thumb|200px|Suomen tasavallan ensimmäinen presidentti, K. J. Ståhlberg, toimi virassaan vuosina 1919–1925. thumb|200px|Lauri Kristian Relander oli Suomen tasavallan presidentti vuosina 1925–1931. Suomi oli 1920-luvulla runsaan kolmen miljoonan asukkaan maatalousyhteiskunta ja nuori itsenäinen tasavalta. Vuosikymmen oli Suomessa merkittävää eheytymisen aikaa, jolloin sisällissodassa kahtiajakautunut kansa pyrittiin sosiaalisin uudistuksin eheyttämään. Sisällissodasta poiketen 1920-luvulla vapaamieliset porvarit ja maltilliset sosiaalidemokraatit tekivät sopuisaa yhteistyötä, jonka seurauksena toteutuivat muun muassa oppivelvollisuus- ja uskonnonvapauslaki.
Kaksikymmentäluku merkitsi suomalaisten mielissä kokonaisuudessaan voimakasta ja dynaamista uudistumisen vaihetta. Onnela, 1992 s. ? Vuosikymmen oli modernismin aikaa, jolloin ihmiset kokivat elävänsä jonkinlaisessa välitilassa matkalla vanhasta uuteen. Modernia kaupunkielämää luonnehtivat muuttunut elämänrytmi, rahan ja kulutuksen keskeisyys, populaariviihde ja lisääntynyt psyykkinen ärsytys. Kirjallisuus, musiikki ja elokuvat tarjosivat uudenaikaisen ja vaihtoehtoisen maailman korostaen epäsovinnaisuutta ja vastakkaisuutta 1800-luvun lopun arvoille. Bruttokansantuote nousi, ja muun muassa autot ja radiot alkoivat yleistyä. Uutta Suomessa oli myös huippu-urheilu, ja vuosikymmenen ikiaikaisia urheilusankareita olivat muun muassa Paavo Nurmi ja Ville Ritola. Maailma koettiin pienemmäksi, ja kaukaisten maiden ihailu eli kaukokaipuu oli muotia.
Suomen poliittinen tilanne thumb|150px|Tarton rauhan raja Suomen ja Neuvosto-Venäjän välillä Kaksikymmentäluvun alkaessa Suomi oli ollut itsenäinen valtio vasta hieman yli kaksi vuotta, ja maa oli äskettäin (vuonna 1918) käynyt sisällissodan. Sisällissodan aikainen jako punaisiin ja valkoisiin oli yhä käytössä. Oikeisto katsoi edustavansa yhteiskuntaa säilyttävää ainesta ja näki tämän asenteen puolueettomana, kun taas työväenliike koettiin hävittävänä aineksena. Pakon luopua monarkiasta oikeisto oli kokenut ankarana tappiona. Työväenliikkeen poliittisiin toimintaedellytyksiin heijastui 1920-luvun alkupuolella edelleen sisällissodan lopputulos.
Ulkopolitiikka ja heimoaate Tarton rauha solmittiin Suomen ja Neuvosto-Venäjän välillä vuonna 1920. Suomi sai entisen alueensa lisäksi Lapista Petsamon, joka yhdisti maan Jäämereen. Rauhasta huolimatta suhde itään koettiin koko 1920-luvun vaikeaksi. Vuoteen 1935 saakka harjoitettiin reunavaltiopolitiikkaa, joka tarkoitti Suomen, Puolan ja Baltian maiden välistä yhteistyötä Neuvostoliiton uhan neutraloimiseksi.
Suomen lähialueilla käytiin heimosotia 1918–1922. Sodissa oli vapaaehtoisia mukana yhteensä noin 9 000. Heimoaatteen ajamiseksi syntyi erilaisia organisaatioita, kuten Karjalan Kansalaisliitto, Inkerin Liitto ja Akateeminen Heimoklubi. Tarton rauhansopimuksen solmimisen jälkeen Suomi luopui Itä-Karjalan valtaushaaveista, mutta levottomuus rajalla kuitenkin jatkui. Vuonna 1921 puhkesi Itä-Karjalan kansannousu neuvostovaltaa vastaan, johon Suomesta lähti taistelemaan noin 500 vapaaehtoista. Suomen mukaan kapinan syy oli ettei Neuvosto-Venäjä ollut luonut Tarton rauhansopimuksessa luvattua Itä-Karjalan itsehallintoa.Hentilä 2009, 139-140.
Ahvenanmaan pyrkimykset liittyä Ruotsiin viilensivät Suomen ja Ruotsin välejä. Manner-Suomen ruotsinkieliset kannattivat laajan itsehallinnon myöntämistä Ahvenanmaalle. Asia siirtyi vuonna 1919 Kansainliiton käsiteltäväksi, ja vuonna 1921 tehdyn päätöksen mukaan Ahvenanmaan saaret jäivät vastoin ahvenanmaalaisten enemmistön toiveita Suomen yhteyteen.
Puolueet ja eduskunta Eduskuntavaalit järjestettiin vuosina 1922, 1924, 1927 ja 1929. Järjestyksessä suurimmat puolueet olivat Suomen Sosialidemokraattinen Puolue, Maalaisliitto ja Kansallinen Kokoomuspuolue. Vaaleissa 1922 neljänneksi sijoittuneen Suomen (sosialistisen) työväenpuolueen toimihenkilöt pidätettiin 3. elokuuta 1923. Pidätyksiä ja puolueen kieltämistä perusteltiin etenkin väitetyillä yhteyksillä laittomaan SKP:hen. Lakkautetun järjestön kannattajat perustivat seuraavana vuonna Sosialistisen työväen ja pienviljelijäin vaalijärjestön, joka sai toimia kesään 1930. Vuosikymmenen loppua kohden Maalaisliitto kasvatti suosiotaan, kun kokoomus menetti paikkoja. 1920-lukua leimasivat Suomessa poliittiset ristiriidat, joiden yhtenä syynä oli tottumattomuus parlamentaarisen demokratian pelisääntöihin, mikä edellytti kompromisseja. Tästä syystä hallitukset jäivät usein lyhytikäisiksi – vuosikymmenen aikana niitä oli kaikkiaan kolmetoista.
Maalaisliiton Kyösti Kallio johti kaikkiaan kolmea ja Edistyspuolueen Juho Vennola kahta hallitusta. Metsähallituksen pääjohtaja A. K. Cajander toimi kahden niin kutsutun virkamieshallituksen pääministerinä. Väinö Tanner oli ensimmäinen sosialidemokraattinen pääministeri ja hänen hallituksensa toinen sosiaaliministeri Miina Sillanpää Suomen ensimmäinen naisministeri.Jukka Tarkka ja Allan Tiitta: Itsenäinen Suomi: seitsemän vuosikymmentä kansakunnan elämästä, s. 302. Helsinki: Otava, 1987.
Eduskunta kokoontui koko 1920-luvun ajan Heimolan talossa Helsingin keskustassa.Seppo Zetterberg (toim.): Suomen historian Pikkujättiläinen, s. 622. Porvoo-Helsinki: WSOY, 1987. Tulevan Eduskuntatalon peruskivi muurattiin Helsingin Töölössä 2. huhtikuuta 1927.Vuosisatamme Kronikka, s. 364.
Vuonna 1929 syntyi oikeistoradikaalinen Lapuan liike ja 1929–1931 tulivat voimaan kommunistilait, joiden nojalla kiellettiin kaikki kommunistiseksi katsottu poliittinen toiminta. Vuosikymmenen loppupuolella ammattiyhdistysliikkeen vaatimukset johtivat metalliteollisuuden lakkoihin 1927 ja satama-alalla 1928. Satamatöihin työnantajapuoli värväsi noin 20 000 ammattitaidotonta työntekijää, niin sanotun Pihkalan kaartin, jonka avulla satamat pidettiin toiminnassa.
Äänioikeus Vuosina 1906–1944 vaaleissa äänestäminen edellytti, että Suomen kansalainen oli täyttänyt 24 vuotta ennen vaalivuoden alkua.Eduskunta.fi Naisilla on ollut äänioikeus ja vaalikelpoisuus jo vuodesta 1906 alkaen. Kaikki ikäkriteerin täyttäneet Suomen kansalaiset eivät kuitenkaan saaneet äänestää: esimerkiksi pysyvästi köyhäinhoidon varassa eläneet, verot maksamatta jättäneet, holhouksen alaiseksi julistetut, kansalaisluottamuksen menettäneet, vankeuteen tuomitut sekä sairaalassa tai palvelutalossa olevat olivat vailla äänioikeutta.
Lainsäädäntö ja -valvonta pienoiskuva|Rajavartiolaitoksen partio tuomassa pidätettyjä
Säännöllinen poliisikoulutus oli Suomessa aloitettu 1918. Ensimmäinen naispoliisikurssi järjestettiin 1923. 1920-luvulla moottoripyöriä ja autoja alettiin hankkia poliisin käyttöön, ja poliisikoirien käyttö lisääntyi. Vuonna 1922 perustettiin poliisin kansainvälinen yhteistyöelin Interpol, johon Suomi liittyi 1929.
1918: laki torpparien vapautuksesta, joka johti 1920-luvun kuluessa yli 100 000 pienviljelystilan syntymiseen 1920: sukunimilaki ja ensimmäinen punavankien armahduslaki 1921: yleinen oppivelvollisuuslaki, laki virkamiehiltä vaadittavasta kielitaidosta sekä suomen ja ruotsin käytöstä tuomioistuimissa sekä toinen punavankien armahduslaki 1922: asevelvollisuuslaki, Lex Kallio, köyhäinhoitolaki, Ahvenanmaan itsehallintolaki, laki avioliiton ulkopuolella syntyneistä lapsista, laki valtakunnanoikeudesta sekä laki eduskunnan oikeudesta tarkastaa valtioneuvoston jäsenten ja oikeuskanslerin virkatoimien lainmukaisuutta (ns. ministerivastuulaki) 1923: uskonnonvapauslaki, ilmailulaki, luonnonsuojelulaki, laki Helsingin yliopiston järjestysmuodon perusteista ja kolmas punavankien armahduslaki 1924: laki tasavallan presidentin valitsijamiesvaalista 1925: Lex Pulkkinen ja neljäs punavankien armahduslaki 1926: tieliikennelaki 1927: laki suojeluskunnista 1928: valtiopäiväjärjestys 1929: avioliittolaki
Puolustusvoimat pienoiskuva|Sukellusvene Vetehinen koeajossa Puolustusta, hallintoa ja palvelusektoria rakennettiin uudessa tasavallassa ripeää vauhtia, ja tästä syystä valtion ja kuntien virkamieskunta kasvoi vuosien 1910 ja 1940 välisenä aikana kolminkertaiseksi. 1920-luvun alkupuolella armeijassa käytiin kiivasta valtataistelua jääkäriupseerien ja Venäjällä koulutettujen upseerien välillä. Nuoret jääkärit pyrkivät syrjäyttämään niin sanotut ”ryssänupseerit”. Jääkärien vaatimukset sotaväen kehittämisestä sekä epäluottamus tsaarin armeijassa palvelleita korkeita upseereita kohtaan johtivat lopulta uhkaukseen jääkärien irtisanoutumisesta. Painostuksen seurauksena jopa yleisesikunnan päällikkö ja sotaväen päällikkö joutuivat eroamaan, jääkäriupseerien täyttäessä heidänkin paikkansa. Vasta oman upseerikoulutuksen aloittaminen täydessä laajuudessa rauhoitti eri ryhmien väliset ristiriidat. Ensimmäinen reserviupseerikurssi alkoi Suomen Kadettikoulun entisissä tiloissa huhtikuun alussa 1920.
Ilmavoimien koulutusorganisaatiossa perustettiin 1920-luvulla joukko-osastoja ja toteutettiin mittavia muutoksia. Ensimmäiseksi ilmavoimien maatukikohdaksi valittiin Utti, jossa alkoi 1920-luvun alussa voimakas rakentamisen ja kehittämisen kausi. Utti muodostuikin ilmavoimien keskeisimmäksi tukikohdaksi ennen toista maailmansotaa.
Vuonna 1920 Suomen merivoimat saivat tervetulleen vahvistuksen, kun saksalaiset luovuttivat vuonna 1918 haltuunsa ottamat venäläisalukset Golubin ja Pingvinin, jotka Suomessa saivat nimikseen Uusimaa ja Hämeenmaa. Ne olivat panssarilaivojen tuloon asti Suomen laivaston tehokkaimpia aluksia. Vuonna 1927 hyväksyttiin laivastolaki, joka mahdollisti uuden laivaston rakentamisen. Ensimmäinen itsenäisessä Suomessa valmistunut sota-alus oli sukellusvene Vetehinen, vuonna 1930.
Väestö thumb|left|Helsingin keskustaa 1920-luvun alussa. Kuvassa jo yli 50-vuotias Svenska Teatern. Väestön jakautuminen ja muutokset Suomen väkilukua tilastoitiin 1920-luvulla sekä kirkonkirjojen ja väestörekisterin että henkikirjojen mukaan. Nuoren tasavallan väestönkasvu oli maltillista: väestönlaskennan mukaan se oli vuonna 1920 noin 3,1 miljoonaa ja se nousi vuosikymmenen loppuun mennessä 3,4 miljoonaan. Lääneistä väekkäin oli Viipurin lääni, jossa asui noin joka kuudes suomalainen. Toiseksi väekkäimmän läänin tittelistä kilpailivat Turun ja Porin sekä Vaasan ja Uudenmaan läänit.
Vuonna 1920 suomalaisista noin 543 000 asui kaupungeissa ja 2,8 miljoonaa maaseudulla. Kaupunkiväestön osuus oli tuolloin noin 16 prosenttia. Vuonna 1928 kaupungeissa asui noin 637 000 suomalaista ja maaseudulla lähes kolme miljoonaa. Kaupunkiväestön osuus oli noussut noin 18 prosenttiin. Suurin osa kaupungeista oli pieniä: vuonna 1928 suurimmat kaupungit olivat Helsinki (227 000 asukasta), Turku (64 000 asukasta), Viipuri (54 000 asukasta), Tampere (54 000 asukasta), Vaasa (25 000 asukasta), Kuopio (24 000 asukasta) ja Oulu (23 000 asukasta).
Kaupungistuminen ja hyvinvoinnin lisääntyminen vähensivät syntyvyyttä, ja kuolleisuus laski lääketieteen kehittyessä ja ravinnon saatavuuden parantuessa. Tämä merkitsi väestön ikärakenteen muuttumista pyramidista nelikulmioksi; lapsia oli vähemmän ja aikuiset elivät pidempään. Syntyvyys oli 1920-luvun alussa noin 25 promillea ja vuosikymmenen lopulla reilut 21 promillea. Kuolleisuus oli nykyistä korkeampi, mutta selvästi alhaisempi kuin esimerkiksi 1800-luvulla: 13–16 promillea. Imeväiskuolleisuus oli korkea, mutta laskusuunnassa: 1920-luvun alussa lähes joka kymmenes elävänä syntynyt lapsi kuoli ennen ensimmäistä ikävuottaan. Vuosikymmenen lopulla vastaava luku oli noin 85 promillea, mikä oli kuitenkin jo noin kolmanneksen alhaisempi kuin 1900-luvun ensikymmenellä. Vielä 1920-luvun alussa aikuisuuteen eli vain noin 75 prosenttia elävänä syntyneistä, ja 1930-luvulle tultaessa heidän osuutensa oli jo noussut 85 prosenttiin. Ensimmäisestä elinvuodestaan hengissä selvinneiden poikien odotettavissa oleva elinikä oli 48,3 vuotta kaudella 1911–1920 ja 57,5 vuotta kaudella 1931–1935. Tytöillä vastaava elinikä oli 53,6 vuotta kaudella 1911–1920 ja 61,8 vuotta kaudella 1931–1935.