pienoiskuva|Toimintaa suojatyökeskuksessa. Suojatyö on vammaisten ja vajaakuntoisten henkilöiden erityistyöllistämisen perinteinen muoto. Toimintana se on säilyttänyt viimeisten 40 vuoden aikana kehittyneen sisältönsä, vaikka itse sanaa suojatyö pidetäänkin leimaavana eikä sitä enää ole alan lainsäädännössä.

Suojatyön historiallista taustaa Sosiaalipolitiikan professori Deborah Stonen mukaan yhteiskunnilla on kaksi aineel­lisen hyvän jakelujärjestelmää. Ensimmäinen ja tärkein perustuu työnte­koon. Sitä täydentää tarpeisiin perustuva jakelu, joka on tarkoitettu niille ihmisille, jotka eivät syystä tai toisesta, esimer­kiksi ikänsä tai sairautensa takia voi osallistua työntekoon. Näiden järjestelmien yhteensovittaminen on tuottanut ongelmia. Työkyvyttömiä ihmisiä ei sovi jättää oman onnensa nojaan, mutta toisaalta avun saamisel­la täytyy olla jokin raja. Saloviita ym. 1997, s. 13-16

Vaivaishoitoasetus 1879 Suomessa säädettiin vuonna 1879 vaivaishoitoasetus, jossa vaivais­ten avustus­perusteita tiukennettiin tarkoituksella karsia avunsaaji­en joukos­ta työky­kyiset. Vaivaisapuun olisivat vastedes oikeu­tettuja ainoas­taan työkyvyt­tömät. Työkykyiselle köyhälle sai harkin­nanvarai­sen avustuk­sen myöntää ainoastaan työnte­koa vastaan. Sitä varten perus­tettiin englantilaisen mallin mukaan kunnallisia työlai­toksia. Niitä ruvet­tiin kutsu­maan vaivaistaloiksi, koska niihin alettiin sijoittaa myös työkyvyt­tömiä ihmisiä eli varsinai­sia vaivai­sia. Vaivaistaloon tulija menetti henkilökohtaisen vapautensa, ja hänet alistettiin tiukasti valvottuun työntekoon ja kovaan kuriin, mitä varten taloissa oli myös arestihuoneita. Tiukka kuri oli vai­vais­talos­sa saadun ylöspi­don hinta. Tarkoi­tukse­na oli luoda pelotus­vai­kutus, joka karsi te­kosairaat taloon yrittävien joukos­ta.

Vaivaistalot alkoivat menettää työlai­toksen luonnettaan 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä, kun yhte­näinen vaivaishoitojärjestelmä purkaantui ja apua tarvitsevia alettiin lajitella omiin laitoksiinsa, kuten lastenkoteihin, kunnansairaaloihin, mielisairaaloihin, läänien työlaitok­siin ja vajaamielislaitoksiin. Vaivaistalot jäivät vanhusten käyttöön, ne muuttuivat kunnalliskodeiksi ja lopulta vanhainkodeiksi. Työnteon velvollisuus säilyi kuitenkin tavalla tai toisella myös näissä uusissa avustusjärjestelmissä. Selvimmin se kävi ilmi pakkotyö­vel­vol­listen työlai­toksissa sekä avun sitomisena raskaisiin hätäapu- tai työttö­myystöihin.

Köyhäinhoitolaki 1922 Vaivaishoitoasetus korvattiin vuonna 1922 köyhäinhoi­tolailla. Köy­häinapuun varsinaisesti oikeutettuina pidettiin edelleen lähinnä työky­vyttömiä. 1930-luvun lamavuosina työttömyys tuli yleisim­mäksi avun saannin syyksi. Laki asetti työkykyiselle avustetta­valle tiukan työvel­vollisuuden, jota toteutettiin ankaraa kuria noudatta­vissa työlaitoksissa.

Huoltoapulaki 1956 Työlaitokset poistuivat viimeistään vuoden 1956 huoltoapulain myötä. Tiukka tarveharkinta ja valvonta olivat huoltoavullekin tun­nusomaisia piirteitä. Huoltoapu muuttui vuonna 1984 toimeentulotueksi. Kun sosiaalimenot alkoivat pian kasvaa, myös toimeentulotuen myön­tämisessä tarveharkinta lisääntyi. Jatkuvaan tarveharkintaan perustuvan järjestelmän rinnalle alkoi kehittyä kansaneläkejärjestelmä, joka perustui säännölliseen kuukausiavustukseen. Kun Suomeen saatiin kansaneläkelaki vuonna 1937, se ei aluksi koskenut työkyvyttömiä. Lain tarkoituksena oli alun perin turvata työkykyisten henkilöiden vanhuudenturva. Aluksi kansaneläke alitti selvästi köyhäinhoitotason. Kaksikym­mentä vuotta myö­hem­min, vuonna 1957, laki laajeni koskemaan myös työkyvyttö­miä. Vuoden 1957 uudistuksessa kan­sanelä­ke­järjestelmä uudistettiin tasa­eläkeperi­aatteen pohjalle. Tasasuuruisen perusosan lisäksi alettiin maksaa harkinnanva­raista tukiosaa. 1980-luvulla tarveharkinta poistet­tiin. Kansaneläkkeen rinnalle syntyi palkkatuloihin perustuva työelä­ke­järjes­telmä 1960-luvulta alkaen.

Yhteenvetoa Henkilön työkykyisyys oli keskei­nen erotteluperuste, jonka nojalla apua pyytävät luokiteltiin kahteen ryhmään, aidosti apua tarvit­seviin ja niihin, joita voi epäillä työnteon välttelystä. Apua on haluttu säädellä siten, että se kohdis­tuisi vain työkyvyt­tömiin köyhiin. Muita varten avustusjär­jestel­mät ovat sisältä­neet erilaisia tehokkaita pelottei­ta. Heidän kohdal­laan avun saamisen ehtona on ollut osallistuminen kurinalaiseen ja mielui­ten raskaaseen työntekoon. Tarve erotella laiskurit ja pinnarit oikeista köyhistä oli siten keskeisenä perusteena köyhiin kohdistuvalle kurinpi­dolle. Kurin­pito kietoutui työntekoa koskevan moralisoinnin ympärille. Toistuvaan tarveharkintaan perustuvan järjestelmän rinnalle kehit­tyi 1940-luvulta alkaen kansaneläkejärjestelmä, joka takasi säännölli­sen toi­meentulon aluksi työiän ylittäneille ja myöhemmin muillekin työky­vyttömille henkilöille. Eläkejärjestelmän kaltaisen pysyvän avustusmuodon perusteena oli se, että jotkut avustettavat voitiin luokitella pysyvästi työkyvyttömiksi joko iän tai muun syyn nojalla. Tämä muu syy antoi aiheen uusien yleiskäsitteiden synnylle. Niitä olivat vammai­set ja invalidit.

Suojatyö Työvoimaviranomaisten käytössä on jo pitkään ollut kaksi erilaista tapaa työllistää ihmi­siä, joille on vaikea löytää työpaikka. Henkilö voidaan sijoittaa avoimille työmarkkinoille erilaisten tukitoi­mien avulla. Toinen keino on sijoittaa hänet suojatyö­hön. Työvoimahallin­toon on vuosien mittaan kehittynyt laaja kokoelma vajaa­kun­tois­ten henkilöi­den työllistä­miskeinoja. Niistä ensimmäisiä olivat vuoden 1946 invaliidihuol­tolakiin sisältyvät työnväli­tys ja itsenäi­sen yrittämi­sen tukeminen. Myöhemmin mukaan tulivat työkokei­lut, työk­linik­ka­kokei­lut, erityistyöl­listämisen tukitoimet, työolosuh­teiden järjeste­lytuet ja monet muut. Myös kansaneläke­laitok­sella ja vakuutusyhtiöillä on ollut tarjolla erilaisia tukitoimia.­ Saloviita ym. 1997, s. 22-28

Tukitoimien saamisen ehtona on ollut se, että henkilö kykenee sata­pro­sentti­seen työsuori­tukseen ja pystyy ansiotuloillaan elättä­mään itsensä. Kaikki vajaa­kun­toiset eivät kuitenkaan tähän pysty. Heitä varten on suunni­teltu muita ratkaisuja, jotka ovat muodostaneet toisen  työllistämis­kei­no­jen pääryh­män. Siihen kuuluu henkilön työllis­täminen normaali­en työmarkkinoiden ulkopuolella. Tällaisen työllistä­misen yleisni­mityksenä on ollut suojatyö.

ILO:n työhuoltosuositus 1955 Suoja­työjärjestelmän lähtökohtana voi pitää kansainvälisen työjär­jes­tön (ILO) vuonna 1955 antamaa työhuol­tosuositus­ta. ILO:n mukaan sen jäsenmai­den tuli järjestää mahdollisuus työhön suojatuis­sa olosuhteis­sa niille invalideil­le, joita ei voida saada ky­keneviksi tavalliseen kilpai­lunalai­seen työhön". Suojattujen työpajojen tuli antaa mahdollisuus ei vain hyödylliseen ja tuotta­vaan työhön, vaan myös työhön totuttautumi­seen ja ammattitaidon kehittä­mi­seen sekä, mikäli mahdollis­ta, avoimille työmarkkinoil­le siirtymiseen. Suojatyön palkko­ja ja työeh­toja tuli säännös­tellä samas­sa laajuudessa kuin muussakin työssä tehtiin.

Järjestöt 1960-luvulla Suojatyön kehitys alkoi 1960-luvulla, mutta ei valtion, vaan järjestö­jen aloitteesta. Invali­di­järjestöt, kuten Tuberku­loosiliitto ja Suomen Siviili- ja Asevel­vol­lisuusinva­li­dien Liitto alkoivat 1960-luvulla perus­taa työkeskuk­sia invali­deille, jotka eivät kyenneet työllisty­mään elin­keino­neuvon­nan ja ammatti­kurs­situk­sen avulla avoimille työmark­kinoille. Valtionapua työkes­kukset alkoi­vat saada vuodes­ta 1971 alkaen invalidihuol­tolakiin tehdyn muutoksen pohjalta. Asiakkaat suojatyö­kes­kuk­siin osoitti työvoi­matoi­misto. Suojatyöjär­jes­tel­män luomises­sa seurat­tiin ILO:n antamaa kansainvälis­tä suositusta. Vuonna 1966 mietintönsä luovutta­nut Kuntoutus­komi­tea määritteli suojatyön seuraa­vas­ti: ­S­u­o­ja­ty­önä on pidettävä sellaisia toimenpiteitä, joiden tarkoi­tuk­se­na on avoi­mille työmark­kinoille väliaikaisesti tai pysy­västi kelpaamatto­mien henkilöiden työllistä­mi­nen.

Kuntoutuskomitea 1966 Vuosina 1963-1966 työskennelleen kuntoutuskomitean ratkaisuksi tuli liittää suojatyötä koskevat säännökset invalidihuoltolakiin. Ennen lain säätämistä eräiden järjestöjen ylläpitämät työkeskukset saivat erillistä tukea valtion budjetista. Suojatyön pykälät säädettiin aluksi viiden vuoden koeajaksi (1971-75), jonka aikana kerättiin käytännön kokemuksia palvelujärjestelmän toimivuudesta.

Kuntoutuskomitea katsoi suojatyön olevan olennainen osa kuntoutus­järjestel­mää. Suojatyötä alettiin toteuttaa suojatyökeskuksissa. Toiminta kapea-alaistui teolliseksi alihankintatoiminnaksi, jota tehtiin mieluiten teolli­suus­alueilla sijaitsevissa halleissa. Sille oli tyypillistä ositettu tayloristi­nen vaihe­työ.

Suojatyö oli ensin suunniteltu vain invalidihuoltolain mukaisil­le invali­deille, joiden tyypillisiä vammoja olivat liikunta- ja aistivam­mat. Työvoimatoi­mis­tot alkoivat kuitenkin heti lähettää suojatyökes­kuksiin muitakin kuin varsinaisia invalideja. Näitä muita ryhmiä olivat mielen­ter­veyson­gelmaiset, päihdyttävien aineiden väärinkäyt­täjät ja rikollisen elämän­historian vuoksi työelämään sijoittumatto­mat. Syynä kehityk­seen oli 1970-luvun alun hyvä työllisyysti­lanne, jolloin monet vajaa­kuntoi­set työntekijät pystyivät sijoittumaan avoi­mille työ­mark­kinoille. Jäljelle jääneet huono­kuntoi­simmat eivät tahtoneet kelvata suojatyön vetäjille, joiden huolena oli kelvollis­ten työsuoritusten aikaansaa­minen. Vuonna 1978 invalidihuol­tolaista lopulta poistettiin invalidi­teet­tivaatimus suoja­työntekijöiden valinta­perus­teena.

Vuoden 1975 jälkeen suojatyöpykälien väliaikaista voimassaoloa jatkettiin kahteen otteeseen yhteensä kolmeksi vuodeksi, ja sitten vuoden 1979 alusta invaliidihuoltolain suojatyöpykälät jäivät pysyviksi, aina vuoden 2002 maaliskuun loppuun saakka. 1970-luvun alussa suojatyökeskukset pieniä ja aivan ensimmäisinä vuosina ne olivat kaikki järjestöjen ylläpitämiä. Kun viiden vuoden kokeilujakson puolivälissä tehtiin mahdolliseksi myös kuntien suojatyökeskukset, toiminta alkoi hitaasti laajeta. Suojatyökeskusten määrä viisinkertaistui 25:stä 125:een. Suojatyökeskusten asiakasmäärät pysyivät 1970-luvulla ja 1980-luvun alussa alle kahdessa tuhannessa. Vaihtuvuus oli aluksi suurta, mikä osaltaan johtui tiukasta työku­ris­ta. Lähtijöistä huomattava osa pääsi työhön avoimille markkinoille. Kymme­nen vuotta myöhemmin paikkoja oli 3051 ja paikkamäärät laskusuun­nassa.

Vajaakuntoisten henkilöiden työllistäminen nousi aika ajoin kehittämisen kohteeksi ja uusia kehittämisehdotuksia tehtiin harvakseltaan. Yksi toistuva keskustelun aihe oli suojatyön hallinnollinen sijainti; pitäisikö se siirtää sosiaali- ja terveysministeriöstä työministeriöön. Suojatyötoimikunta 1985 halusi erottaa toisistaan vajaakuntoisten työllistämisen ja sosiaali- ja terveyspalveluina toteutettavan työtoiminnan. Tämä erottelu on toistunut sen jälkeen kaikissa esityksissä.

Suojatyö 92 -mietintö Sosiaali- ja terveysministeriön Suojatyö 92-työryhmä työskenteli maata vaivaavan talouslaman aikana eikä vajaakuntoisten työllistäminen saanut osakseen juuri mitään yleisempää huomiota. Vuoden 1993 alusta voimaan tullut kuntien valtionosuusuudistus siirsi sosiaali- ja terveyspalvelujen ratkaisuvallan käytännössä kokonaan kunnille eikä valtionhallinnolla ollut enää vaikutuskeinoja sosiaalihuollon toteuttamaan työllistämiseen. Suojatyö 92-työryhmä ei tehnyt mitään säädösmuutosesityksiä. Työryhmän hahmottelema ”työkeskusten uusi toimintamalli” sisälsi työkeskuksille kaksi tehtäväaluetta: kuntoutustavoitteinen työllistäminen ja erilaisten kuntoutuspalvelujen järjestäminen. Mallin mukaan työkeskusten tulisi järjestää muutoin avoimille työmarkkinoille sijoittumattomille vajaakuntoisille kuntoutusta ja työhön osallistumisen mahdollisuus.