Molière, oikea nimi Jean-Baptiste Poquelin, (kastettu 15. tammikuuta 1622 Pariisi, Ranskan kuningaskunta – 17. helmikuuta 1673 Pariisi) oli ranskalainen näytelmäkirjailija, ohjaaja ja näyttelijä. Hänellä oli myös veljeltään peritty titteli kuninkaan verhoilijana ja kamaripalvelijana vuodesta 1660 lähtien ("valet de chambre ordinaire et tapissier du Roi").
Hän on kirjoittanut etenkin komedioita. Hänen aikalaisensa ja maanmiehensä Pierre Corneille ja Jean Racine kirjoittivat vakavahenkisempiä näytelmiä.
Suku ja koulutus Jean-Baptiste Poquelinin isä, kangaskauppias Jean Poquelin (1595–1669) oli kauppiassukua kudonnaisistaan kuuluisasta Beauvais'sta ja oli ostanut itselleen veljeltään Nicholasilta 1 200 livrellä vuonna 1631 viran kuninkaan verhoilijana ja kamaripalvelijana ("valet de chambre ordinaire et tapissier du Roi"). Hovi maksoi vain kolmen kuukauden verhoilutyöstä vuodessa 300 livreä ja mahdollisti rahakkaiden sopimusten tekemisen tavarantoimittajien kanssa. Isällä oli siis varaa kustantaa pojalleen paras mahdollinen koulutus.
Hänen äitinsä Marie Cressé (1601–1632) oli varakkaan porvarin tytär ja kuoli kun poika oli 10-vuotias, hänellä oli kuusi nuorempaa sisarusta. Myös isän uusi vaimo Catherine Fleurette kuoli kolme lasta synnytettyään ja leskimies jäi yksin huolehtimaan lapsistaan. Poika sai hyvän koulutuksen vuosina 1631–1640 jesuiitta lyseo Collège de Clermontissa (myöhemmin Lycée Louis-le-Grand, koulutti monia loistavia ranskalaisia, kuten Voltaire), jossa hän loi suhteita aatelisten jälkeläisiin. Jean-Baptiste lähti opiskelemaan lakia Orléansin yliopistoon, hänen valmistumisestaan ei ole dokumentoitua tietoa ja valmistui notaariksi vuonna 1642.
Vaikka isä halusi poikansa ottavan vuonna 1641 perinnöllisen virkansa hoviverhoilijana hoitaakseen, Jean-Baptiste luopui siitä vuonna 1643 nuoremman veljensä Jeanin hyväksi, ilmeisesti päättäen rikkoa perinteet ja tavoitella elantoa näyttämöltä. Pian hän ryhtyi näyttelijäksi ja otti viimeistään vuonna 1644 taiteilijanimekseen "Molière". Tämä oli isälle suuri pettymys.
Näyttelijän ura Teatteri oli tuohon aikaan Ranskassa vielä kovin kehittymätöntä, ja kuningas Ludvig XIII oli vastikään julkaissut asetuksen, jonka mukaan myös näyttelijän ammatti on kunniallinen. Suurin osa maassa tuolloin esitettävistä näytelmistä oli markkinoilla esitettyjä rahvaanomaisia komedioita. Valistuneemman, mutta edelleen pienen yleisön teatterikysynnän täyttivät ammattimaiset, useimmiten italialaiset teatteriseurueet,Grimberg 1982, osa 14, s. 163–164. joita Pariisissa oli olemassa jo kaksi, Hôtel de Bourgognessa ja Marais-teatteri.
Teatteriura ei alkanut mitenkään lupaavasti. Molière esiintyi aluksi kuuluisan teatterisuvun jäsenen, seurueen ainoa ammattitaitoisen näyttelijän Madeleine Béjartin (1618–1672) johtamassa ja tämän kolmen sisaruksen, yhteensä 10 henkilön kanssa 630 livrellä perustamassa pariisilaisessa Illustre Théâtre -teatterissa, joka meni kahdessa vuodessa konkurssiin vuonna 1645. Elokuussa 1645 Molière tuomittiin kahdesti vankilaan rakennuksen vuokrien ja kiinteistöjen kunnostamisen 2 000 livren velan vuoksi, hänen isänsä lunasti poikansa Châtelet'n vankilasta. pienoiskuva|Muistolaatta 12 rue Mazarine, Pariisin 6. kaupunginosa. "Tässä sijaitsi Mestayers jeu de paume sali, jossa Molièren seurueen Illustre-Théâtre aloitti toimintansa joulukuussa 1643." Tämän jälkeen hänen oli pakko Illustre Théâtren syksyn 1645 kestäneen epäonnistuneen kiertueen jälkeen vuonna 1646 liittyä ystäviensä Joseph, Madeleine ja Geneviève Béjartin kanssa Etelä-Ranskan maaseutua kiertelevään Charles Dufresnen johtamaan seurueeseen, jota tuki Guyennen kuvernööri, Épernonin herttua. Seurue esiintyi markkinoilla, ja sen piti kilpailla yleisön huomiosta ja rahoista silmänkääntäjien, hampaanvetäjien ja puoskarien kanssa. Seurueen ammattitaito alkoi vähitellen hioutua, sillä italialaiset esikuvat ja kilpailijat eli commedia dell’arte -seurueet pakottivat oppimaan. Molière oppi näillä karuilla kiertueilla tuntemaan ihmistyypit ja ihmisten heikkoudet, joista hän sai hyvää aineistoa näytelmiinsä. Elämää ja sen ilmiöitä hän tarkasteli näytelmissään ennakkoluulottomasti. Seurueen tiedetään olleen ainakin Nantesissa vuonna 1648 ja Toulousessa vuonna 1649. He olivat Lyonissa ajoittain vuoden 1652 lopusta kesään 1655 ja uudelleen vuonna 1657, Montpellierissä vuosina 1654 ja 1655 sekä Béziersissä vuonna 1656. Seurue päätyi lopulta prinssi Armand de Bourbon-Contin suojelukseen ja tämän nimikkoseurueeksi Lyonissa vuosina 1646/1653–1657. pienoiskuva|Molière Caesarin roolissa Pierre Corneillen näytelmässä La Mort de Pompée, Nicolas Mignard 1658. Molière kiersi Etelä-Ranskan maaseutua elämänkumppaninsa Madeleine Béjartin kanssa näyttelijänä 13 vuotta, kunnes hän palasi Pariisiin vuonna 1658. Hän oli keväästä 1659 lähtien teatteriseurueensa johtaja. Tie kuuluisuuteen avautui 24. lokakuuta 1658, kun Louvren palatsin vartiohuoneessa improvisoidulla näyttämöllä ryhmä esitti Pierre Corneillen Nicomèden iltapäivänäytöksenä kuningas Ludvig XIV:lle, ja sen jälkeen Molièren kirjoittaman lyhyen viihteellisen kappaleen Le Docteur amoureux ("Rakastunut lääkäri", 1658), mitkä hänen itsensä mukaan olivat niittäneet mainetta maakuntayleisön keskuudessa. Se oli ilmeinen menestys ja sai kuninkaan veljen, Orléansin herttua Philippen suosion. Herttua Philippen suojelun laajuus ei ole tiedossa, mutta se kesti seitsemän vuotta, ennen kuin kuningas itse otti haltuunsa seurueen "Troupe du Roi" ('Kuninkaan näyttelijäseurue') -nimityksellä vuonna 1665. Kymmenhenkinen näyttelijäseurue, johon kuuluivat vuonna 1658 Charles Dufresne, Madeleine Béjart, Joseph, Geneviève ja Louis Béjart, Edme ja Catherine de Brie, markiisitar Du Parc ja aviomies Gros-René, oli nyt saavuttanut tietyn julkisuuden ja arvostuksen, kutsuja esiintymään merkittävien aatelissukujen yksityispalatseihin ja eläkkeitä (joita yleensä ei maksettu) näyttelijöille, mutta ei juuri enempää. Vuonna 1659 Dufresne jäi eläkkeelle seurueen johtajuudesta ja uusia näyttelijöitä olivat Jodelet eli Julien Bedeau ja hänen veljensä L'Espy eli François Bedeau sekä Philibert Gassot eli Du Croisy ja Charles Varlet eli La Grange.
Itse Aurinkokuningas Ludvig XIV suvaitsi saapua katsomaan seurueen esityksiä, joissa hän viihtyi ja lahjoitti seurueelle oman esityspaikan. Kuningas päätti antaa seurueelle käyttöön parhaan teatterisalin lähinnä Louvren kuninkaanlinnaa, eli Petit-Bourbonin salin. Siellä he saivat näytellä vuoroiltoina italialaisen seurueen kanssa, jonka tähtinäyttelijää, napolilaista Tiborio Fiorillia ja tämän luomaa Scaramouche hahmoa Molière suuresti ihaili. pienoiskuva|Molière, Roland Lefèvre 1658.
Näytelmäkirjailija Etelä-Ranskan kiertueella Molière kirjoitta kaksi ensimmäistä tunnettua näytelmäänsä: L'Étourdi; ou, les contretemps ("Sekopää"), esitetty Lyonissa vuonna 1655, ja Le Dépit amoureux ("Rakastunut kiusankappale"), joka esitettiin Béziersissä vuonna 1656.
Pariisissa Molière saavutti farsseillaan hovin suosion. Hovissa oli myös ihmisiä, joita kirjailijan taitava iva loukkasi. Hän ystävystyi aikansa merkittävimpien ranskalaisten kirjailijoiden kuten Nicolas Boileaun, Jean de La Fontainen ja Jean Racinen kanssa. pienoiskuva|Madeleine Béjart Sievistelevien hupsujen Magdelonen roolissa. Molièren ensimmäinen tunnettu komedia Sievistelevät hupsut (Les Précieuses ridicules) valmistui vuonna 1659. Sen ensi-ilta oli lokakuussa 1660 todennäköisesti Théâtre du Petit-Bourbonissa. Teos pilkkaa kaikenlaista tärkeilyä ja hienostelua. Molièren elinaikana Ranskassa oli tullut muotiin teennäinen ja pingottunut tapa ilmaista asioita. Tämä niin sanottu presiöösi tyyli esiintyi niin ylhäisön puheessa kuin romaanikirjallisuudessakin, missä sen merkittävin edustaja oli madame Madeleine de Scudéry. Muodikas puhetyyli teki mahdottomaksi ilmaista mitään arkipäiväistä, esimerkiksi sanan korva tilalla käytettiin ilmaisua kuulon portti.Grimberg 1982, osa 14, s. 165–166. Näytelmän päähenkilöinä on kaksi kirjojen maailmassa elänyttä nuorta naista, jotka haluavat kaiken olevan hienostunutta. Kaksi nuorta herraa kiinnostuu neideistä, mutta nämä saavat rukkaset. Kostoksi herrat määräävät palvelijansa esittämään varakreiviä ja markiisia ja käyttämään mahdollisimman koukeroista ja hienostunutta kieltä. Torjuttujen kosijoiden jekku onnistuu, ja neidit joutuvat häpeään.Grimberg 1982, osa 14, s. 166. Sievistelevät hupsut niitti mainetta; koskaan aikaisemmin ei yksikään ranskalainen ollut kirjoittanut näyttämölle mitään yhtä hauskaa. Kuningas Ludvig XIV nauroi myös esityksessä makeasti.
Vuonna 1660 Molièren nuorempi veli Jean III Poquelin kuoli. Kuninkaan verhoilijan ja kamaripalvelijan asema palasi vanhemmalle veljelle, joka hoiti sitä kuolemaansa asti. Tämä asema edellytti hänen olevan läsnä joka aamu kuninkaan ylösnousun virallisessa seremoniassa (grand lever de Roi) klo 8.30-9.00 vähintään 50-150 muun alemman hovivirkailijan kanssa kolmen kuukauden ajan vuodessa. Hautausasiakirjoissa hänet mainitaan nimellä "Jean-Baptiste Poquelin de Molière, verhoilija, kuninkaan palvelija". pienoiskuva|Palais-Royal noin 1679. Teatterisali sijaitsi pääsisäänkäynnin oikeanpuoleisessa siivesssä. Vuonna 1661 Petit-Bourbon -sali purettiin ilman ennakkovaroitusta, jossa Les Comédiens-Italiens eli Scaramouche ja hänen seurueensa sekä Molièren seurue olivat näytelleet. Molièren seurue siirtyi Louvren toisella puolella sijaitsevan Palais-Royalin teatterisaliin. Seuraavana vuonna 1662 Louvreen yhdistyvässä Tuileries’n palatsissa avattiin uusinta teatteritekniikkaa sisältävä Salle des machines. Salia käytettiin ooppera- ja balettiesityksissä sekä muissa esityksissä, jotka vaativat näyttävää ylöspanoa. pienoiskuva|Madeleine Béjart Kleopatran osassa ja Molière Caesarin osassa Pierre Corneillen näytelmässä La Mort de Pompée esittäen samalla Marsia ja Venusta, Nicolas Mignard 1658. Suurmenestys tuli vuonna 1662 näytelmä Vaimojen koulu (L'École des femmes) myötä.Grimberg 1982, osa 14, s. 167. Ensi-ilta 26. joulukuuta 1662 aiheutti skandaalin, koska katsojat olivat sitä mieltä että kirjailija ei pitänyt mitään pyhänä parodioidessaan vihkikaavassa mainittuja aviovaimon velvollisuuksia aviomiestään kohtaan. Jotkut arvioijat ovat pitäneet tätä Molièren mestariteoksena, yhtenä puhtaimmista komedioista mitä hän on koskaan kirjoittanut. Paul Scarronin espanjalaisen tarinan version (La Précaution inutile, 1655) pohjalta se kertoo 42-vuotiaasta pedantti Arnolphesta, joka pelkää vaimonsa mahdollista aviorikosta niin paljon, että päättää mennä naimisiin kouluttamansa kasvattitytär Agnèsin kanssa.
Vaimojen koulun menestyksen myötä Molièrea alettiin pilkata. Hän vastasi kirjoituksiin satiirilla Vaimojen koulun kritiikki (La Critique de L’École des femmes, 1663). Siinä salongillinen henkilöitä keskustelee näytelmästä. Tähän vastattiin uudella näytelmällä, johon Molière jälleen vastasi näytelmällä Tapaus Versailles’ssa (L’Impromptu de Versailles, 1663). Siinä hän omalla nimellään esittää seurueen johtajaa, joka on hukassa sen kanssa, mitä saa esittää ja mitä ei. Näytelmässä kiteytyvät Molièren ajatukset ilmaisun luonnollisuuden tärkeydestä teatterissa. Samalla hän myös parodioi kilpailevan teatterin näyttelijöitä.