaupungin pelastajana. Hänen seuraajallaan August II Väkevällä oli mahdollisuudet vakiinnuttaa valtansa, sillä hänellä oli tukenaan rikas Saksin vaaliruhtinaskunta. Osallistuminen suureen Pohjan sotaan koitui kuitenkin Puolalle tappioksi. August joutui luopumaan kruunusta useiden suurten taisteluiden jälkeen vuonna 1706. Hänen seuraajansa oli Stanisław Leszczyński.
Puolan jaot Vuosina 1733–1735 käytiin Puolan perimyssota. Maan sisäinen hajanaisuus ja keskusvallan heikkous johtivat 1700-luvun lopulla Puolan jakoihin, joissa Venäjä, Preussi ja Itävalta jakoivat maan keskenään kolmessa vaiheessa. Kahdessa ensimmäisessä jaossa vuosina 1772 ja 1793 maa menetti alueita naapureilleen. Loppuvaiheen uudistukset, kuten 1791 säädetty perustuslaki, eivät pelastaneet maata. Kolmannessa jaossa vuonna 1795 loputkin maasta jaettiin, ja itsenäinen Puola hävisi kokonaan.
Vuonna 1792 keisarinna Katariina Suuri kirjoitutti Targowican sopimuksen Puola-Liettuan aatelin Venäjälle myönteisten edustajien kanssa. Sopimus syrjäytti edellisvuonna valtiopäivien sejmin hyväksymän valistushenkisen perustuslain, joka oli lajiaan ensimmäinen Euroopassa. Puolassa sopimusta on pidetty synonyyminä maanpetokselle.
1800-luku Ranskan keisari Napoleon sai puolalaisilta apua Preussin vastaisissa taisteluissaan. Hän palkitsi avun muodostamalla vuonna 1807 Tilsitin sopimuksilla Preussista irrotetuista puolalais-alueista Saksin kuninkaan Fredrik August I:n johtaman Varsovan herttuakunnan. Napoleon antoi Danzigille vapaakaupungin etuoikeudet.
Napoleonin asettama Britannian kauppasaarto aiheutti Venäjän kaupankäynnille haittaa. Toinen Ranska-Venäjä-allianssin hajoamiseen myötävaikuttava tekijä oli Napoleonin satelliitin, Varsovan herttuakunnan, muodostama uhka Venäjän rajalla.
Napoleonin vallan kaaduttua vuonna 1815 Puola jaettiin jälleen Wienin kongressissa.
Venäjälle kuuluva Puolan itäosa, niin sanottu Kongressi-Puola, oli autonominen kuningaskunta, jolla oli kansalaisvapaudet takaava perustuslaki, ja Venäjän keisari oli sen perustuslaillinen hallitsija. Puolalaiset kapinoivat usein hallitsijoitaan vastaan, ja Kongressi-Puola menetti vuoden 1830 kapinan jälkeen parlamenttinsa, ja vuonna 1864 puhjenneen toisen kapinan jälkeen se liitettiin suoraan Venäjän alaisuuteen Veikselin aluepiirinä. Puolalaisen kulttuurin keskukseksi muodostui 1800-luvun lopulla Itävallan Galitsia, erityisesti Krakovan vapaakaupunki.
Ensimmäinen maailmansota
Ensimmäisessä maailmansodassa keskusvallat, Saksa ja Itävalta-Unkari, miehittivät koko Venäjän keisarikunnan alaisen Puolan. Vuonna 1916 ne julistivat Puolan kuningaskunnaksi, joka kuitenkin oli vain nimellisesti itsenäinen, todellisuudessa Saksan hallitsema nukkevaltio. Brest-Litovskin rauhassa vuonna 1918 Neuvosto-Venäjä luovutti Saksalle koko Puolan alueen. Kun Saksa ei lupauksistaan huolimatta myöntänyt Puolalle täyttä itsenäisyyttä, maassa levisi laaja saksalaisvastainen mieliala. Saman vuoden marraskuussa Saksa kuitenkin antautui ympärysvalloille. Yhdysvaltain presidentti Woodrow Wilson asettui 14 kohdan ohjelmassaan tukemaan Puolan itsenäisyyspyrkimyksiä, ja pian Saksan antautumisen jälkeen julistettiinkin perustetuksi itsenäinen Puolan tasavalta.
Puolan tasavalta
pienoiskuva|vasen|Puola1939 Kysymys uudelleen itsenäistyneen Puolan rajoista herätti paljon kansainvälisiä kiistoja vielä maan itsenäistyttyäkin. Versailles’n rauhansopimuksella Puola sai Saksalta suunnilleen ne alueet, jotka sille lännessä olivat kuuluneet ennen vuoden 1772 ensimmäistä jakoa: Posenin alueen sekä osan Länsi-Preussia, josta muodostui Itämereen saakka ulottunut Puolan käytävä. Vuosina 1919–1921 Ylä-Sleesian paikalliset puolalaiset järjestivät kolme Sleesian kansannousua. Niiden tarkoituksena oli irrottaa alue Saksasta ja liittää se Puolaan. Vuonna 1921 asiasta järjestettiin alueellinen kansanäänestys, jonka tuloksena neljäsosa Ylä-Sleesiasta liitettiin Puolaan, mukaan lukien Katowice.
Britannian ulkoministeri lordi George Curzon ehdotti jo vuonna 1919 Puolan itärajan vetämistä suunnilleen nykyiselle kohdalleen. Ehdotettu rajalinja tuli tunnetuksi Curzonin linjana. Se ei kuitenkaan tuolloin toteutunut, sillä Puola kävi 1919–1921 sodan Venäjän bolševikkeja vastaan, ja Puolan armeija valloitti Kiovan toukokuussa 1920. Sitä seuranneen puna-armeijan vastahyökkäyksen ja puolalaisten vetäytymisen jälkeen Puola löi puna-armeijan Varsovan taistelussa elokuussa 1920 marsalkka Józef Piłsudskin johdolla. Puolan–Neuvosto-Venäjän sota päättyi 18. maaliskuuta 1921 solmittuun Riian rauhaan. Ukraina ja Valko-Venäjä jaettiin Neuvostoliiton ja Puolan kesken, ja muun muassa Lwów jäi Puolalle. Tämän sodan aikana Puola valloitti myös Vilnan, jota Liettua oli vaatinut pääkaupungikseen. Se jäi Puolalle sodan jälkeenkin, mutta kysymys Vilnan hallinnasta muodostui pitkäaikaiseksi kiistakysymykseksi Puolan ja Liettuan välille. Puolassa eläteltiin onnistuneiden sotien jälkeen aatetta ”Suur-Puolasta”, johon olisi kuulunut Puolan lisäksi koko Ukraina, Valko-Venäjä, Baltian maat sekä Saksan Itä-Preussi, Sleesia ja Pommeri.
Toukokuun 1926 sotasankari marsalkka Piłsudskin vallankaappaus nosti valtaan Sanacja-liikkeen. Piłsudski hallitsi aina kuolemaansa vuoteen 1935 asti. Hänen kuolemansakin jälkeen vastakkain olivat maltillisemman presidentti Ignacy Mościckin ”presidentin miehet” ja Piłsudskin asevoimien tarkastajaksi nimittämän Edward Rydz-Śmigłyn "marsalkan miehet." Puola solmi 21. tammikuuta 1934 hyökkäämättömyyssopimuksen Saksan kanssa kymmeneksi vuodeksi. Puolan ja Neuvostoliiton välisen hyökkäämättömyyssopimuksen voimassaoloaikaa pidennettiin 5. huhtikuuta 1934 kymmenellä vuodella.
Vuonna 1938 Saksan ja länsivaltojen välisen Münchenin sopimuksen mukaisesti Tšekkoslovakian oli luovutettava Puolalle omistamansa palanen Ylä-Sleesiasta.
Huhtikuussa 1939 Adolf Hitlerin johtama Saksa alkoi suunnitella hyökkäystä Puolaan ja purki Puolan kanssa vuonna 1934 tehdyn hyökkäämättömyyssopimuksen.
Toinen maailmansota Saksa ja Neuvostoliitto jakavat Puolan Neuvostoliitto ja Saksa solmivat 23. elokuuta 1939 Molotov–Ribbentrop-sopimuksen, jonka salainen lisäpöytäkirja merkitsi Puolan jakoa. Saksa hyökkäsi Puolaan 1. syyskuuta 1939, mistä toisen maailmansodan katsotaan alkaneen. Saksalaiset valtasivat Puolan nopeasti; puolalaisilla ei ollut mahdollisuuksia puolustautua panssarivaunujen ja lentokoneiden avulla hyökänneitä saksalaisia vastaan, koska se ei ollut mobilisoinut joukkojaan.
Yhdistynyt kuningaskunta ja Ranska julistivat kaksi päivää myöhemmin Saksalle sodan, mutta kumpikaan ei sopimuksista huolimatta ryhtynyt konkreettisiin sotatoimiin Saksaa vastaan, vaikka Saksa oli keskittänyt 80 % joukoistaan ja lähes kaiken parhaan kalustonsa Puolan vastaiselle rintamalle. Sotatoimet Saksan ja länsivaltojen välillä olivat niin vähäiset, että ajanjaksoa on kutsuttu myös valesodaksi.
Saksan hyökkäys