Johannes Brahms (7. toukokuuta 1833 Hampuri – 3. huhtikuuta 1897 Wien) oli saksalainen klassisen musiikin säveltäjä. Brahms jatkoi wieniläisklassismin muotoperinnettä, mutta yhdisti sen romantiikan tunnevoimaisuuteen. Häntä pidetään yhtenä romantiikan ajan merkittävimmistä säveltäjistä. Brahms sävelsi sinfonioita, konserttoja, kamarimusiikkia, pianokappaleita, kuoroteoksia ja yli 200 laulua.
Brahms syntyi musiikkia harrastavaan perheeseen ja osoitti varhaista lahjakkuutta sekä säveltäjänä että pianistina. Vuonna 1862 Brahms asettui Itävallan Wieniin, jossa hän vakiinnutti asemansa säveltäjänä ja toimi muun muassa kapellimestarina ja kuoronjohtajana.
Brahms pohjasi sävellystekniikkansa barokin ja klassismin perinteisiin, mutta omaksui romantiikan ilmaisun. Brahms luokiteltiin omana aikanaan saksalaisen musiikin konservatiivisen leirin edustajaksi, mutta hän loi omaperäisen tyylin, josta on myöhemmin löydetty paljon edistyksellisiä piirteitä. Hän kehitti muun muassa aikansa sävelkielen soinnutusta, muunnelmatekniikkaa ja rytmiikkaa.
Brahmsin neljä sinfoniaa kuuluvat klassisen musiikin arvostetuimpiin teoksiin. Samanlaisessa asemassa ovat hänen viulukonserttonsa, kaksi pianokonserttoa sekä hänen kamarimusiikkinsa. Brahmsin Saksalainen sielunmessu on yksi tunnetuimmista 1800-luvun kuoroteoksista. Myös Brahmsin alkusoitot ja liedit ovat edelleen laajasti esillä konserttiohjelmistoissa.
Elämä
Nuoruus
Brahms syntyi sukuun, jossa oli alasaksalainen ja pohjoissaksalainen tausta. Hänen isänsä soitti elannokseen monia soittimia, etenkin käyrätorvea sekä kontrabassoa, ja esiintyi pienessä soittajaryhmässä Hampurin tanssipaikoissa. Isä oli alun perin kotoisin Schleswig-Holsteinista. Äiti oli isää 17 vuotta vanhempi ompelija, Johanna Henrika Christiane Nissen. Perhe eli aluksi Hampurin sataman lähellä Gängeviertelin korttelissa, kunnes muutti kaupungin pohjoisosiin, Alsterissa sijainneeseen taloon. Johannes sai isältään ensimmäiset oppituntinsa musiikissa. Pianotunnit hän aloitti seitsemänvuotiaana Otto Friedrich Willibald Cosselin johdolla. Pianon lisäksi Brahms opiskeli sellon soittoa. Tämä päättyi kuitenkin, kun hänen sellonopettajansa katosi Brahmsin soittimen kanssa.
Nuori Brahms vaikutti lupaavalta pianistinalulta ja auttoi perhettään toimeentulossa soittamalla pianoa ravintoloissa ja teattereissa sekä antamalla myös soittotunteja. Piano-opinnot jatkuivat Eduard Marxsenin johdolla, joka puolestaan itse oli opiskellut Wienissä Ignaz Seyfriedin (W. A. Mozartin oppilas) sekä Carl von Bockletin (Franz Schubertin ystävä) opastamana. Nuoren Brahmsin vuonna 1849 säveltämä Phantasien über einen beliebten Walzer on mainittu vaatineen virtuoosimaista pianonsoittotaitoa. Brahms kertoi itse soittaneensa nuorena elantonsa turvaamiseksi kapakoissa, jotka toimivat myös bordelleina. Brahmsin nuoremmasta veljestä Fritzistä tuli myös pianisti. Nuori Brahms esiintyi useissa konserteissa Hampurissa, mutta hänestä ei lahjakkuudestaan huolimatta tullut kuuluisaa pianistia. Myöhemmin hän kuitenkin esiintyi pianistina esimerkiksi omien pianokonserttojensa ensiesityksissä ja esitti myös lukuisia sooloteoksiaan, osallistui kamarimusiikkiteoksiensa esittämiseen sekä säesti laulujaan.
Marxsen opetti Brahmsille myös soinnutusta, kontrapunktia ja musiikin teoriaa. Tämä oli Brahmsin ainoa muodollinen koulutus säveltäjänä. Lisäksi hän analysoi itse Ludwig van Beethovenin, Joseph Haydnin ja Mozartin teosten rakennetta ja tutustui myös varhaisempaan musiikkiin.
Brahmsin säveltäjänlahjat tulivat esiin jo varhain. Monet ensimmäisistä sävellyksistään Brahms kuitenkin tuhosi. Esimerkiksi Marxsenin muistelmissa sanotaan, että Brahms oli säveltänyt ja soittanut oman pianosonaattinsa jo 11-vuotiaana. Nuorena Brahms otti tavakseen julkaista varhaisia sävellyksiään salanimillä, kuten G. W. Marcks ja Karl Würth, ja kirjoitti teoksiinsa omituisen suuret opusnumerot. Aluksi Brahms sävelsi nimenomaan pianolle, ja soitinnuksen salat olivat hänelle vielä epäselviä. Myöhemmin ensimmäisiä orkesteriteoksia säveltäessään hän turvautui ystäväpiirinsä kokeneempien säveltäjien apuun.
Taiteilijaelämä alkaa
Brahmsin varhaiset sävellykset eivät saaneet juuri huomiota, ennen kuin hän lähti kiertueelle kuuluisan viulistin, Eduard Remenyin, kanssa vuoden 1853 huhti- ja toukokuussa. Remenyi oli huomannut Brahmsin kyvyt tämän soittaessa eräässä ravintolassa. Matkalla Remenyin kanssa Brahms tapasi Hannoverissa viulisti Joseph Joachimin. Tämä vaikuttui Brahmsin kyvyistä ja kirjoitti, että Brahmsin soitossa on kuultavissa ”intensiivinen tuli”, ”fatalistinen energia” sekä ”tarkka rytmi”, ja Brahmsin sävellyksistä hän kirjoitti, ettei ollut tavannut vielä aikaisemmin niin nuorta säveltäjää, jonka teokset olivat yhtä laadukkaita.
Joachim suositteli Brahmsia kääntymään Weimarin tuolloisen hovikapellimestarin Franz Lisztin puoleen. Hovissa Brahms kohtasi myös Peter Corneliuksen sekä Joachim Raffin. Kertomuksen mukaan Remenyin ja Brahmsin välit tulehtuivat, koska Brahms ei ylistänyt Lisztin h-molli-sonaattia tarpeeksi innokkaasti heidän kuunnellessaan Lisztin esitystä Weimarin hovissa. Väitetään, että Brahms olisi nukahtanut kesken esityksen. Nykytutkimus pitää tätä anekdoottia kuitenkin epäuskottavana. Samassa tilaisuudessa Lisztin sanotaan soittaneen Brahmsin scherzon op. 4, siltä seisomalta nuotit nähtyään. Liszt antoi Brahmsille lupauksen kertoa hänestä kirjeitse musiikkikustantamo Breitkopf & Härtelille. Brahms ei odottanut tämän perusteella paljon ja kirjoitti Joachimille kirjeen pyytäen lisää opastusta taiteilijaelämän aloittamisessa. Joachim neuvoi Brahmsia hakeutumaan tällöin Düsseldorfissa majailleen Robert Schumannin luokse.
Schumannilaiset
pienois|pysty|Johannes Brahms vuonna 1853. Joachim oli antanut Brahmsille kirjeen, jossa hänet toivotettiin tervetulleeksi Schumannien taloon, ja tehtyään kävellen kierroksen Reininmaassa, Brahms lähti junalla Düsseldorfiin, jossa Schumannit ottivat hänet vastaan. Robert Schumann oli hyvin vaikuttunut 20-vuotiaan Brahmsin lahjoista ja kirjoitti ”Neue Bahnen” (Uusia polkuja) -nimisen artikkelin lehteensä Neue Zeitschrift für Musik 28. lokakuuta 1853. Schumann halusi suoda julkista huomiota nuorelle miehelle, jonka hän kirjoitti olevan ”määrätty antamaan aikakaudelle ideaalinen ilmaisu”. Tämä viesti otettiin Schumannin lähipiirin ulkopuolella hieman epäilevästi vastaan. Düsseldorfissa Brahms osallistui Schummannin ja Albert Dietrichin kanssa kirjoittamaan sonaattia Joachimille. Tämän teoksen nimeksi tuli F-A-E-sonaatti. Brahms ihastui myös Schumannin vaimoon, säveltäjä-pianisti Claraan, joka oli Brahmsia 14 vuotta vanhempi.
Brahmsin ystävyys Remenyin kanssa jäi pinnalliseksi. Joachimista ja Schumannista tuli sen sijaan Brahmsin läheiset ystävät. Schumann kannusti Brahmsia tämän säveltäjän uralla ja esitteli yleisölle tämän sävellyksiä. Schumann suljettiin mielisairaalaan jo keväällä 1854, jolloin Brahms muutti pidemmäksi aikaa Düsseldorfiin auttaakseen Claraa. Brahms asui Claran ja tämän lasten kanssa Robertin kuolemaan vuoteen 1856 saakka ja oli käytännössä talon isäntä. Brahmsin ja Claran suhteen laadusta on esitetty monenlaisia arvailuja. Brahmsin kirjeistä käy ilmi, että hän oli rakastunut Claraan. Silti suhde saattoi pysyä luonteeltaan platonisena. Tunteet tasaantuivat Robertin kuoltua ja muuttuivat ystävyydeksi, joka jatkui aina Claran kuolemaan, vuoteen 1896 asti.
Detmoldissa ja Hampurissa
Vuonna 1857 Brahms asettui Detmoldiin. Siellä hän antoi paikallisen ruhtinaskunnan hovissa pianotunteja ja johti orkesteria. Hän kävi myös Hampurissa johtamassa naiskuoroa. Tähän aikaan Brahms aloitti uuden suuren hankkeen, ensimmäisen pianokonserttonsa. Joseph Joachim antoi hänelle neuvoja orkestraation suhteen. Raskaassa teoksessa on usein nähty heijastumia säveltäjän Clara Schumannia kohtaan tuntemista tunteista. Teos sai ensiesityksensä vuoden 1859 tammikuussa Hannoverissa. Seuraava esitys saman kuun 27. päivänä Leipzigissa ei tuottanut odotetunlaista innostusta. Brahms ei peitellyt pettymystään ja päätti lujasti tehdä seuraavasta pianokonsertostaan täysin erilaisen. Se valmistui kuitenkin vasta 22 vuotta myöhemmin.
Detmoldissa ollessaan Brahms laati pianokonserttonsa lisäksi liedejä sekä serenadeja orkesterille. Tuolloin syntyneellä laulullaan, Unter Blüten des Mais spielt’ ich mit ihrer Hand Brahms vihjaa uudesta naispuolisesta tuttavuudestaan, Agathe von Sieboldista. Brahms myös sisällytti toisen jousisekstettonsa ensimmäiseen osaan ihastukseensa nimeen viittaavan sävelkulun perättäisistä nuoteista A-G-A-H-E. Brahms kuitenkin vetäytyi pian kihlasormusten vaihtamisen jälkeen tästä suhteesta. Hän näki, ettei voinut sitoutua avioliittoon tässä vaiheessa elämäänsä. Lopulta Brahms ei koskaan mennyt naimisiin. Hän viittasi avioliittoon ”kahleiden kantamisena”.
Toukokuussa 1859 Brahms asettui pariksi vuodeksi Hampuriin. Siellä hän aloitti teoksensa Magelonen-liedit, jotka valmistuivat kuitenkin vasta kymmenen vuotta myöhemmin. Samoin hän kirjoitti useita muunnelmateoksia pianolle, esimerkiksi Händelin ja Schumannin teemoihin perustuvat. Seuraavana vuonna, 1860, Brahms tutustui musiikkikustantaja Fritz Simrockiin. Hän auttoi Brahmsia saamaan teoksiaan laajemmin tunnetuksi. Säveltäjän oli ollut viime aikoina hankalaa saada teoksiaan julkaistuksi. Julkaisijat olivat olleet haluttomia ostamaan Brahmsin teoksia – ensimmäinen pianokonsertto ei ollut menestys ja muut pianoteokset olivat vaikeita soittaa, minkä pelättiin vähentävän nuottien myyntiä. Myös Brahms itse hankaloitti suhteitaan kustantajiin perfektionismillaan halutessaan usein lähettää parannuksia jo luovuttamiinsa käsikirjoituksiin. Brahms käänsi selkänsä Hampurille, kun hänen tukijansa ja ystävänsä Theodor Avé-Lallemantin yritykset saada hänelle kapellimestarin virkaa kaupungissa epäonnistuivat. Myös lauluakatemian kuoronjohtajan paikka meni hänen sijastaan Julius Stockhausenille. Tapaus rasitti Avé-Lallemantin ja Brahmsin ystävyyttä vuosikausia.
Wienissä
pienois|pysty|Johann Strauss nuorempi ja Johannes Brahms. Vuonna 1862 Brahms asettui pysyvästi Wieniin, missä hän kohtasi suurta menestystä. Säveltämänsä Saksalaisen sielumessun (Ein deutsches Requiem) avulla hän sai maineen yhtenä aikansa suurimmista säveltäjistä. Vasta tämän jälkeen Brahms rohkeni säveltää ensimmäisen sinfoniansa. Hän hioi teosta kymmenen vuoden ajan ennen sen kantaesitystä vuonna 1876. Brahmsin loput kolme sinfoniaa ilmestyivät vuosina 1877, 1883 ja 1885. Hänen kamarimusiikki-, lied- ja soolopianotuotantonsa kasvoi myös. Brahms pysyi silti hyvin itsekriittisenä työnsä suhteen.
Brahms menestyi nyt pianistina niin hyvin, että hänen ei tarvinnut olla pysyvästi töissä elättääkseen itsensä. Vuonna 1873 Brahms nousi kuuluisan Wiener Singverein -kuoron johtajaksi, mutta hän jätti tehtävän jo pari vuotta myöhemmin. Brahmsin jo ilmestyneet sävellykset myivät nyt niin hyvin, että julkaisija Simrock kysyi alituiseen uusia töitä myytäväksi.
Brahms matkusteli paljon, ei pelkästään konserttien takia vaan myös omaksi huvikseen. Hän kävi esimerkiksi Italiassa. Brahms vietti kesäisin aikaansa myös maaseudulla muun muassa Pörtschachissa, Bad Ischlissä ja Mürzzuschlagissa Itävallassa. Maaseudun rauhassa syntyivät monet kuuluisat sävellykset.
Yhdysvaltalaisen keksijä Thomas Edisonin edustaja Theo Wangemann kävi Wienissä vuonna 1889 ja kutsui Brahmsia osallistumaan kokeellisen äänitteen tekoon. Metallisylinterille tehdyssä varhaisessa tallenteessa puhuja esittelee aluksi Brahmsin, ja sen jälkeen kuuluu säveltäjän soittamana hänen ensimmäinen unkarilainen tanssinsa pianolle. Varsinainen soitto kuuluu tallenteessa hyvin epäselvästi. Alussa kuultava lyhyt puheääni on hieman selkeämpi, mutta ei tiedetä, onko puhuja Brahms itse vai joku muu. Joka tapauksessa Brahmsista tuli äänityksen myötä ensimmäinen soittoaan taltioinut tunnettu säveltäjä.