Oolannin sota tarkoittaa Pohjanlahdella ja Suomenlahdella käytyjä Krimin sodan taisteluita. Nimitys tarkoittaa ”Ahvenanmaan sotaa”; nimi ”Oolanti” on suomenkielinen muunnos Ahvenanmaan ruotsinkielisestä nimestä Åland.
Tausta Romanian rintamalla etenevä Venäjä oli provosoinut Osmanien valtakunnan julistamaan sodan 4. lokakuuta 1853, ja Britannia sekä Ranska päättivät tukea osmaneja. Oolannin sodan tarkoituksena oli eristää Venäjän huoltoreitit ja ulkomaankauppa ja pakottaa se rauhaan sekä saada Ruotsi mukaan Venäjän vastaiseen sotaan.
Saarto oli tarkoitus toteuttaa niin, että Venäjän laivasto Itämerellä tehtäisiin toimintakyvyttömäksi tuhoamalla rannikkopuolustuslinnakkeet, laivastoa ja ulkomaankaupan varastoina toimivia kauppamakasiineja. Vahingosta huomattava osa kohdistui Suomeen, koska suuri osa tuonaikaisesta Venäjän lipun alla purjehtivasta kauppalaivastosta oli Suomessa.
Oolannin sodan alku
Brittiläinen laivasto-osasto, johon kuului yhdeksän höyrykoneilla varustettua alusta, neljä vanhempaa myös höyrykoneilla varustettua toisen linjan alusta, neljä fregattia sekä useita pienempiä siipirataslaivoja, lähti 11. maaliskuuta 1854 Spitheadistä Itämerelle vara-amiraali Sir Charles Napierin komentamana. Hänen laivasto-osastonsa oli jaettu kolmeen osaan, mitä komensivat kontra-amiraalit Armar Lowry Corry https://www.pdavis.nl/ShowBiog.php?id=677, Henry Ducie Chads https://www.pdavis.nl/ShowBiog.php?id=407 ja James Hanway Plumbridge.https://www.pdavis.nl/ShowBiog.php?id=281 Kokonaisuudessaan laivastossa oli 49 alusta, missä oli 2344 tykkiä.https://kansanvalistusseura.fi/wp-content/uploads/2023/02/978-952-7533-41-3_Tapahtumat.pdfsivu 44
Kontra-amiraali Plumbridge:n Pohjanlahdelle liikkuvaan osastoon kuuluivat ainakin toisen luokan siipiratasfregatti HMS Leopard ja Magicienne-luokan siipiratasfregatti HMS Valorous sekä HMS Odin ja Cyclops-luokkaan kuuluva toisen luokan fregatti HMS Vulture, mikä 1850-luvulla luokiteltiin korvetiksi
Sota julistettiin alkaneeksi kuitenkin vasta 27. maaliskuuta 1854. Brittiläis-ranskalainen sadan laivan ja veneen laivasto-osasto oli silloisten mittapuiden mukaan varsin nykyaikainen höyrykäyttöisine aluksineen, ja sen onnistui pakottaa Venäjän laivasto saartoon. Venäjän laivasto kävi puolustustaisteluja vain kiinteiden merilinnoitusten lähistöllä. Laivaston toiminnasta kohdistui pääosa Suomen suuriruhtinaskuntaa vastaan. Brittiläis-ranskalaisessa Itämeren laivastossa taistelleille myönnettiin kaikkien aikojen ensimmäiset Viktorian ristit.
Englannin ulkoasiainministeri Clarendonin IV jaarli, George Villiers, oli esiintynyt maltillisesti ja luvannut: ,,että englantilaisissa satamissa olevat venäläiset alukset saavat kuuden viikon ajan ottaakseen lastia ja lähteäkseen purjehtimaan sekä että merellä tavattavat venäläiset alukset voivat jatkaa matkaansa, jos tutkimalla heidän paperinsa voidaan todistaa heidän ottaneen lastinsa ennen mainitun määräajan loppua.’’ Samassa julistuksessa sanottiin myöskin: ,,että Suur-Britanniassa olevia Venäjän alamaisia ei häiritä hengen eikä omaisuuden puolesta, jos he vain noudattavat maan lakeja.’’ Samanlaisen julistuksen antoi myöskin Ranskan hallitus. Suomen suuriruhtinaskunnan aluksilla oli merkittävää ulkomaankauppaa Englantiin.
Krimin sodan alusta saakka Britannia ja Ranska olivat käyneet keskusteluja Ruotsin liittymisestä mukaan Venäjän vastaiseen sotaan. Huhtikuun alussa 1854 Britannian ja Ranskan Tukholman-lähettiläät ehdottivat Ruotsin kuningas Oskar I:lle yhteistyötä ja kysyivät sen ehtoja. Vastaus ei ollut myöntävä eikä kieltävä. Kesäkuun alussa 1854 Napoleon III lähetti majuri Blanchardin keskustelemaan asiasta tarkemmin. Oskar esitti 26. heinäkuuta ehtonsa, jotka hän tiesi tuossa vaiheessa mahdottomiksi täyttää. Niihin sisältyi muun muassa Suomen irrottaminen Venäjästä ja liittäminen Ruotsiin.
Vuoden 1853 Suomen kauppalaivastossa oli 471 alusta, minkä kuljetuskyky oli 53 392 lästiä (226 916 tonnia), minkä lisäksi maalaisaluksissa, mitä oli 891, minkä kuljetuskyky oli 23 259 lästiä (98 851 tonnia), menetettiin 2/3 sodan loppuun mennessä.
Kesäkuussa 1854 brittiläis-ranskalaisen laivaston uhka oli jo todettu sellaiseksi, että Suomen vanhan Ruotsin vallan aikaisen ruotusotaväen perustaminen uudelleen katsottiin tarpeelliseksi. Suostumuksensa sille antoi väliaikainen kenraalikuvernööri Rokassovski, joka esitti sitä keisarille. Nikolai I hyväksyi esityksen jo samassa kuussa. Sodan alkupuolella Suomen suuriruhtinaskunnassa ollut armeija koostui vain Kaartinrykmentistä, meriekipaasista ja krenatööripataljoonasta.
Venäjä ei purjelaivastonsa vanhanaikaisuuden vuoksi kyennyt vastustamaan kuninkaallista laivastoa eikä Ranskan laivastoa, millä oli höyrykäyttöisiä aluksia alkanut olla jo 1830-luvun lopulta, tehokkaasti, mutta piti laivojaan niiden tykkien lavettina sotasatamien, kuten Viaporin (nykyisin Suomenlinna) ja Kronstadtin, lisäsuojana. Suomessa oli jo 1855 reserviarmeija yhdeksän pataljoonan vahvuisen vakinaisen armeijan täydennyksenä. Liikkumattomia aluksia olisi voinut verrata rannikkotykistöön.
Kesän 1854 kokemukset Itämerellä johtivat rannikon puolustuksen keskittämiseen Viaporiin, Helsinkiin, Turkuun ja Viipuriin. Niiden puolustusta vahvistettiin, ja niiden tueksi siirrettiin sekä maavoimia että saaristolaivastoa.
Sotatoimet Ahvenanmaalla (Oolannissa) pienoiskuva|pysty=1.1|Ruissalon kahakkaa esittävä R. W. Ekmanin maalaus Väkivaltainen tiedustelu Turun seudulla, kohtaus Oolannin sodasta vuodelta 1854.
Brittiläis-ranskalainen laivasto-osasto piiritti ja valtasi keskeneräisen Bomarsundin linnoituksen Ahvenanmaalla elokuun puolessa välissä 1854. Sitä ennen oli käyty yhdeksän tunnin tykkitaistelu kolmen englantilaisaluksen ja Bomarsundin tykistöjen kesken 21. kesäkuuta – 22. kesäkuuta kello aamu yhteen vähäisin tappioin. Linnoitus räjäytettiin syyskuun alussa. Koska laivatykkien kantama oli pidempi kuin rannikkotykkien, laivat kykenivät tuhoamaan merilinnakkeen ilman, että tämä kykeni tehokkaasti vastaamaan tykkiensä kantaman ulkopuolelle.
Kesällä 1854 Bomarsundia puolusti noin 2500 miestä, joista 400 suomalaista kuului kahteen Turun krenatööri-tarkk'ampujakomppaniaan. Brittien Ranskasta pyytämät maavoimat, 10 000 merijalkaväen sotilasta, lähtivät Calais'n satamasta 14.–20. heinäkuuta 1854 ja nousivat maihin Ahvenanmaalla 8. päivänä elokuuta. Päälinnoitusta suojelleet tornit vallattiin ensin yksi kerrallaan. Bomarsund antautui 16. elokuuta 1854.
Bomarsundin puolustajista runsaat 2200 jäi sotavangiksi. Heidät jaettiin valtaajien kesken, ja noin 340 suomalaista vankia lähetettiin Englannin etelärannikolla sijaitsevaan Lewes'n kaupunkiin.
Sotatoimet Pohjanlahdella Kontra-amiraali Sir James Hanway Plumridge purjehti laivasto-osastolla, johon kuuluivat HMS Leopard (George Giffard), HMS Valorous (Claude Buckle), HMS Vulture (Frederick Glasse) ja HMS Odin (Francis Scott), Pohjanlahdelle tehtävänään varastoista löydettävien sotatarvikkeiden tuhoaminen. Pohjanlahdella sotatoimet ulottuivat vuosien 1854–1855 aikana kaikkiin rannikkokaupunkeihin, joista merkittävimmät kahakat nähtiin Raumalla, Oulussa, Raahessa, Torniossa ja Kokkolassa.
Plumbridgre oli valtuuttanut toisen luokan siipiratasfregatti HMS Leopardin päällikön George Giffardin vartioimaan Pohjanlahden sulkeemusta. Britannian sotaministeri Newcastlen herttua oli pyytänyt välttämään puolustuskyvyttömien kaupunkien tuhoamista. Giffardin oma-aloitteisuus asiassa ei johtanut toimenpiteisiin kontra-amiraali Plumbridgen osalta. Raahessa aiheutettu tuho aiheutti keskustelun Britannian alahuoneessa. Kveekarit vaativat rahankeruuta vahinkojen korvaamiseksi. Korvausrahoilla rakennettiin Raaheen Kveekarinkatu.
Uusikaupunki
Pohjanlahdella purjehtineen vihollisen toimet ulottuivat Uuteenkaupunkiin kesäkuussa 1855, jolloin sen vesille saapui brittiläinen Cruizer-luokan potkurisluuppi HMS Harrier. Aluksen päällikkö lähetti maistraatille kirjeen, jossa varoitettiin kaupungin pommittamisesta, mikäli sinne tulisi sotilaita. Eversti Engelhardin komentamat venäläiset joukot oli tuolloin sijoitettu seitsemän kilometrin päähän Uudestakaupungista. Samassa yhteydessä britit kaappasivat satamasta luvialaisen kaljaasin ja polttivat 14 muuta kauppa-alusta. Heinäkuun 6. päivänä kuitenkin pommitettiin kaupungissa toiminutta optista lennätintä, kun viholliselle ei pystytty luovuttamaan heidän vaatimaansa tuoretta lihaa. Muutama asukas sai surmansa ja lennätinaseman läheisyydessä syttyi pieniä tulipaloja.Auvinen, s. 195–204
Rauma Kapteeni (captain) Leopold Pedto Cochtainen https://www.pdavis.nl/ShowBiog.php?id=454 johtama HMS Driver purjehti Rauman sataman edustalle 2. heinäkuuta 1855. Pormestari Pettersson kävi brittien kanssa neuvotteluja, mutta kieltäytyi luovuttamasta heidän vaatimiaan aluksia. Tämän jälkeen vihollinen nousi maihin viiden veneen ja noin sadan miehen voimin, alkaen miehittää satamaa. Britit sytyttivät palamaan varastorakennuksia ja laivoja, mutta joutuivat vetäytymään satamaa puolustaneiden venäläisten kasakoiden ja kaupunkilaisista koostuneen siviilikaartin avattua tulen. Ruotsalaisten sanomalehtien tietojen mukaan englantilaiset menettivät kahakassa seitsemän sotilasta kaatuneina ja kaksi loukkaantuneina. Britit ilmoittivat kuudesta loukkaantuneesta, joista kaksi myöhemmin menehtyi. Taistelun aikana britit onnistuivat sytyttämään tuleen yhden kuunarin ja kaksi kaljaasia. Maihinnousujoukon vetäytymisen jälkeen sataman edustalle ankkuroitunut sota-alus alkoi tulittaa Rauman kaupunkia. 2,5 tuntia kestäneen tykistötulen aikana laskettiin ammutun ainakin 200 laukausta, jotka kuitenkaan eivät saaneet aikaiseksi suurta tuhoa.Auvinen, s. 212–219.
Brittien versio tapahtumien kulusta oli erilainen kuin raumalaisten. Yliluutnanttia vastaava komentaja (commander) Alan Henry Gardner https://www.pdavis.nl/ShowBiog.php?id=981 väitti tulleensa pormestari Petterssonin huijaamaksi, koska oli kuvitellut, että hänen vaatimuksiinsa oli suostuttu. Gardnerin esimies kapteeni (captain) Frederick Warden taas totesi vara-amiraali James Dundasille lähettämässään raportissa, että henkilötappioita aiheuttanut kahakka johtui väärinkäsityksestä ja neuvottelijoiden yhteisen kielen puuttumisesta. Myös pormestari Pettersson suuttui välikohtauksesta niin, että laati oman valituksensa Venäjän sotaministeri Vasili Dolgorukoville, joka puolestaan toimitti sen edelleen ranskankielisenä käännöksenä amiraali Dundasille ja Britannian amiraliteetille.
Brittien ja ranskalaisten kostoisku seurasi kolme viikkoa myöhemmin 24. heinäkuuta, jolloin kaksi vihollisen sota-alusta ankkuroi Rauman sataman edustalle. Seuraavana päivänä laivat alkoivat tulittaa kaupunkia ja samalla maihin nousi joukko merisotilaita, jotka sytyttivät satamarakennuksia ja puutavaravarastoja. Kaupunkialueelle ammuttiin raketteja ja kranaatteja aina kello 23 saakka, mutta nekään eivät aiheuttaneet sanottavaa tuhoa. Satamassa sen sijaan tuhoutui yhteensä 54 rakennusta sekä suuri määrä laivanrakennukseen tarkoitettua puutavaraa. Raumalaiset yrittivät vastata tulitukseen käsiasein, mutta ampumaetäisyys oli liian suuri ja luodit osuivat vain alusten kylkiin. https://www.raumasivut.fi/raumawiki/raumaa-pommitetaan
Pori