thumb|200px|Konstantinuksen riemukaari vuoden 1742 maalauksessa. Riemukaari on osin rakennettu aiempien riemukaarten osista. Myöhäisantiikki tarkoittaa yleensä noin vuosien 300–600 jaa. välistä aikaa etenkin Rooman valtakunnan historiassa. Myöhäisantiikkiin kuuluivat kristinuskon leviäminen ja muodostuminen Rooman valtakunnan valtionuskonnoksi, kulttuurin, taiteen ja tyylien vähittäinen muutos sekä Rooman keisarikunnan siirtyminen despoottisempaan ja keskitetympään hallintojärjestelmään.
Myöhäisantiikkisen Rooman kehitys on perinteisesti mielletty rappioksi, joka ilmeni keisarillisen keskushallinnon romahduksena sekä talouden ja yhteiskunnan perusrakenteiden järkkymisenä. Aikakauteen liittynyt väestömäärän, teknologisen osaamisen ja elintason aleneminen on saanut viime aikoihin asti monet pitämään valtakunnan jakoa ja Länsi-Rooman valtakunnan häviötä yhteiskunnallisen romahduksen arkkityyppinä. Näkemystä kohtaan esitetyn kritiikin mukaan kyseessä oli pikemmin muutosprosessi, jota ei pidä arvostella lopputuleman eli keskiajan pohjalta. Rappiota korostava tulkintalinja korostaa länsiroomalaisen keisariuden katoamista, sotilaallisia tappioita, kansainvaelluksia sekä kaupunkikulttuurin taantumista erityisesti Länsi-Roomassa. Muutosta ja jatkuvuutta korostavat tutkijat taas korostavat (kristillisen) kulttuurin kukoistusta, antiikin perinnön säilymistä sekä erityisesti Itä-Rooman kukoistusta 400-luvun lopulla ja keisari Justinianuksen aikana.
Myöhäisantiikki oli Euroopassa siirtymävaihe keskiaikaan. Myöhäisantiikin käsite vastaa ajallisesti jossain määrin käsitettä kansainvaellusaika.
Kristitty keisarikunta
Myöhäisantiikin merkittävin piirre on kristinuskon leviäminen ja sen aseman vakiintuminen. Rooman keisarikunta alkoi muuttua kristityksi vuonna 313 jaa. Milanon ediktin myötä. Konstantinus I Suuren valtakaudella annettu edikti teki kristinuskosta yhden Rooman virallisista uskonnoista. Konstantinus siirsi pääkaupungin Konstantinopoliin, "Uuteen Roomaan", vaikka vanhakin Rooma säilytti suuren symbolisen merkityksensä. Konstantinus jatkoi myös keisari Diocletianuksen aloittamia taloudellisia ja sosiaalisia uudistuksia, joista kauaskantoisimpia olivat uuden kultarahan soliduksen laskeminen liikkeelle sekä eri yhteiskuntaluokkien yhä tiukemmin sitominen paikalleen: pojan oli esimerkiksi pakko jatkaa isänsä ammatissa.
Konstantinuksen jälkeen keisarit olivat Julianusta lukuun ottamatta kristittyjä. Keisari Theodosiuksen hallitessa (379–395) kristinuskosta tuli Rooman ainoa virallinen uskonto. Vaikka lakien toteutus kangerteli, kävi pakanoiden (paganus, kyläläinen; viittaa pakanoiden olevan "juntteja") ja kerettiläisten (vääräoppisten, kr. heresia) asema lopulta hyvin tukalaksi. Paikallisesti syttyi useita väkivaltaisia uskonnollisia levottomuuksia, joissa "oikeauskoinen" kristillisyys yleensä päätyi voitolle valtiovallan tuella. Koko valtakunta kristillistyi hitaasti mutta varmasti.
Myöhäisantiikissa syntyi käsitys kirkon ja valtion yhteydestä. Ensimmäistä kertaa nähtiin Jumalan sallimus maallisen vallan edellytyksenä. Keisari-instituutio kristillistyi. Keisari nähtiin Jumalan sijaisena maan päällä, ja häntä pyrittiin samaistamaan monin tavoin Jeesukseen. Keisari katsoi olevansa kirkon valvoja. Toisaalta kristittyjen näkemys Jeesuksesta otti vaikutteita keisari-instituutiosta. Maallinen keisarin rauha (pax augusti) samaistettiin taivaalliseen Kristuksen rauhaan (pax Christi). Toisaalta myös tavallisen kansalaisen piti olla kristitty ollakseen hyvä alamainen ja hyvä roomalainen.
Toisaalta vaikutusvaltaisimpien kirkonjohtajien vaikutusvalta ulottui myös maalliseen valtaan ja jopa keisariin. Esimerkiksi keisari Theodosiuksen tapatettua Thessalonikassa 7 000 ihmistä ja palattua hallituskaupunkiinsa Mediolanumiin eli nykyiseen Milanoon, kaupungin piispa Ambrosius uhkasi keisaria ekskommunikaatiolla ja kielsi häntä astumasta jalallaan kirkkoon ennen julkista katumusta. Theodosius nöyrtyi ja kirkon valta kasvoi.
Erityisesti valtakunnan länsiosassa, keisarillisen hallinnon rapautuessa, Rooman piispan merkitys kasvoi myös maallisen vallankäytön osalta. Neljäsataaluvun loppupuolella voidaan puhua jo paaviudesta. Kirkko alkoi muistuttaa "valtiota valtiossa". Sillä oli autonomia, oma hierarkia ja se sai värvättyä joukkoihinsa suuren osan lahjakkaista yksilöistä, joista aiemmin olisi tullut virkamiehiä. Myös luostarilaitos syntyi. Kristinuskon oppirakennelmat vakiintuivat hiljalleen opillisten kysymysten tullessa vilkkaan teologisen keskustelu- ja määrittelytyön kohteeksi.
Theodosiuksen kuoltua 395 Rooma jakautui lopullisesti itäiseen ja läntiseen keisarikuntaan, joiden polut alkoivat kulkea eri suuntiin. Jako ei näyttänyt aikalaisten silmin lopulliselta, mutta sellaiseksi se osoittautui.
Länsi-Rooman loppu Valtakunnan länsiosissa keskushallinto alkoi halvaantua 400-luvun alussa. Vuonna 410 visigootit hävittivät Roomaa Alarikin johdolla. Alarik oli Rooman entinen liittolainen, joka tunsi tulleensa petetyksi raha-asioissa ja päätti periä saataviaan suuremmalla joukolla. Alarik kuului areiolaisiin kristittyihin, jotka oli 300- ja 400-luvulla karkotettu Rooman valtakunnasta harhaoppina pidetyn kristinuskon suuntauksen takia. Vaikka hävitys ei ollut täydellistä, oli tämän tapahtuman merkitys aikalaisten silmissä suuri. Esimerkiksi Augustinus kirjoitti tapahtuman johdosta teoksen Jumalan valtio (De civitate Dei) valtiosta, jota eivät maailman tapahtumat keikuta.
Yleisesti tässä yhteydessä on puhuttu kansainvaellusten ajasta. Siirtyneet ihmismäärät lienevät kuitenkin olleet pieniä, korkeintaan joitakin kymmeniä tuhansia ihmisiä heimoa kohti. Germaaniheimot perustivat Rooman alueella useita kuningaskuntia, joiden väestö oli lähes kokonaan roomalaista. Germaanit itse omivat monia roomalaisten tapoja ja hyödynsivät esimerkiksi roomalaista paikallishallinnon koneistoa ja lainsäädäntöä. Latina säilyi valtakielenä ja kirkko säilytti asemansa. Germaanit olivat jo aiemmin itse kääntyneet kristinuskoon, tosin aluksi omaksuen sen yleensä areiolaisessa, ei katolisessa muodossaan. Kuitenkin hallinnossa ilmeni kitkaa ja sodat loivat turvattomuutta väestön keskuuteen.
Keisarinvalta päättyi Länsi-Roomassa lopullisesti vuonna 476 ostrogoottien valloittaessa Rooman kaupungin ja syrjäyttäessä viimeisen keisarin Romulus Augustuluksen. Vallan anastaneesta Odovakarista tuli Italian alueen kuningas, tosin muodollisesti Itä-Rooman keisarin vasallina. Rooman senaatti jatkoi kokoontumisia ilmeisesti pitkälle 500-luvulle asti. Itä-Rooma, josta nykyään käytetään nimeä Bysantti, säilytti mahtiasemansa vielä vuosisatoja pysyen pystyssä vuoteen 1453. Bysantin asukkaat kutsuivat loppuun asti valtakuntaansa Roomaksi ja itseään roomalaisiksi. Rooman valtakunta ei ollut suinkaan täysin rappiolla Länsi-Rooman tuhoutuessa:
Hajoamisen syyt Rooman valtakunnan hajoamisen (tai "tuhon") syistä on väitelty loputtomiin. Jotkut ovat laskeneet, että Rooman valtakunnan tuhoutumiselle olisi esitetty yli 200 eri syytä. On puhuttu lyijymyrkytyksestä, ulkomaalaisten liian suuresta vaikutusvallasta, myöhäisantiikin henkisestä köyhyydestä, rotujen sekoittumisesta, kansainvaelluksista, talouden rappiosta, valtiorakenteiden heikkenemisestä ja valtion desentralisaatiosta, lyijystä vesijohdoissa ja aristokratian degeneroitumisesta, ilmastonmuutoksesta, ryöstöviljelystä ja eroosiosta, korruptiosta ja tehottomasta hallinnosta, provinssien ryöstelystä, epätasaisesta tulonjaosta, epätasapainosta maaseudun ja kaupungin välillä, orjuudesta, teknologisen kehityksen pysähtymisestä, kulkutaudeista ja lukemattomista muista syistä. Gibbon puhui kristittyjen moraalittomuudesta ja Edwin Linkomieskin epäili moraalisen rappion ja arvotyhjiön olleen pääsyy. Jo antiikissa itäroomalainen ei-kristitty Zosimos syytti Konstantinusta ja kristittyjä. Toisaalta myös Roomaa 400-luvulla hävittäneet visigootit olivat kristittyjä.
Nykyisissä tulkinnoissa korostetaan eniten imperiumin taloudellisia vaikeuksia ja poliittisen järjestelmän tasapainottomuutta. Rooman voidaan katsoa olleen jossain määrin jopa ryöstötalous: se suurelta osin eli valloittamiltaan alueilta kerätyllä varallisuudella. Rooman talouselämä perustui lähes täysin alkutuotannolle sekä ylellisyystavaroiden tuonnille: varsinaista teollisuustuotantoa oli hyvin vähän. Tätä järjestelmää voitiin ylläpitää vain niin kauan kuin valtakunta laajeni. Halvan viljan tuonti Egyptistä sekä orjatalous nopeuttivat maatalouden keskittymistä suurtiloille, villoille ja latifundioille. Pienviljelijät eivät kyenneet kilpailemaan tuotannosta. Huoltosuhteen heikkeneminen johti lopulta yhteiskunnan jakautumiseen upporikkaisiin ja rutiköyhiin. Toisaalta armeijaa täytyi ylläpitää jatkuvasti, mikä vaati valtavia rahasummia. Rahoitus hoidettiin inflaatiolla. Tämä johti luottamuspulaan rahan osalta, maaseudulla rahatalouden kriisiin ja luontaistalouteen siirtymiseen.
200-luvulta lähtien valtakunta oli jatkuvassa puolustussodassa, joka ei tuottanut voittoa, mutta vaati valtavia rahasummia. Menoja oli jatkuvasti yhä enemmän ja tuloja yhä vähemmän, sillä 300-luvulle tultaessa talouselämä oli keskittynyt suurtilojen ja suurmaanomistajien käsiin, ja vapaa pienviljelijäväestö suuresti kärsinyt. Samalla myös kauppias- ja käsityöläisväestö alkoi vähetä kaupunkien kuihtuessa. Yhä suurempi verorasitus kohdistui yhä vähäisempään määrään talonpoikia ja kaupunkiväestöä, mikä puolestaan kiihdytti kaupunkitalouden rapautumista ja viljelijöiden siirtymistä suurtilallisten vuokraviljelijöiksi (coloni). Koska suurmaatilat ja senaattorisukuiset suurmaanomistajat olivat verotuksen ulkopuolella, valtakunnan verotulot laskivat. Samalla kaupunkien verkostoon perustunut hallintokulttuuri alkoi toimia huonosti. Talouden painopiste oli siirtynyt Itä-Roomaan, joten valtakunnan jakautuessa 395 Länsi-Rooman taloudellinen asema oli huono. Toisaalta taloudellisen romahduksen laajuudesta on esitetty monenlaisia arvioita. Esimerkiksi historiantutkija Chris Wickham katsoo tuoreessa kirjassaan Länsi-Rooman valtion rahatilanteen huonontuneen ratkaisevasti vasta vuoden 440 tienoilla, jolloin keisarikunta menetti rikkaat Pohjois-Afrikan provinssinsa vandaaleille.
Myöhäisantiikin erityispiirteitä Antiikki on usein suuren kiinnostuksen kohteena osaltaan siksi, koska silloisen ja nykyisen tilanteen välillä havaitaan yhtäläisyyksiä. Myös antiikin aikana vallitsi syvä elintasokuilu ja kulttuurimurros antiikin kehittyneiden ydinalueiden ja ulkopuolisen maailman välillä, jota silloin kutsuttiin barbaariseksi. Tämä jännitys purkautui kansainvaelluksiksi, joiden jalkoihin Länsi-Rooma jäi ja joita Itä-Roomakin vain vaivoin selviytyi. Traditionaalisen käsityksen mukaan 200-luvun taloudellista kriisiä seurasi Diocletianuksen ja Konstantinus Suuren toimeenpanemista korjausliikkeistä huolimatta yleistä rappeutumista monilla kulttuurin ja talouden alueilla, mutta vaikka osaksi pitääkin paikkansa, ei se ole totta kaikilla alueilla.
Teollisuudessa massatuotanto oli tosin päättynyt tai ainakin taantunut, mutta yksityisten käsityöläisten luomisvoima pääsi esiin. Luksuskäsiteollisuus ja yksityinen rakennustoiminta menestyivät erinomaisesti varsinkin suurkaupungeissa, pienet kaupungit sen sijaan taantuivat ja menettivät taloudellista merkitystään. Vielä Valentinianus I oli kieltänyt purkamasta rakennuksia pikkukaupungeista suurkaupunkien julkisten rakennusten korjaamiseksi. Hänen poikansa Valentinianus II sen sijaan salli jo purkaa pikkukaupunkeja suurkaupunkien (clariores urbes) eduksi. Samanlaisia ilmiöitä tapahtui myös kaupunkien sisällä. Esimerkiksi Ostiassa on useita esimerkkejä siitä, että kauppiaiden ja käsityöläisten entisiä asumuksia ja työpajoja yhdistettiin ylellisiksi asuintiloiksi.
Monin paikoin varsinkin provinsseissa vallitsi 300-luvun puolivälissä jopa koko roomalaisvallan loistoaika. Vasta nyt Gallia ja Hispania roomalaistuivat maanomistajan, veronkantajan ja piispan toiminnan tuloksena.