Ideaoppi on Platonin metafysiikan keskeisin teoria. Sen mukaan ikuisena erillisessä ideamaailmassa olemassa olevat ideat, eivät aistihavaintojen kautta meille tunnetut aineellisen maailman ilmiöt ja muutokset, ovat todellisimpia kaikkein korkeimmassa ja perustavimmassa mielessä. Ideat ovat ikään kuin aistimaailman asioiden arkkityyppejä. Platon puhui ideoista muotoillessaan ratkaisunsa ongelmaan, joka myöhemmin on tunnettu universaalien ongelmana. Ideaoppi on ollut tunnetuin platonisen realismin mukainen lähestymistapa kyseiseen ongelmaan.
Platon katsoi, että ideat ovat käsitettävissä ainoastaan järjellä ja ymmärryksellä, eikä niitä voi havaita aisteilla. Aistittavissa olevan maailman ja kaikki siinä olevat asiat Platon näki epätäydellisinä kopioina vain ymmärryksen kautta tavoitettavissa olevan maailman ideoista. Aistimaailmassa näkemämme muodot eivät ole todellisia, vaan kirjaimellisesti jäljittelevät todellisia muotoja eli universaaleja ideoita. Esimerkiksi Platonin tunnetussa luolavertauksessa aistimaailman muodot näyttäytyvät ideoiden varjoina.
Ideaoppi on kenties Platonin suurimpia perintöjä filosofialle. Platon käsitteli ideaoppia ennen kaikkea dialogeissaan Valtio, Faidon, Faidros, Menon ja Parmenides, mutta se nousee esille myös monissa muissa dialogeissa.
Terminologia
Ideaopillaan Platon oli ensimmäinen, joka kiinnitti huomiota universaalien ongelmaan. Platon itse ei kuitenkaan käyttänyt mitään sanaa, joka voitaisiin kääntää universaaliksi. Platon dialogeissa niitä vastaavat termit eidos () ja idea (),Heinaman 2003, s. 356-393. jotka tarkoittavat ”muotoa”. Termit esiintyvät jo Platonin varhaisissa dialogeissa, vaikkakaan niillä ei vielä tuolloin ollut Platonin myöhemmän metafysiikan merkitystä.
Nimitys ”ideaoppi” on sekin peräisin jo antiikin ajalta ja esiintyy muun muassa Aristoteleen Metafysiikassa (, idean doksan; , eidōn doksa).Aristoteles: Metafysiikka 1078b8-15.
Ideaopin perustelut
Platonin päämääränä oli määritellä, mitkä olivat niitä yleisiä entiteettejä, jotka ovat ajattelun kohteina silloin kun ihminen ajattelee. Tällaiset yleiset entiteetit näyttäytyvät todellisuuden ongelmallisena piirteenä monella tavalla: Voidaan havaita, että joku yksi ominaisuus voi ilmetä useissa yksilöolioissa. Toiseksi, sellaisia yleisiä termejä ja käsitteitä kuin ”vihreys” voidaan käyttää monista olioista. Kolmanneksi, sellaiset abstraktit käsitteet kuin ”kolmikulmaisuus” vaikuttavat nimeävän jotakin, vaikkakaan ne eivät nimeä mitään yksilöoliota. Neljänneksi, voimme ajatella sellaisia yleisiä piirteitä kuin ”vihreys” ja sellaisia yleisiä tosiseikkoja kuin ”kolmio on kolmisivuinen tasokuvio” ilman, että ajattelemme niiden koskevan jotakin yksilöoliota. Viidenneksi, sellaisia käsitteitä kuin ”kolmikulmaisuus” ei pelkästään ajatella, vaan niistä samalla tiedetään tiettyjä tosiseikkoja.
Platonille oli selvää, etteivät tällaiset yleiset entiteetit voineet olla aistien kohteita, koska ne olivat jatkuvassa muutoksen tilassa. Muun muassa Herakleitos oli katsonut, että mitään pysyvää ei ole olemassa, vaan kaikki on liikkeessä (”kaikki virtaa”). Aristoteles sanoo Metafysiikassaan, että Platon keksi ideat vastatakseen Herakleitoksen opin heikkouksiin. Jos mitään pysyvää ei ole, mitään ei voida tietää:
Tämän vuoksi niiden tuli olla ymmärryksen kautta käsitettyjä kohteita, jotka olivat muuttumattomia ja saattoivat näin toimia tieteen ja tiedon kohteina. Siksi Platon otti Sokrateenkin käsittelemät määritelmät, universaalit eli yleiskäsitteet, ja teki niistä erillisiä olioita, jotka voidaan tuntea. Hänen mukaansa määritelmät eivät koskeneet aistittavia asioita, vaan toisenlaisia kohteita.Aristoteles: Metafysiikka 987a29–b14, 1078b9–32. Sokrates itse ei kuitenkaan ollut ajatellut, että ne olisivat erillisiä olioita.
Kukin tällainen yleiskäsite oli Platonille eidos eli idea. Tästä seuraa, että oli olemassa idea kaikille asioille, joita kutsutaan jollakin yleisellä nimellä. Näin universaali ei ollut vain hen, ”ykseys”, niin kuin Parmenides ja muut elealaiset olivat katsoneet, tai vain polla, ”moneus”, niin kuin Herakleitos katsoi, vaan hen kai polla, ”ykseys ja moneus”.
Ideaoppi oli näin Platonin vastaus siihen ongelmaan, että vaikka maailmassa havaitaan moninaisia yksilöolioita ja niissä tapahtuvaa muutosta, voimme kuitenkin tunnistaa niistä yhteisiä piirteitä (universaalien ongelma eli ykseys-moneudessa -ongelma). Kutsumme sekä puissa olevaa vihreyttä että sammakossa olevaa vihreyttä ”vihreäksi”, vaikka tosiasiassa niiden vihreä ei ole sama väri; sen sijaan eri kappaleista eri paikoissa ja eri ajankohtina heijastuvat valon aallonpituudet ovat aina hieman erilaisia. Silti meillä on jollakin tavalla ajatus ’Vihreyden’ ideasta, jota niihin kaikkiin voi soveltaa.
Platon tuki ajatustaan myös täydellisyyteen perustuvalla argumentilla: Aistitut ympyrät ja viivat eivät ole täydellisen ympyränmuotoisia tai suoria, mutta jos täydelliset eivät olisi todellisia, kuinka ne voisivat ohjata esimerkiksi käsityöläistä? Kukaan ei ole koskaan nähnyt täydellistä ympyrää tai täydellistä suoraa viivaa, mutta silti kaikki tietävät, millainen täydellinen ympyrä tai suora viiva ovat.
Platonin tarjoama todistusaineisto ideoiden olemassaololle perustui näin puhtaasti intuitioon.
Ideat ja niiden todellisuus
Ideoiden luonne
Ideat ovat itsessään täydellisiä, koska ne ovat muuttumattomia. Ideat ovat aineettomia, mutta ne eivät ole olemassa myöskään mielessä. Ideat ovat itsenäisiä, ja aistimaailmasta ja aineesta erotettuna puhtainta, mitä on olemassa. Ideat ovat tilattomia ja ajattomia, toisin sanoen ne ovat avaruuden ja ajan ulkopuolella. Niillä ei ole avaruudellista ulottuvuutta eikä paikkaa. Ne ovat ikuisia: ne eivät ole syntyneet jollain tietyllä hetkellä, niillä ei ole kestoa, eivätkä ne pääty, sillä aika syntyi vasta kun kaikkeus luotiin.Platon: Timaios 29, 37, 52.
Esimerkiksi Timaioksessa ideoita kuvataan seuraavasti:
Pidoissa Platon kuvaa puolestaan yhtä ideoista, ’Kauneuden’ ideaa, seuraavalla tavalla:
Ideoiden ja olemusten suhde
Ideat vastaavat yleisiä olemuksia tai käsitteitä: esimerkiksi ’Kauneuden’ idea vastaa kauneuden käsitettä. Ideat antavat sanoille ja käsitteille niiden merkityksen.
Ideoiden ja olemusten suhde on tällöin seuraava:
Jokaista yleistä olemusta vastaa yksi ja vain yksi idea. Esimerkiksi, kauneuden olemusta tai käsitettä vastaa vain yksi idea, ’Kauneuden’ idea. Jokaista ideaa vastaa yksi ja vain yksi yleinen olemus. Esimerkiksi, ’Kauneuden’ idea vastaa ainoastaan kauneuden olemusta.
Ideamaailma
Koska ideat ovat jotakin täysin vastakkaista aistimaailman ilmiöille, ne eivät sijaitse aistimaailmassa vaan jossakin muussa todellisuudessa.Platon: Timaios 52a, c; Pidot 211a–b. Platonin mukaan ideat ovat olemassa itsessään, ja vaikka niiden kuvat voivat olla mielessämme,Platon: Faidon 102d–e, 103b; Valtio 501b; Parmenides 132d. ne itse eivät ole meissä eivätkä missään maan päälläPlaton: Theaitetos 177a. aineellisessa tai näkyvässä todellisuudessa.Platon: Valtio 532c–d.
Ideoiden olinpaikkaa Platon kuvaa eri dialogeissaan useilla erilaisilla, usein runollisilla ilmauksilla: ne ovat olemassa ”ajatuksen maailmassa”,Platon: Valtio 508c. ”ajatuksella tavoitettavassa maailmassa”,Platon: Valtio 509d, 517b. paikassa ”johon sisältyy olevaisuuden suurin onni”,Platon: Valtio 526e (”tähän meitä auttaa kaikki mikä pakottaa sielun kääntymään kohti sitä aluetta johon sisältyy olevaisuuden suurin onni, siis se minkä näkemiseen sielun on kaikin voimin pyrittävä”). paikassa ”joka on puhdas kaikesta pahasta”,Platon: Theaitetos 177a (”he eivät kuoltuaan pääse siihen paikkaan, joka on puhdas kaikesta pahasta”). ”taivaassa”Platon: Valtio 592b (”Mutta taivaassa siitä ehkä on olemassa malli sille joka haluaa sen nähdä”). tai ”taivaan ulkopuolella”:
Platonin kuvauksia jostakin tuonpuoleisesta paikasta ei kuitenkaan ole tarkoitettu kirjaimellisiksi. Hän sanoo itsekin kuvauksistaan: ”Järkevän miehen ei tietenkään sovi väittää, että asia on juuri näin kun olen tässä esittänyt”.Platon: Faidon 114d. Kuten jo todettua, Platonin ideat eivät sijaitse missään päin aika-avaruutta. Sen sijaan ne ovat abstrakteja olioita.
Ideoiden ja aistimaailman suhde
Platonin metafysiikassa maailma jaettiin siis kahteen puoleen: ymmärrettävissä ja ajateltavissa olevaan ”ideoiden” maailmaan, ja aistittavissa olevaan maailmaan ympärillämme. Platon näki aistittavissa olevan maailman ja kaikki siinä olevat asiat epätäydellisinä kopioina ymmärrettävissä olevan maailman ideoista. Aistimaailmassa näkemämme muodot eivät ole todellisia, vaan kirjaimellisesti jäljittelevät todellisia muotoja eli universaaleja ideoita. Ideat puolestaan ovat käsitettävissä ainoastaan järjellä ja ymmärryksellä, eli sillä mielen kyvyllä, joka ei sisällä aistien käyttöä.
Ideat ovat aistimaailmassa havaittavien asioiden olemuksia: ne ovat se, mitä ilman asiat eivät olisi sitä mitä ne ovat. Maailmassa on esimerkiksi lukemattomia pöytiä, jotka ovat valmistettuja eri aineksista, mutta niiden olemuksena on sama ’Pöydän’ idea.Platon: Kratylos 389d–390a: "[Ei] myöskään jokainen seppä, joka valmistaa samaa työkalua samaan tarkoitukseen, muovaa samaa rautaa. Mutta jos seppä vain antaa työkalulle saman hahmon vaikka käyttääkin eri rautaa, työkalu on oikea". Platon katsoi myös, että kaikessa todellisessa tiedossa on kyse ideoiden tuntemisesta järjen avulla.Platon: Theaitetos 185d–e: "[S]ielu vain itsensä avulla toteaa, mikä on kaikelle yhteistä".
340px|thumb|Platonin luolavertaus Jan Saenredamin kuparipiirroksessa Cornelis van Haarlemin mukaan, 1604. Näin Platon katsoi filosofian olevan eräänlaista maailman riisumista — varmojen ja ikuisten asioiden, jotka ovat piilotettuja ja kiedottuja muuttuvaan ja maalliseen, etsimistä. Filosofian tehtävänä oli tämän muuttuvan ja maallisen hunnun riisuminen ja kohoaminen kohti kaikkein ylimmäistä ideaa, joka sisältää myös kaikki muut alemmat ideat ja jossa ei ole mitään sellaista jota aistit voisivat lähestyä. Yksittäiset ideat ovat vain hypoteettisia käsitteitä, joille voidaan antaa todellinen pohja vain korkeampien hypoteesien kautta.
Platon esittää teoksensa Valtio kirjoissa VI ja VII useita metaforia selittääkseen metafyysisiä näkemyksiään: näitä vertauksia ovat aurinkovertaus, kuuluisa luolavertaus, sekä jaettu jana. Yhdessä nämä vertaukset selvittävät monimutkaisen ja joiltain osin vaikean teorian: on olemassa jonkinlainen ’Hyvän’ idea (joka on usein tulkittu eräänlaiseksi Platonin "Jumalaksi”), joka on lopullinen tietämys, joka valaisee kaikki muut muodot (eli universaalit: abstraktit tyypit ja ominaisuudet) ja josta kaikki muut ideat saavat alkunsa. Tämä ’Hyvän’ idea tekee tämän samaan tapaan kuin aurinko valaisee, tai tekee näkyväksi ja sillä tavalla ”synnyttää”, aistimaailmassa olevat asiat.
Aistimaailmassa havaitsemamme asiat muistuttavat vain heikosti todellista todellisuutta, ideoita, jotka ovat olemassa jonkinlaisessa ideoiden maailmassa. Näin ne ovat, kuten luolavertaus asian esittää, ikään kuin auringon luolan seinälle heijastamia varjokuvia, joista voidaan havaita vain ääriviivat, ja jotka vain edustavat luolan oviaukon ohi kulkevia muotoja (ideoita) eli todellisuutta luolan ulkopuolella.
Jaetun janan vertauksen idea on puolestaan seuraava: Voimme kuvitella, että kaikki asiat maailmankaikkeudessa ovat ikään kuin esitettynä yhdellä janalla, joka kuvaa niiden todellisuuden määrää. Tämä jana on jaettu kerran keskeltä kahtia, ja sitten nämä kaksi osaa on uudestaan jaettu keskeltä kahtia. Ensimmäinen kahtiajako edustaa jakoa ideamaailman ja aistimaailman välillä. Vastaava jako tehdään syntyneille puoliskoille: Aistimaailmaa edustava jana jaetaan osiin, jotka edustavat toisaalta ”todellisia asioita”, ja toisaalta niiden varjoja ja heijastumia. Vastaavasti ideamaailmaa edustava jana jaetaan osiin, jotka edustavat toisaalta ensimmäisiä prinsiippejä ja kaikkein yleisimpiä ideoita, ja toisaalta niistä johdettuja, ”heijastuneita” ideoita.
Suhde käytäntöön