Hoitokokous oli vanhoillislestadiolaisen liikkeen piirissä 1970-luvulla vakiintunut käytäntö, jossa keskusteltiin ns. kristillisestä elämäntavasta ja harjoitettiin liikkeen sisäistä seurakuntakuria. Kokoukset herättivät runsaasti huomiota liikkeen ulkopuolellakin. Hoitokokokoukset nousivat uudelleen julkiseen keskusteluun yli 20 vuotta kokousten lopettamisen jälkeen, kun jotkut niissä olleet vaativat anteeksipyyntöä hengellisestä väkivallasta. SRK pyysi hoitokokouksissa tapahtuneita väärinkäytöksiä ja opillisia harhoja anteeksi syksyllä 2011 ja oli pahoitellut niitä 1989 puhujainkokouksessa.
Hoitokokouksia tutkinut Aini Linjakumpu on määritellyt hoitokokoukset ”julkisiksi ja pakotetuiksi sielunhoidollisiksi tilanteiksi, joiden pyrkimyksenä on arvioida ja korjata ihmisen uskonelämään liittyviä asioita”. Termiä ”hoitokokous” on SRK:n entinen pääsihteeri Tuomas Hänninen kuvannut seuraavasti: ”'Hoito' tulee sanasta sielunhoito ja 'kokous' siitä, että kutsuttuna keskusteluun osallistui useampi henkilö.”
Aikalaistietojen ja tutkijoiden mukaan hoitokokouksia järjestettiin jo 1950–1960-luvulla, mutta ei tiettävästi siinä laajuudessa, jossa niitä pidettiin 1970-luvulla, ja kokouksia pidettiin vielä 1980-luvun puoliväliin saakka.
Tutkija Miikka Ruokasen mukaan hoitokokousten tarkoitus oli ”oikean Kristuksen opin säilyttäminen”. Tarve ”oikean opin” vaalimiseen olikin ilmeinen, sillä hoitokokoukset sijoittuvat vanhoillislestadiolaisuuden historiassa välittömästi ns. pappishajaannuksen jälkeisiin vuosiin. Vuosina 1960–1962 liikkeestä erotettiin tai itse erosi juuri opillisten erimielisyyksien tähden kaksi kolmasosaa vanhoillislestadiolaisista papeista ja teologeista.
Tutkija Markku Ihosen mukaan hoitokokousten menettelytavasta on pyritty 1980-luvun jälkeen luopumaan lestadiolaisuudessa. Suomen rauhanyhdistysten keskusyhdistys ry (SRK) ilmoitti elokuussa 2011, että herätysliike ei enää järjestä hoitokokouksia eikä hyväksy hengellistä väkivaltaa. SRK:n entinen pääsihteeri Tuomas Hänninen on ilmoittanut pitävänsä hoitokokouksia valitettavina (Helsingin Sanomat 17.7.2011).
1970-luvulla kokouksia on pidetty myös nimellä seurakuntapäivät ja sielunhoidollinen neuvonpito.* Ruokanen: Jumalan valtakunta ja syntien anteeksiantamus, s. 102. Kirkon tutkimuskeskus, 1980. Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen mukaan hoitoon kutsujina toimivat rauhanyhdistysten johtokunnat. Tuomas Lohen mukaan hoitokokousmenettelyn taustalla oli näkemys, että rikkoneen hoitamisessa tuli noudattaa niin sanottua Kristuksen kirkkolakia. Itsensä ”vastuullisiksi kristityiksi” tuntevat kokivat velvollisuudekseen puuttua ongelmalliseksi luokiteltuun käytökseen. Paikallinen rauhanyhdistys toimi jäsentensä ”hengellisenä hallituksena”, joka pyrki vaikuttamaan jäsentensä elämäntapoja koskeviin ratkaisuihin.
Syntinä pidettyjä asioita ovat olleet muun muassa alkoholi ja kaikki siihen liittyvä, esiaviolliset ja avioliiton ulkopuoliset suhteet, syntyvyyden säännöstely, poliittiseen vasemmistolaisuuteen viittaavat asiat, televisio-ohjelmat ja erilaiset viihteen muodot.Karpo, Hannu: Syntisin silmin] -tv-dokumentti. Yle, 1981.* Pyysiäinen: Synti, s. 100–110. WSOY, 2005.* Lohi: Haapajärven lestadiolaisuuden vaiheet 1963–1999. Pro gradu 2000. Jani Alatalon mukaan asioiden syntisyys saatettiin käytännössä määritellä paikallisella rauhanyhdistyksellä, joten jonkin asian syntisyys tai syntisyysaste saattoi olla erilaista eri puolella Suomea. Alatalon mukaan synnit katsottiin lähes aina ”väärän hengen” aiheuttamiksi. Hoitokokoukset lisääntyivät 1970-luvulla ja vähenivät merkittävästi 1980-luvulle tultaessa. Huippu oli vuonna 1978.Lohi: Haapajärven lestadiolaisuuden vaiheet 1963–1999, s. 90-96. Pro gradu 2000.
Hoitokokoukset saivat julkisuudessa osakseen runsaasti kritiikkiä ja herätysliikkeessä alkoi myös sisäinen ”pyykinpesu” niiden jälkeen. SRK:n vuosikirjan (1990) mukaan vanhoillislestadiolaisen liikkeen opetukseen oli 1950-luvulta alkaen tunkeutunut ”ankaraa lainomaisuutta”, joka vaikutti hoitokokouksissa ja johti ns. ylilyönteihin.
Julkinen keskustelu hoitokokouksista vilkastui 2000-luvulla, jolloin internetin keskustelusivustoilla ja lehdistössä alettiin vaatia SRK:lta julkista anteeksipyyntöä hoitokokousten henkisestä ja hengellisestä väkivallasta.
Syksyllä 2011 SRK:n johtokunta julkaisi kannanilmaisun, jossa pahoiteltiin hoitokokouksissa esiintyneitä väärinkäytöksiä ja oppiharhoja. Samalla SRK sanoutui irti kaikesta henkisestä ja hengellisestä väkivallasta, mitä hoitokokouksissa oli esiintynyt.
SRK:n julkinen irtisanoutuminen painostuksesta, väkivallasta ja hoitokokouksista ei kuitenkaan ole käytännössä johtanut liikkeessä muutoksiin.
Vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä ei ole myöskään tehty aloitettakaan siitä, että hoitokokouksissa keskinäisestä yhteydestä erotetuksi ja "väärähenkisiksi" julistetut henkilöt saisivat heidät erottaneilta anteeksipyynnön ja kutsun osallistua jälleen vanhoillislestadiolaisen yhteisön jäseninä liikkeen toimintaan. Siten vanhoillislestadiolaiset ovat yhä edelleen jättäneet hoitokokousten tuhansille yksityisille ihmisille seuranneen tarpeettoman inhimillisen ja hengellisen kärsimyksen hyvittämättä ja jälkien vastuullinen käsittely on liikkeessä jätetty tekemättä.
Opilliset perustelut
pienois|oikea|Vanhoillislestadiolaiset pitävät Raamattua uskon ja elämän korkeimpana ohjeena. Myös hoitokokouksia on perusteltu Raamatun opetuksilla. Hoitokokouksia on perusteltu kirkkohistorialla ja Raamatun opetuksilla, esimerkiksi avainten vallalla ja Kristuksen kirkkolailla.SRK:n vuosikirja 1986, , Kristuksen kirkkolaki ja sielunhoito, sivut 45-60 SRK:n mukaan niissä toimitaan Jeesuksen opetusten mukaisestiSRK:n vuosikirja 1986, , Kristuksen kirkkolaki ja sielunhoito, sivut 46:
Toimintaperiaate 1960-luvun ristiriitojen käsittely huipentui 1970–1980-luvun hoitokokouksiin, joilla nimensä vastaisesti ei ollut mitään tekemistä oikean sielunhoidon kanssa. Menettelytapoja ovat kuvanneet mm. Miikka Ruokanen (1980), Jorma Kurvinen (1980), Lauri Pietilä (1981), Leo Hartvaara (1984), Tuomas Lohi (2000) ja Aini Linjakumpu (2012). Hoitokokoukset olivat suljettuja, vain vanhoillislestadiolaisuuteen kuuluville ihmisille tarkoitettuja tilaisuuksia, joissa jyrkin sanoin ripitettiin yhteisön normeista vähänkään poikenneita jäseniä. Kokoukseen tullutta väkeä vannotettiin kokouksen aluksi pitämään salassa ulkopuolisilta kaikki se, mitä kokouksessa tapahtuisi. Varmuudeksi rauhanyhdistyksen (tai muun kokouspaikan) ulko-ovet lukittiin, jotta ulkopuolisia ei sattumaltakaan pääsisi seuraamaan tilaisuutta.
Usein paikalla olivat myös perheen lapset, alaikäiset, jotka puolustuskyvyttöminä joutuivat seuraamaan, miten heidän vanhempiaan julkisesti nöyryytettiin ja häpäistiin kaikkien paikkakunnan vanhoillislestadiolaisten silmien edessä. Hoitokokoukseen saattoi tulla kutsu mitä erilaisimmista syistä. Kuuluminen kansalaisopiston piiriin, osallistuminen liikkeen ulkopuoliseen hengelliseen toimintaan (esimerkiksi luterilaisen seurakunnan jumalanpalveluksessa tai vanhustenpiirissä käyminen), seurusteleminen ei-lestadiolaisten eli ”uskosta osattomien” kanssa ja television katselu olivat yleisimpiä syitä. Hoidettavan tuli ripittäytyä julkisesti kaikkien edessä ja tunnustaa olevansa ”väärässä hengessä” sekä anoa tätä anteeksi. Mikäli anteeksipyyntöä ei ymmärtänyt lausua tietyssä sanamuodossa, synninpäästöä ei annettu.
Liikkeen johtajat, kulloisenkin kokouksen vetäjät, joista yksi oli tavallisesti SRK:n johtokunnan jäseniä, päättivät, oliko hoidettavan anteeksipyyntö tarpeeksi vilpitön tullakseen hyväksytyksi. Mikäli johtohenkilöt katsoivat, että syytetyn julkisesti esittämä tunnustus ja anteeksipyyntö eivät olleet oikeanlaisia, asianomainen julkistettiin ”synteihinsä sidotuksi”. Sidottua uskovaista eivät muut lestadiolaiset saaneet enää siitä hetkestä lähtien tervehtiä, ennen kuin hän on suorittanut julkisen anteeksipyynnön rauhanyhdistyksellä ”oikealla tavalla” ja hänen anteeksipyyntönsä on tullut hyväksytyksi. Ankarin rangaistus oli liikkeestä erottaminen, eikä erotettua saanut enää tervehtiä. Normaali kanssakäyminen erotettujen kanssa oli edelleen sallittua ja he olivat tervetulleita myös rauhanyhdistyksen tilaisuuksiin. ”Ei saa tervehtiä” tarkoitti sitä, että tervehtiessä ei enää käytetty sanoja ”Jumalan terve” tai ”Jumalan rauhaan”, sillä ne sisältävät tunnustuksen samassa uskossa olemisesta.
Vanhoillislestadiolaisuuden sisäisessä, yhteisöllisessä kurinpidossa on virallisena ohjeena ns. Kristuksen kirkkolaki, jolla tarkoitetaan menettelyä, että elämäntavoiltaan poikkeavia, esimerkiksi maallistuneita, ihmisiä nuhdellaan ensin kahden kesken, ja mikäli tämä ei tuota haluttua tulosta, tapaus annetaan rauhanyhdistyksen johtokunnan tietoon. Johtokunnan tehtävänä on ratkaista, millaisiin jatkotoimiin ko. henkilön kohdalla on syytä ryhtyä. Johtokunta lähettää tavallisesti sitten kolme sopivaksi katsomaansa henkilöä puhuttelemaan ihmisiä, joita saattoi olla yksi tai useampia, esimerkiksi pariskunta. Johtokunnalle esitetään seuraavassa kokouksessa vierailusta raportti. Jos raportista ilmenee, että puhuttelu ei ollut tuottanut toivottua tulosta, johtokunta kirjaa pöytäkirjaan ”murheella, ettei Jumalan rakkauden mukainen hoito ollut tuottanut mitään tulosta” esimerkiksi toisen aviopuolison osalta.
Hoitokokousvuosina tätä ennalta puhuttelua ei useinkaan ollut tehty, vaan paikalle kokoontuneista ihmisistä valikoitui itse hoitokokouksessa milloin kukakin julkisesti moitittavaksi. Usein syytetyksi joutuneella ei ollut ennakkotietoa, että hänen uskonsa ja jäsenyytensä ”Jumalan lasten joukossa” oli asetettu kyseenalaiseksi. Tilaisuudet olivat tästä syystä monelle suuri järkytys. Sattui myös tapauksia, että koko paikkakunnan lestadiolaisten joukko julistettiin väärään henkeen eksyneeksi (esim. Kiimingin rauhanyhdistys).
Paikallinen rauhanyhdistys järjesti hoitokokouksen, eli ylimääräisen yleisen kokouksen, johon velvoitettiin kaikki paikkakunnan lestadiolaiset osallistumaan. Jos tiedossa oli joku ”parannukseen taipumaton”, hänet tietenkin kutsuttiin paikalle. Kokouksesta pois jääminen katsottiin raskauttavaksi teoksi ja jo pelkästään sen takia saattoi joutua ”sidotuksi”, eli yhteisön kanssakäymisestä eristetyksi. Yleisessä kokouksessa johtokunta esitteli asian julkisesti arvioitavaksi, jolloin esimerkiksi kerrottiin toisen aviopuolison "nöyrtyneen parannukseen", mutta toisen "todettiin pitäneen yhteyttä väärän vanhurskauden kanssa". Asian esittelyn jälkeen alkoi pitkällinen keskustelu, jonka jälkeen asianosainen joko "nöyrtyi parannukseen", jolloin asian "todettiin ratkenneen ihanasti parhaalla mahdollisella tavalla" tai hänet "sidottiin", jolloin hänet erotettiin rauhanyhdistyksen jäsenyydestä.
Historia thumb|350px|Sielunhoidolliset asiat Haapajärven rauhanyhdistyksen johtokunnassa 1974–1982.
SRK:n pääsihteeri Voitto Savelan mukaan hoitokokoukset käynnistyivät eräissä rauhanyhdistyksissä jo 1960-luvun loppupuolella ja lisääntyivät 1970-luvun taitteessa. Erkki Reinikaisen mukaan 1970-luvulla ne kulkivat laajoina aaltoina läpi koko vanhoillislestadiolaisuuden. ,"Hoitokokoukset" kulkivat Erkki Reinikaisen mukaan vuosikymmenen ajan laajoina aaltoina läpi koko kristillisyyden. Savelan mukaan SRK:n työvaliokunta lähetti tuolloin edustajiaan hoitokokouksiin yhdistysten pyynnöstä 488 kertaa. Sen lisäksi paikalliset rauhanyhdistykset järjestivät omia pienempiä kokouksia, joihin ei pyydetty työvaliokunnan edustusta.s. 63 Tohtori Tuomas Lohen pro gradu -työn mukaan karkeasti arvioiden valtaosa vanhoillislestadiolaisista teki 1970-luvulla parannusta jostakin väärästä hengestä. TV-toimittaja Vesa Toijosen mukaan hoitokokouksissa erotettiin rauhanyhdistyksistä yli tuhat ihmistä.http://koti.mbnet.fi/vltietoa/sensuroitu_ohjelma.html Tuomas Lohen mukaan Haapajärven rauhanyhdistyksestä erotettiin tai erosi hoitokokousten seurauksena 9 jäsentä.