Friedrich Wilhelm Heinrich Alexander von Humboldt (14. syyskuuta 1769 Berliini – 6. toukokuuta 1859 Berliini, Preussin kuningaskunta) oli saksalainen aatelinen ja vapaaherra, luonnontieteilijä ja tutkimusmatkailija.
Hän oli merkittävä hahmo luonnonmaantieteen ja biogeografian klassisella kaudella – tieteenaloilla, jotka nykyään kuuluvat maatieteisiin ja ekologiaan. Kirjallaan Kosmos (Kosmos – Entwurf einer physischen Weltbeschreibung), joka ilmestyi viidesssä osassa vuosina 1845–1862, hän antoi arvokkaan panoksen tieteen popularisoimiseen. Etelä-Amerikan länsirannikon edustalla sijaitseva Humboldtin merivirta nimettiin hänen mukaansa.
Suku ja koulutus Alexanderin vanhemmat olivat Preussin armeijan majuri, kamariherra Alexander Georg von Humboldt (1720–1779), joka kuului huomattavaan pommerilaiseen sukuun ja Maria Elisabeth von Colomb (1741–1796), paroni Friedrich Ernst von Holweden (k. 1765) leski, jonka leskenperintönä oli mm. Tegelin linna. Maria Elisabeth oli peilitehtailijan tytär ja kuului hugenottisukuun, joka oli lähtenyt Ranskasta Ludvig XIV peruuttaessa protestanttien uskonnonvapauden taanneen Nantesin ediktin vuonna 1685. Alexanderin vanhempi veli oli ministeri, filosofi ja kielitieteilijä Wilhelm von Humboldt. Hänellä oli myös velipuoli Heinrich Friedrich Ludwig (1762–1817) äitinsä edellisestä avioliitosta sekä kaksi sisarta, Karoline ja Gabriele, jotka kuolivat jo lapsina.
Isän kuoltua vuonna 1779, tunteeton ja tiukat kalvinistiset periaatteet omaava, hyvinkoulutettu äiti kasvatti pojat. He saivat valistushenkistä yksityisopetusta kotona: poliittisen historian ja taloustieteen opetusta lisättiin tavanomaisten klassisten aineiden, latinan, kreikan ja nykykielten, piirustuksen sekä matematiikan lisäksi, koska heidän äitinsä halusi poikien olevan päteviä korkeisiin julkisiin virkoihin. Heidän opettajinaan olivat kantilainen filosofi ja lääkäri Marcus Herz (salongisti Henriette Herzin aviomies) ja kasvitietelijä Carl Ludwig Willdenow. Sairaalloinen Alexander oli aluksi huono oppilas. Hän oli levoton, harkitsi armeijaan liittymistä ja jatkoi opintojaan vain vanhempien painostuksesta.pienoiskuva|Schloss Tegel 1857–1858 Puoli vuotta kestäneiden turhien rahoituksen ja taloustieteen opintojen jälkeen Frankfurtin yliopistossa hän vietti vuoden Berliinissä, missä hän sai jonkin verran insinöörikoulutusta ja kiinnostui yhtäkkiä intohimoisesti kasvitieteestä. Hän alkoi kerätä kasvinäytteitä Berliinin ympäristöstä ja oppi luokittelemaan niitä. Brandenburgin provinssin köyhä kasvisto ei kuitenkaan tarjonnut paljonkaan virikkeitä innokkaalle kasvitieteilijälle, ja Humboldt haaveili pian matkoista eksoottisempiin maihin. pienoiskuva|Friedrich Schiller, Wilhelm ja Alexander von Humboldt ja J. W. Goethe Jenassa 1797 Göttingenin yliopistossa vuosina 1789–1790 vietetty vuosi avasi hänelle vihdoin tieteen maailman. Hän seurasi antiikin tutkija ja arkeologi Christian Gottlob Heynen ja anatomisti Johann Friedrich Blumenbachin, insinööri Johann Beckmannin, matemaatikko Abraham Kästnerin ja luonnontieteilijä Georg Christoph Lichtenbergin luentoja. Levottomalle nuorelle miehelle systemaattinen opiskelu oli vastenmielistä ja hän teki paljon retkiä Hesseniin, Ala-Saksiin, Bad Pyrmontiin tai Harz-vuoristoon.
Vuonna 1790 hän vieraili luonnontieteilijä Georg Forsterin kanssa Englannissa ja Pariisissa, Ranskan vallankumouksen juuri tapahduttua. Vallankumouksen juhlinta, joka hänen mielestään oli vain jo välttämättömän historiallisen prosessin tulos, teki häneen syvän vaikutuksen. Poistuttuaan Keski-Euroopan rajojen ulkopuolelle, jonka sortavan poliisi- ja sensuurihallinnon hän oli jo Berliinissä todennut raskaaksi, hän omaksui vallankumouksen iskulauseet, mutta jalosti ne liberaaliksi ja suvaitsevaiseksi ihmisyyden ideaksi, joka perustui henkilökohtaiseen vapauteen. Forsterin innostuneet kuvaukset Etelämeren tutkimusmatkasta antoivat lopulta hänen pitkäaikaisen halunsa tutkia itse tropiikkia kypsyä lujaksi päätökseksi, jota hän lykkäsi vuosia äitinsä vuoksi. Vielä vanhoilla päivilläänkin hän ylisti Forsteria opettajanaan ja inspiraation lähteenään.
Hän kiinnostui erityisesti mineralogiasta ja geologiasta ja päätti hankkia perusteellisen koulutuksen näissä aineissa menemällä Freibergin kaivoskouluun Saksissa, joka oli ensimmäinen laatuaan. Vaikka koulu oli perustettu vasta vuonna 1766, se oli jo saavuttanut kansainvälisen maineen. Siellä, loistavan muistin ja loputtoman tiedonjanon tukemana, hän alkoi kehittää valtavaa työkykyään. Vietettyään aamupäivän maan alla kaivoksissa hän osallistui iltapäivällä viiden tai kuuden tunnin luennoille ja illalla etsi kasveja ympäri maata. Hänen ajatuksiinsa vaikutti suuresti geologi Abraham Gottlob Werner.
Hän lähti Freibergistä vuonna 1792 kahden vuoden intensiivisen opiskelun jälkeen, mutta ilman tutkintoa. Kuukautta myöhemmin hän sai kaivostarkastajan viran Preussin hallituksen kaivososastolta ja matkusti syrjäiselle Fichtelbergin vuoristoon Ansbach-Bayreuthin rajakreivikuntaan, joka oli vasta äskettäin tullut Preussin kuningaskunnan haltuun. Täällä Humboldt saavutti oman paikkansa; hän matkusti väsymättä kaivoksesta toiseen ja järjesteli uudelleen osittain hylättyjä ja täysin laiminlyötyjä kaivoksia, jotka tuottivat pääasiassa kultaa ja kuparia. Hän valvoi kaikkea kaivostoimintaa, keksi turvavalaisimen. kehitti hengitystä suojelevaa laitteistoa ja perusti omilla varoillaan nuorille kaivostyöläisille tarkoitetun ammattikoulun vuonna 1793. Hän ei kuitenkaan aikonut tehdä kaivostyöstä uraansa, vaikka häntä siihen houkuteltiin virkaylennyksellä, avokätisesti myönnetyillä virkakavapailla ja vapaudella itse päättää kaivospiirinsä.
Hän jatkoi opintojaan Jenan yliopistossa, jossa hän työskenteli anatomi Justus Christian von Loderin alaisuudessa, usein yhdessä J. W. Goethen kanssa, suoritti maisterin tutkinnon maanmittauksessa, tähtitieteellisessä paikannuksessa ja geomagneettisissa mittauksissa, tutki trooppista kasvistoa Wienin kasvihuoneissa sekä suoritti geologisia ja meteorologisia tutkimuksia Alpeilla geologi Leopold von Buchin johdolla.
Hän tapasi yliopistossa Goethen lisäksi myös Schillerin. Vuonna 1794 alkoi molemminpuolisesti hedelmällinen ja vakiintumaton ystävyys Goethen kanssa. Goethe näki Humboldtissa kumppanin luonnonkäsityksessään, ylemmässä tiedossa ja lopulta ainoan vertaisensa aikalaisen. Vuodesta 1796 alkaen hän oli taloudellisesti riippumaton tutkija saatuaan äidiltään perinnöksi 85 000 taaleria.
Humboldtissa oli kasvanut vakaumus siitä, että hänen todellinen elämäntarkoituksensa oli tieteellinen tutkimusmatka, ja vuonna 1797 hän erosi kaivostarkastajan virastaan hankkiakseen erittäin määrätietoisesti perusteellisen tietämyksen geodeettisista, meteorologisista ja geomagneettisista mittausjärjestelmistä. Napoleonin sotien aiheuttamat poliittiset mullistukset estivät useiden tieteellisten retkikuntien toteuttamisen, joihin Humboldtilla oli ollut mahdollisuus osallistua. Lopulta pettymystensä lannistuttua, mutta kieltäytyen antamasta periksi tarkoituksestaan, hän sai Espanjan hallitukselta ja kuningas Kaarle IV:ltä luvan vierailla Espanjan siirtokunnissa Keski- ja Etelä-Amerikassa.
Tutkimusmatkat Alexander von Humboldt matkusti vuosina 1799–1804 Latinalaisessa Amerikassa yhdessä kasvitieteilijä Aimé Bonplandin kanssa ja tutki sekä kuvaili aluetta ensimmäisenä tieteellisestä näkökulmasta. Hän kirjoitti matkaa käsittelevät kuvauksensa valtavaksi 35 julkaisua kirjasarjaksi 21 vuoden aikana. Hän oli ensimmäisiä, joka päätteli, että Atlanttia reunustavat maa-alueet ovat aikoinaan olleet yhdessä, etenkin Etelä-Amerikka ja Afrikka (Gondwana-manner). Myöhemmin hän pyrki viisiosaisessa teoksessaan Kosmos yhdistämään eri tieteenaloja. Humboldt oli yhteistyössä muiden tieteilijöiden kuten Joseph-Louis Gay-Lussacin, Justus von Liebigin, Louis Agassizin ja Matthew Fontaine Mauryn kanssa.pienoiskuva|300x300px|Alexander von Humboltin tutkimusmatkat Latinalaisessa-Amerikassa 1799–1804Espanjan Latinalaisen-Amerikan siirtokuntiin pääsivät tuolloin vain espanjalaiset virkamiehet ja roomalaiskatolinen lähetystyö. Täysin ulkomaailmalta eristyksissä ne tarjosivat valtavia mahdollisuuksia tieteelliselle tutkimusmatkailijalle. Humboldtin sosiaalinen asema takasi hänelle pääsyn virallisiin piireihin, ja Espanjan pääministeri Mariano de Urquijossa hän löysi valistuneen miehen, joka tuki hänen kuninkaalle esittämäänsä hakemusta kuninkaallisesta luvasta. Kesällä 1799 hän lähti Marseillesta ranskalaisen kasvitieteilijän Aimé Bonplandin seurassa, jonka hän oli tavannut Pariisissa, tuolloin Euroopan vilkkaimmassa tieteellisessä keskuksessa. Äitinsä kuoltua hänen tältä saamansa perintö mahdollisti Humboldtille rahoittaa retkikunnan kokonaan omasta taskustaan. Humboldt ja Bonpland viettivät viisi vuotta, vuosina 1799–1804 Keski- ja Etelä-Amerikassa ja taittoivat yli 9 650 kilometriä jalan, hevosen selässä ja kanooteilla. Se oli elämää täynnä suurta fyysistä rasitusta ja vakavaa puutetta. pienoiskuva|Chiranthodendron pentadactylon, Humboldtin kasvitieteellinen piirros. Plantes équinoxiales recueillies au Mexique : dans l'île de Cuba, dans les provinces de Caracas, de Cumana et de Barcelone, aux Andes de la Nouvelle Grenade, de Quito et du Pérou, et sur les bords du rio-Negro de Orénoque et de la rivière des Amazones. Voyage de Humboldt et Bonpland. 1805–1834. Caracasista lähtien he matkustivat Venezuelasta etelään ruohoalueiden ja pensaikkojen halki, kunnes saavuttivat Orinoco-joen sivujoen Apure-joen rannat. He jatkoivat matkaansa kanootilla joella aina Orinoco-joelle asti. Seuraten sen ja Casiquiare-joen uomaa he todistivat, että Casiquiare-joki muodosti yhteyden Amazonin ja Orinoco-joen laajojen jokiverkostojen välillä. Kolmen kuukauden ajan Humboldt ja Bonpland kulkivat tiheiden trooppisten metsien halki hyttyspilvien kiusaamina ja kostean kuumuuden tukehduttamina. Heidän muonavaransa tuhoutuivat pian hyönteisten ja sateen vuoksi; ruoan puute pakotti heidät lopulta elämään jauhettujen villikaakaopapujen ja jokiveden varassa. Molemmat matkalaiset, uusien ja musertavien kokemusten tarjoaman jännityksen rohkaisemina, pysyivät kuitenkin terveinä ja parhaassa mahdollisessa hengessä paluunsa jälkeen sivilisaatioon asti, jolloin he sortuivat vakavaan kuumetautiin. pienoiskuva|300x300px|Humboldt ja Aimé Bonpland Amazonasilla Casiquiaren varrella tieteellisten instrumenttiensa kanssa, Eduard Ender 1856. Humboldt ei pitänyt maalauksesta, koska siinä kuvatut instrumentit olivat epätarkasti esitettyjä. Lyhyen Kuuban-oleskelun jälkeen Humboldt ja Bonpland palasivat Etelä-Amerikkaan tutkimaan Andien vuoristoa laajasti. Bogotásta Kolumbiassa Trujilloon Perussa he vaelsivat Andien ylängöillä – reittiä pitkin, jota nykyään kulkee Pan-Amerikan valtatie, joka oli heidän aikanaan sarja jyrkkiä, kivisiä ja usein hyvin kapeita polkuja. He kiipesivät useille vuorenhuipuille, kuten kaikki Quiton ympäristön tulivuoret Ecuadorissa. Humboldtin nousu Chimborazon huipulle (6 310 metriä) 5 878 metrin korkeuteen, mutta alle korkeinta huippua, pysyi vuorikiipeilyn maailmanennätyksenä lähes 30 vuoden ajan. Kaikki nämä saavutukset tehtiin ilman nykyaikaisia vuorikiipeilyvarusteita, ilman köysiä, jäärautoja tai happivarusteita. Siksi Humboldt ja Bonpland kärsivät pahasta vuoristotaudista. Humboldt käänsi huonon olonsa edukseen: hänestä tuli ensimmäinen, joka selitti vuoristotaudin johtuvan hapenpuutteesta korkeiden paikkojen ohuessa ilmassa. Hän tutki myös Etelä-Amerikan länsirannikon edustalla olevaa valtamerivirtausta, joka alun perin nimettiin hänen mukaansa, mutta joka nykyään tunnetaan Perunvirtana. Kun kaksikko saapui uupuneina ja jalat kipeinä Quitoon, kokeneella vuorikiipeilijällä ja väsymättömällä tieteellisen tiedon kerääjä Humboldtilla ei ollut vaikeuksia omaksua hovimiehen ja maailmanmiehen roolia, kun varakuningas ja espanjalaisten seurapiirien johtajat ottivat hänet vastaan. pienoiskuva|Casiquiare-joen kanavan kartta, Humboldt 1799