pienoiskuva|300px|Taj Mahal Blues Trio Blues (suom. taiKielitoimiston sanakirja Otavan musiikkitietosanakirjassa vain ) on afroamerikkalaisen musiikin tyylilaji, joka kehittyi Yhdysvalloissa 1860-luvulla mustan väestönosan keskuudessa. Se syntyi afroamerikkalaisen hengellisen musiikin, työlaulujen ja valkoisten Britanniasta tuomien kerronnallisten balladien pohjalta. Blues vaikutti suuresti ensin jazzin ja bluegrassin syntyyn, ja myöhemmin se oli perustana rhythm and bluesin ja rockmusiikin synnyssä.
Blues ei ole jazzin tai rhythm and bluesin kaltainen musiikillinen traditio, joiden varhaisvaiheilla ja moderneilla muodoilla on musiikillisesti enää varsin vähän tekemistä keskenään. Sen sijaan blues on tietynlaisiin sointukaavoihin ja asteikkoihin kytkeytynyt musiikintyyli, joka ei ole muuttunut perusolemukseltaan oleellisesti, mutta jota on eri aikoina soitettu hyvin erilaisilla soittimilla ja kokoonpanoilla.
Blues-musiikin peruspiirteet Sointukulut 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä blues ei ollut vielä niin selkeästi määriteltävissä sointukulun pohjalta. Monet kappaleet olivat säkeistöiltään 8-tahtisia (esimerkiksi hyvin tunnetut ”How Long Blues”, ”Trouble in Mind”, ”Key to the Highway”). Myös muita tahtimääriä on tavattu (tunnettu kappale, ”Sitting on Top of the World”, on yhdeksäntahtinen).
1930-luvulle tultaessa 12-tahtisesta bluesista oli tullut standardi, joka yleensä soitetaan kolmen soinnun avulla:
I I tai IV I I7 IV IV I I V IV tai V I I tai V
Roomalaiset numerot ilmaisevat sointutehoja. C-duurissa sama kaavio olisi:
C C tai F C C7 F F C C G F tai G C C tai G
Termi ”quick-change” viittaa soinnun vaihtumiseen jo säkeistön toisessa tahdissa.
Tässä esimerkissä C on toonika-sointu ja F on subdominantti. Useimmiten nämä soinnut soitetaan dominanttiseptimisoinnun (esim. C7) muodossa. Usein sointukulun viimeinen sointu on dominantti, painottaen säkeistön loppumista ja uuden alkamista.
12-tahtista kaavaa on käytetty vuosisatoja, mutta bluesin tuoma uusi piirre oli yleinen alennetun terssin, alennetun septimin ja alennetun kvintin käyttö melodiassa yhdessä soittamalla vierekkäiset nuotit samaan aikaan (ts. pientä sekuntia) ja liukumalla käyttämällä hyvin lyhyitä nuotteja (jotka kirjoitetaan nuottiviivastolle etuheleinä). Siinä missä klassisessa musiikissa etuheleinä kirjoitetut nuotit ja niiden jälkeiset pidemmät nuotit soitetaan erikseen, bluesia soitettaessa yleensä hutaistaan nuotit samalla kosketuksella, niin että lyhyt nuotti päästetään soimasta.
Melodiat ja skaalat pienoiskuva|300px|Kuvassa Albert Collins Icebreakers yhtyeensä kanssa Blues-soitto perustuu yleensä improvisaatioon. Improvisaatio tyypillisesti nojaa artistin omaksumiin nuottien pätkiin, joita yhdistelemällä soolot muotoutuvat. Tällaisia lyhyitä pätkiä kutsutaan englanniksi nimityksellä ”lick”. Bluesissa improvisaatio on esimerkiksi jazziin verrattuna siinä mielessä yksinkertaista, että se perustuu pääasiassa yhteen skaalaan, jota kutsutaan blues-skaalaksi (lähes sama kuin mollipentatoninen skaala). Blues-skaalan hienous piilee siinä, että kappaleen sävellajin pääsävelessä soitettuna sitä voi käyttää samasta asemasta koko bluesin sointukulun läpi. Näin ollen skaalaa ei tarvitse lainkaan vaihtaa sointujen vaihtuessa tai ylipäänsä koko kappaleen aikana.
Sen lisäksi, että soittimilla on bluesissa yleensä soolo-osuuksia, myös laulusäkeistöjen keskelle laulunpätkien väliin soitetaan lickejä. Soolon ei tarvitse olla varsinainen soolo eli yhden soittajan osuus, vaan on tavallista, että sekä säkeistöjen aikana että varsinaisessa soolossa useammat soittajat heittelevät harkitusti lickejä samaan aikaan tai perä perää. Usein tähän kuuluu, että yksi soittaja ”vastaa” toiselle. Soittaminen on monissa blues-tyyleissä katkonaista siten, että yksittäisien lickien väliin jätetään pitkiä taukoja. Katkonaisen melodian vastapainoksi bassokulut ovat usein hyvin yhtenäisiä.
Melodisesti bluesia luonnehtii duuriasteikon alennetun terssin, kvintin ja septimin (”blue notes”) käyttö. ”Blue noteksi” kutsutut nuotit mahdollistavat ilmaisun keskeiset kohdat erityisesti kadenssien ja melodioiden aikana. Nämä nuotit korvaavat luonnollisen asteikon nuotit taikka lisätään asteikkoon, kuten mollipentatonisen asteikon yhteydessä, jossa alennettu terssi korvaa luonnollisen terssin, alennettu septimi korvaa luonnollisen septimin ja alennettu kvintti lisätään luonnollisen kvartin ja kvintin väliin. Bluesin sointukuluissa toonika-, subdominantti- ja dominantti-soinnut soitetaan usein harmonisina seiskoina. Joskus bluesia soitetaan myös molliasteikolla.
Tempot ja rytmit Kappaleiden tempo vaihtelee bluesissa huomattavasti. Hitaiden kappaleiden laahaavaa tempoa hyödynnetään täyttämällä tahdit intensiivisellä, emotionaalisella ilmaisulla. Nopeissa kappaleissa taas vetävän rytmin hakeminen saa keskeisen aseman. Yleisimmin kaksitoistatahtinen blues kirjoitetaan nuoteille 4/4 tahtilajimerkintään. Hitaissa blueskappaleissa yleinen tahtilaji on kuitenkin myös 12/8.
Etenkin nopeatempoisemmissa kappaleissa käytetään shuffle-rytmiä, jota voidaan kuvailla sanallisesti tavuilla ”ränt-tä-tänt-tä”. Kitaralla tämä rytmi toteutetaan usein joko vakaana yksiäänisenä bassokulkuna tai sitten soittamalla vuoron perään kaksi kvintti- ja sekstisointua peräkkäin liikkuen näiden välillä. Jälkimmäinen vaihtoehto soitettuna E:stä voidaan tabulatuurissa kuvata seuraavasti: E7 A7 E7 E7 E |-------------------|-------------------|-------------------|-------------------| B |-------------------|-------------------|-------------------|-------------------| G |-------------------|-------------------|-------------------|-------------------| D |-------------------|2--2-4--4-2--2-4--4|-------------------|-------------------| A |2--2-4--4-2--2-4--4|0--0-0--0-0--0-0--0|2--2-4--4-2--2-4--4|2--2-4--4-2--2-4--4| E |0--0-0--0-0--0-0--0|-------------------|0--0-0--0-0--0-0--0|0--0-0--0-0--0-0--0|
Sanoitukset On arveltu, että sanoitukset bluesissa noudattivat aluksi kaavaa, jossa toistettiin peräkkäin kolme kertaa sama säe. Välillä varhaiset blueskappaleet perustuvat taas kahden säkeen toistoon. Myöhemmin selvästi yleisimmäksi vakiintunut muoto on kuitenkin toistaa yksi säe kaksi kertaa ja sitten lisätä säkeistön loppuun yksi uusi säe. Toiseksi yleisimmässä muodossa säkeistön ensimmäiset neljä tahtia vaihtelevat kussakin säkeistössä, ja kahdeksan viimeistä tahtia taas toimivat eräänlaisena kertosäkeenä, joka toistuu joka säkeistössä. Näiden tunnettujen muotojen lisäksi joillakin kappaleilla on omanlainen rakenteensa, joihin voi sisältyä erilaisia bridge-vaiheita tai muita erikoisuuksia.
Välillä lyriikat muodostavat yhtenäisen kertomuksen, mutta etenkin sotaa edeltävässä bluesissa tyypillisiä ovat myös hyvin fragmentaariset rakenteet, joissa säkeistöjen keskinäisellä paikalla ei ole juuri merkitystä. Sanoituksia lainattiin muilta esittäjiltä ja lauseita yhdisteltiin luovasti, mistä syystä samanlaisia säkeitä saattaa löytyä eri kappaleista.
Ennen toista maailmansotaa blues-musiikissa oli useimpia muita sen ajan musiikintyylejä arkisemmat sanoitukset, jotka käsittelivät usein elävästä elämästä otettuja ongelmia. Vanhassa bluesissa käytettyjä sanoitusten aiheita olivat rakkaushuolien ja henkilökohtaisten rahahuolien lisäksi esimerkiksi lama-aika, maaseudun eläimet, uskonnolliset aiheet, uhkapeli, taikuus, tulvat sekä kuivat kaudet. Seksuaalisia aiheita käsiteltiin usein suoraviivaisesti ja bluesmusiikkia pidettiinkin usein vastakohtana uskonnolliselle musiikille, mistä juontui sen pahamaineinen leima. Jotkut kirkonmiehet saarnasivat bluesia vastaan. Toisaalta monet tunnetuimmista sotaa edeltävistä bluesmuusikoista levyttivät blueskappaleiden lisäksi myös gospel-lauluja. Toisen maailmansodan jälkeisessä urbaanissa bluesissa sanoitukset muuttuivat aiempaa yksinkertaisemmiksi keskittyen yleensä laulajan seksuaalisiin edesottamuksiin tai henkilökohtaisiin taloudellisiin ongelmiin.
Etenkin vanhemmassa blueslyriikassa on oma sanastonsa, jossa on paljon erilaisia slangisanoja. Tällaisia slangisanoja ovat esimerkiksi ”rider” (tyttöystävä), ”barrelhouse” ja ”juke joint” (halpa juomis- ja tanssimispaikka), ”hobo” (kulkuri, junatyöläinen) ja ”jelly roll” (rakastelu). Osa omituisista termeistä, kuten ”black cat bone”, ”mojo” ja ”jinx”, viittaavat taikuuteen. Monilla sanoilla on tietysti useita merkityksiä ja niitä käytetään toisinaan vertauskuvallisesti.
Historia Bluesin juuret Bluesin varhaisimmat juuret ovat Länsi-Afrikassa, josta väestöä kuljetettiin Yhdysvaltoihin orjatyövoimaksi varsinkin 1700-luvulla. Mississippijoen suiston alueella asui erityisen paljon mustaa väestöä, sillä siellä maanviljely ja etenkin puuvillan kasvatus muodostivat pääosan alueen taloudesta. Blues kehittyi puuvillapeltojen työntekijöiden työlauluista (field hollers) köyhien mustien maatyöläisten ja pienviljelijöiden vapaa-ajan musiikiksi. Blues-traditio haaroittui moniksi eri tyylilajeiksi, jotka vaihtelivat alueittain. Bluesin synnyn tarkkaa ajankohtaa on yritetty asettaa eri lähteissä vuosien 1870 ja 1900 välille. Ensimmäinen konkreettinen tieto bluesista on vuodelta 1903, jolloin säveltäjä W. C. Handy kuuli mustan kitaransoittajan laulavan bluesia eräällä rautatieasemalla. pienoiskuva|W. C. Handy teki 1910-luvulla bluesia tunnetuksi suosituilla sävellyksillään Bluesin syntymisen sosiaalisilla ja taloudellisilla taustoilla on spekuloitu paljon. 1800-luvun lopulla orjat olivat vapautuneet. Musta väestö oli siirtymässä yksityiseen maanomistukseen ja oma-aloitteiseen maanviljelyyn. Jotkut ovatkin esittäneet, että myös musiikki kehittyi tuolloin individualistisempaan suuntaan, pois kollektiivisesta esitystavasta. Tämän teorian mukaan bluesin kehitys juontuisi siis oleellisesti orjien vapautuksesta.
Blues syntyi samoihin aikoihin kuin valkoisten moderni kantrimusiikki. Molemmista tyyleistä myös ensimmäiset nauhoitukset on tehty samoihin aikoihin, 1920-luvulla, jolloin populaarimusiikkiin erikoistunut bisnes kehitti ja loi käsitteet ”race music” (rotumusiikki) ja ”hillbilly music”. Näistä ensin mainittu oli mustien ja jälkimmäinen valkoisten musiikkia. Myös levyjen kohdeyleisö määräytyi esittäjien värin mukaan. Tuohon aikaan bluesin ja kantrin musiikillinen ero ei ollut yhtä selvä kuin myöhempinä aikoina. Käytännössä ero määritettiinkin artistin ihonvärin mukaan.
Toista maailmansotaa edeltävä blues W.C. Handy
Siinä missä ensimmäiset bluesäänitykset tehtiin vasta 1920-luvulla, nuottiteollisuus ehätti edelle ja julkaisi bluesnuotteja jo 1910-luvulla. Ragtime-buumin johdosta nuottien painajat etsivät uusia rahasampoja, ja bluesmusiikkiin suhtauduttiin tässä suhteessa toiveikkaasti. Vuonna 1912 julkaistiin kolme suosittua bluesmaista sävellystä: Arthur Sealsin ”Baby Seals' Blues”, Hart Wandin ”Dallas Blues” sekä tunnetuimpana W. C. Handyn ”Memphis Blues”. Handy, joka oli muodollisen koulutuksen saanut musta muusikko, säveltäjä ja sovittaja, oli keskeinen hahmo bluesin popularisoinnissa. Hän oli ensimmäinen, joka nuotitti ja orkestroi bluesia yhtyeille ja laulajille. Handysta tuli hyvin kuuluisa, ja hän kutsui itseään ”bluesin isäksi”, vaikka nykyään onkin kiistelty siitä, edustavatko hänen sävellyksensä varsinaista bluesia. Handyn musiikkia voidaan luonnehtia bluesin, jazzin ja ragtimen fuusioksi, joka hyödynsi joidenkin ragtime-kappaleiden tapaan myös latino-vaikutteisia rytmejä. 1920-luvulla bluesista tuli afroamerikkalaisessa ja laajemmin amerikkalaisessa populaarimusiikissa merkittävä ilmiö, joka tavoitti valkoisen yleisön Handyn sävellysten ja naispuolisten laulajien avulla. Musiikkia esitettiin usein teattereissa, yökerhoissa ja kapakoissa. Bluesin ja jazzin ero muuttui selkeämmäksi näihin aikoihin, ja jotkut levy-yhtiöt (ARC, OKeh ja Paramount) alkoivat levyttää afroamerikkalaista musiikkia.
Country blues