Kulttuurien kamppailu ja uusi maailmanjärjestys () on yhdysvaltalaisen politiikan tutkijan Samuel P. Huntingtonin vuonna 1996 julkaisema kirja, jossa hän hahmottelee kylmän sodan maailmanhistoriallisesti poikkeuksellisen kaksinapaisuuden jälkeistä maailmaa.
Kirjan pääväitteen mukaan globaalien konfliktien tärkeimpiä syitä eivät ole ideologiset erot vaan kulttuuriin ja uskontoon perustuvat erot. Huntington jakaa maailman kahdeksaan kulttuuripiiriin (alkuteoksessa civilization, suomeksi kirjaimellisesti ’sivilisaatio’), jotka kylmän sodan aikaisen vastakkainasettelun poistuttua ovat saaneet entistä suuremman merkityksen ihmisten samastumiskohteena. Huntington väittää, että näiden kulttuuripiirien törmäykset, joita tapahtuu etenkin niiden rajavyöhykkeillä, aiheuttavat tulevaisuudessa suurimmat selkkaukset. Sivilisaatioita on Huntingtonin mukaan 2000-luvun maailmassa yhdeksän: afrikkalainen, buddhalainen, hindulainen, islamilainen, japanilainen, latinalaisarmeikkalainen, länsimainen, ortodoksinen ja kiinalainen.
Huntington esitteli sivilisaatiokäsityksensä Foreign Affairs -lehdessä vuonna 1993 julkaistussa artikkelissa ”The Clash of Civilizations?”. Artikkeli ja kirja on nähty vastauksena Francis Fukuyaman esittämille ajatuksille ”historian lopusta”, joiden mukaan länsimainen kansanvalta ja markkinatalous leviäisivät koko maailmaan, jolloin perinteinen aatteiden välinen kamppailu päättyisi. Näkemys sai välitöntä suosiota, ja Huntingtoniin ovat viitanneet sekä poliitikot, politiikan harrastajat että tiedotusvälineet. Monien silmissä syyskuun 11. päivän terrori-iskut ja Irakin sota olivat todiste Huntingtonin näkemysten paikkansapitävyydestä. Huntingtonin teesit länsimaiden ja islamilaisen maailman välisestä konfliktista ovat vedonneet erityisesti konservatiiveihin, kun taas vasemmiston parissa Huntingtonia on syytetty jopa rasismista.
Politiikan tutkijoiden parissa Kulttuurien kamppailun aikalaisvastaanotto ja jälkimaine ovat olleet jyrkän kielteiset. Teos on heidänkin parissaan tunnettu, mutta sen merkitys tieteellisen tutkimuksen teoreettisena viitekehyksenä on vähäinen. Huntingtonin näkemys selvärajaisten, toisistaan erillisten sivilisaatioiden olemassaolosta on useimpien politiikantutkijoiden mukaan virheellinen. Huntingtonin tavoitteena ei ylipäätään ollut historian tai nykypäivän kuvaaminen, vaan Kulttuurien kamppailu oli yritys ennustaa kylmän sodan jälkeisessä maailmassa esiintyviä konflikteja. Kriitikoiden mukaan Huntington sivuuttaa rauhanomaisen vuorovaikutuksen ja keskittyy sivilisaatioiden välisiin konflikteihin, vaikka suurin osa konflikteista on sivilisaatioiden sisäisiä.
Tausta
pienoiskuva|vasen|Samuel P. Huntington vuonna 2004.
Samuel P. Huntington oli Harvardin yliopiston professori, joka tunnettiin maailmanpolitiikan laajoja virtauksia hahmottelevana konservatiivina. Hän esitteli sivilisaatioiden välistä konfliktia käsittelevän teesinsä Foreign Affairs -lehdessä vuonna 1993 julkaistussa esseessä ”Clash of Civilizations?” Siinä hän esitti ”sivilisaatioiden välisten siirroslinjojen olevan tulevaisuuden rintamalinjoja”.Musgrave ym. 2019. Kirjoitus synnytti paljon keskustelua sekä puolesta että vastaan, ja siitä tuli nopeasti eräs kaikkien aikojen kohutuimmista politiikantutkimuksen teksteistä.
Vuonna 1996 Huntington laajensi teesinsä kirjaksi The Clash of Civilizations and the Remaking of World Order.Huntington 1996 Huntington ei perustele näkemyksiään historialla eikä esitä tieteellistä argumenttia. Sen sijaan hänen tarkoituksenaan oli hahmotella, kuinka kansainväliset konfliktit voisivat kehittyä kylmän sodan jälkeisessä maailmassa. Neuvostoliiton hajoamisen seurauksiin suhtauduttiin 1990-luvun alussa optimistisesti, ja niiden toivottiin johtavan globaaliin yhteistyöhön ja aiempaa rauhanomaisempaan maailmanjärjestykseen, kuten Francis Fukuyaman esitti teoksessaan Historian loppu ja viimeinen ihminen. Huntingtonin teos oli antiteesi tälle ajattelulle. Se oli yritys löytää yhteinen selittävä tekijä näennäisesti erilaisille sodille, joita kylmän sodan jälkeen syttyi esimerkiksi Jugoslaviassa ja Tšetšeniassa. Kulttuurien kamppailu ei siis käsittele niinkään historiaa tai kirjoittamisajankohtansa tilannetta vaan tulevaisuutta.
Kirjallaan Huntington pyrki tietoisesti korvaamaan George Kennanin kylmän sodan aikaisen Moskovan-raportin, joka linjasi patoamispolitiikan perusteet. Kulttuurien kamppailulla onkin vahva poliittinen ulottuvuus.
Kimmo Pietiläisen suomennos ilmestyi Terra Cognitan kustantamana vuonna 2003. Tuolloin teoksen arvioitiin jo osin menettäneen ajankohtaisuutensa. Pietiläinen käänsi englannin sanan civilization ”kulttuuriksi”, vaikka Huntingtonin käyttämä ”sivilisaatio” oli jo vakiintunut Suomessakin käyttöön.
Huntingtonin teesit
thumb|center|750 px|Kulttuuripiirit Huntingtonin (1996) mukaan:
Huntingtonin mukaan maailma jakautuu selvästi kahdeksaan tai yhdeksään suureen kulttuuripiiriin, jotka ovat länsimainen, latinalaisamerikkalainen, ortodoksinen, islamilainen, intialainen, kiinalainen, japanilainen ja afrikkalainen kulttuuri, mahdollisesti lisäksi buddhalainen kulttuuri. Keskeisin sivilisaatiota määrittävä piirre on yhteinen uskonto.
Huntingtonin jaottelu poikkeaa jonkin verran esimerkiksi Arnold J. Toynbeen aikaisemmin esittämästä, jossa latinalaisamerikkalaista kulttuuria ei pidetty länsimaisesta erillisenä. Useimpia näistä kulttuureista Huntington kuitenkin käsittelee kirjassaan vain lyhyesti, ja eniten huomiota osakseen saavat länsimaisen ja islamilaisen kulttuurin väliset suhteet. Kylmän sodan jälkeisessä moninapaisessa maailmassa konfliktit ovat kulttuuripiirien välisiä, ja niitä esiintyy ennen kaikkea kulttuuripiirien raja-alueilla. Kutakin kulttuuripiiriä hallitsee yksi, muita voimakkaampi valtio, joka etupiirinsä alueella pitää yllä rauhaa ja järjestystä – tarvittaessa voimakeinoin. Uuden maailmanjärjestyksen myötä sotien pääsyyt eivät enää ole ideologisia tai taloudellisia vaan palautuvat eri sivilisaatioihin toisistaan poikkeaviin arvoihin ja identiteetteihin.
Todisteena käsitykselleen Huntington piti sitä, että useimmat nykyajan pahimmat selkkauspesäkkeistä kuten Bosnia, Kosovo, Palestiina sekä Intian ja Pakistanin raja ovat sijainneet eri kulttuuripiirien rajoilla ja kiistojen osapuolet kuuluvat eri kulttuuripiireihin. Lisäksi hän toteaa, että useimmissa tapauksissa toisena osapuolena on jokin islamilaiseen kulttuuriin kuuluva kansa. Huntington kirjoittaa:Huntington 2003, s. 271.
Huntingtonin mukaan kansakunnat pyrkivät palaamaan historiallisiin ja kulttuurisiin juuriinsa, jolloin eri sivilisaatioiden välille jakautuneet maat olivat todennäköisimpiä konfliktinäyttämöjä. Esimerkiksi Jugoslavian hajoamissodassa Yhdysvallat, Saksa, Venäjä ja merkittävät islamilaiset valtiot asettuivat siellä tukemaan omia kulttuurialueitaan. Huntington ennusti, että Ukraina voisi hajota jakolinjaansa pitkin kahdeksi valtioksi, joista itäinen sulautuisi Venäjään.Huntington 2003/1996, s. 212
Vastaanotto
Kehuja
Kulttuurien kamppailu ja uusi maailmanjärjestys on suosittu kirja poliitikkojen ja politiikasta kiinnostuneiden parissa. Yhdysvalloissa se eräs professorien yleisimmin opiskelijoille antamista lukusuosituksista, ja myös maailmanpolitiikasta uutisoivat tiedotusvälineet viittaavat siihen usein.
Tuoreeltaan teos sai runsaasti sekä kiittäviä että kielteisiä arvioita. Henry Kissingerin mielestä kyse oli kylmän sodan päättymisen jälkeen merkittävimpiin kuuluvista kirjoista. Zbigniew Brzezinskin mukaan se oli ”henkinen mestariteos: rohkea, mielikuvituksellinen ja provosoiva. Tärkeä työ, joka mullistaa ymmärryksemme kansainvälisistä asioista.” Kirjan poliittinen painoarvo kasvoi syyskuun 11. päivän terrori-iskujen jälkeen, sillä Huntingtonin teesien katsottiin selittävän länsimaihin kohdistuvan islamilaisen terrorismin. Myös Irakin sotaa selitettiin sivilisaatioiden väkivaltaisena kohtaamisena.
Kritiikkiä
Vaikka kirja herätti laajaa huomiota, oli sen vastaanotto akateemisissa piireissä alusta lähtien innoton.Hannerz 2003 (s. 215) mainitsee esimerkkeinä seuraavat artikkelit tai arvostelut: F. Ajamin, ”The Summoning” (Foreign Affairs, 1993); R. Bartley, ”The Case for Optimism” (Foreign Affairs, 1993); Liu Binyan, ”Civilization Grafting” (Foreign Affairs, 1993); J. J. Kirpatrick ym., ”The Modernizing Imperative” (Foreign Affairs, 1993); H. Hartmann, ”Clash of Cultures” (Foreign Affairs, 1995); M. Ignatieff, ”Fault Lines” (Foreign Affairs, 1996); W. H. McNeill, ”Decline of the West?” (New York Review of Books, 1997) sekä W. Pfaff, ”The Reality of Human Affairs” (World Policy Journal, 1997). Ammattitutkijoiden parissa Huntingtonin sivilisaatioteoriaa pidetään yleisesti virheellisenä. Sivilisaatioiden välisten erojen sijaan suurin osa tutkijoista korostaa kulttuuripiirien keskinäistä vuorovaikutusta ja niiden sisäistä monimuotoisuutta.
Politiikantutkija Paul Musgraven (2019) mukaan Kulttuurien kamppailu on Yhdysvaltojen korkeakoulujen ”tärkein moderni politiikantutkimuksen teesi”. Tätä hän pitää valitettavana, sillä kirjan virheelliset väitteet johtavat opiskelijoita harhaan. Musgraven mukaan kirja on sekä epätarkka (inaccurate) että sisäisessä ristiriitaisuudessaan käsittämätön (incoherent). Huntington esimerkiksi kuvaa sivilisaatiot muinaisina ja muuttumattomina, mutta samalla myöntää, että ne voivat ajan mittaan jakaantua tai yhdistyä. Lisäksi Huntington keskittyy kulttuurien kamppailuun, vaikka suurin osa konflikteista on sivilisaatioiden sisäisiä. Poliittiselle päätöksenteolle Kulttuurien kamppailu on Musgraven mukaan ”surkea” (terrible) ohjenuora. Vaikka kirja on tunnettu ja herättää voimakkaita mielipiteitä, sitä ei juurikaan käytetä tieteellisen tutkimuksen lähteenä tai näkökulmana. Musgraven mukaan Huntingtonia ”suosivat samat vaikuttajat, jotka mielellään viljelevät Sun Tzun kaltaisia nimiä. Kansainvälisten suhteiden asiantuntijat sen sijaan tukeutuvat [kirjaan] vain harvoin eivätkä muutenkaan suhtaudu siihen suopeasti. Suoraan sanottuna Kulttuurien kamppailu ei ole hyödyllinen eikä paikkansapitävä ohjenuora maailman ymmärtämiseen.”Musgrave 2009: “That idea enjoys great cachet among the sort of policymaker who enjoys name-dropping Sun Tzu, but few specialists in international relations rely on it or even cite it approvingly. Bluntly, Clash has not proven to be a useful or accurate guide to understanding the world.”
Amartya Senin (1999) mukaan Huntington on pätevä tutkija, mutta Kulttuurien kamppailu ja sen ”monoliittinen” sivilisaatiokäsitys eivät vakuuta. Teos keskittyy kulttuurien välisiin eroihin ja sivuuttaa niiden sisäisen monimuotoisuuden. Senin mukaan Huntington on väärässä väittäessään, että demokratia olisi länsimaiden ainutlaatuinen ja ikiaikainen piirre. Pikemminkin demokratia ja länsimainen identiteetti ovat valistuksen ja teollisen vallankumouksen peruja ja siten varsin tuoretta keksintöä.Sen, Amartya: Democracy as a Universal Value . Journal of Democracy, 10.3 (1999). Viitattu 22.5.2021.
Edward Saidin (2001) mielestä Huntington on pikemmin ideologi kuin tutkija, joka näkee sivilisaatiot perustavanlaatuisella tavalla erilaisina ja identiteetit muuttumattomia. Saidin mukaan Huntington sivuuttaa sivilisaatioiden välisen rauhanomaisen vuorovaikutuksen ja keskittyy pelkästään uskonsotiin ja imperialismiin. Erityisesti Said kritisoi Huntingtonin suhtautumista islamiin, jonka tämä kuvaa stereotyyppisenä, aggressiivisena ja takapajuisena.Said, Edward W.: The Clash of Ignorance. The Nation, 22.10.2001. Viitattu 22.5.2021.