thumb|200px|Petteri Orpo on toiminut kokoomuksen puheenjohtajana vuodesta 2016 alkaen. Kansallisen Kokoomuksen historia alkaa puolueen perustamisella 9. joulukuuta 1918, kun suomettarelaiset ja ne nuorsuomalaiset, jotka olivat kannattaneet vielä lokakuussa 1918 saksalaisen kuninkaan valitsemista Suomen valtionpäämieheksi, perustivat puolueen.

Jatkosodan jälkeen vasemmistopuolueiden kannatus Suomessa vahvistui ja konservatiivisia arvoja puolustanut kokoomus joutui kriisiin. Puolue liberalisoitui, mutta joutui jäämään pitkäksi aikaa oppositioon. Tilanne muuttui vasta vuonna 1987, kun muodostettiin Holkerin hallitus.

Aatemaailma Kokoomus ilmoittaa ideologiansa rakentuvan konservatismista, sosiaalireformismista ja liberalismista peräisin olevista aineksista. Kansallisen Kokoomuksen perustivat monarkiaa kannattaneet (Vanha)suomalaisen puolueen enemmistö sekä Maalaisten Kansanpuolueen monarkistinen vähemmistö ja Nuorsuomalaisen puolueen nationalistishenkinen vähemmistö. Kokoomuksen puoltamat arvot ovat alusta alkaen pysyneet kutakuinkin samana: esivallan kunnioitus, kansallismielisyys, omistusoikeuden suojeleminen, talouselämän edut, kristillinen etiikka ja sosiaalinen omatunto. Kansallinen Kokoomus on alusta alkaen kokenut konservatismin, sosiaalireformismin, kapitalismin, nationalismin ja liberalismin välistä kilpailua puolueen sisällä.

Esivallan lujittamiseksi kokoomus kannatti verotuksen kiristämistä, jotta valtionkoneistoa ja asevoimia kyettäisiin laajentamaan. Nykyään kokoomus on etääntynyt melko kauas ideologisesta pohjastaan, mutta "koti-uskonto-isänmaa" on edelleen käytännössä puolueelle tärkeä arvopohja. Kokoomuksen liberalisoitumista kuvastaa se, että perinnäisiä arvoja puolustavat, lähinnä kokoomuslaiset, perustivat Kristillisen Liiton ja se, että monet Liberaalisen kansanpuolueen kansanedustajat keskustayhteistyön väljennyttyä siirtyivät Kansalliseen Kokoomukseen.

Tausta

Kokoomuksen juuret ovat 1800-luvun suomalaisuusliikkeessä, joka jakautui kahtia suhtautumisessa Venäjän kasvaviin yhtenäistämisvaatimuksiin. Kesällä 1917 suomettarelaiset (vanhasuomalaiset) vielä vastustivat Suomen itsenäistymistä idänkaupan menettämisen pelossa. Lokakuun vallankumouksen tapahduttua Venäjällä he alkoivat kannattaa eroa Venäjästä. Varmimmaksi ulkopoliittiseksi takeeksi kansallisesta itsenäisyydestä katsottiin liitto Saksan kanssa. Jotkut kannattivat saksalaissyntyisen kuninkaan valintaa itsenäistyneen Suomen hallitsijaksi. Saksa hävisi ensimmäisen maailmansodan marraskuun alussa 1918. Vuonna 1918 puolue sai vahvistuksekseen Nuorsuomalaisen puolueen ne voimat, jotka olivat valtiosääntökiistan yhteydessä kannattaneet saksalaisen kuninkaan valitsemista. Kokoomukseen tuli nuorsuomalaisten lisäksi myös jonkin verran kansanpuoluelaisia.

Puolueen perustaminen Joulukuussa 1918 Suomen puoluejako meni uusiksi: Nuorsuomalaisten ja suomettarelaisten tasavaltalaiset perustivat yhdessä kansanpuolueen kanssa 8. joulukuuta Kansallisen Edistyspuolueen. Nuorsuomalaisten, suomettarelaisten ja kansanpuolueen saksalaista kuningasta kannattaneet perustivat Kansallisen Kokoomuksen 9. joulukuuta. Aikomuksena oli edelleen tehdä Suomesta Ruotsin kaltainen monarkia tai ainakin taata laajoin presidentin valtuuksin voimakas toimeenpanovalta. Tunnetuimpia sen ajan kuningasvallan kannattajia olivat muun muassa Pehr Evind Svinhufvud, J. K. Paasikivi, Eero Järnefelt ja Jean Sibelius. Hanke saksalaisen kuninkaan saamiseksi oli kuitenkin menettänyt merkityksensä Saksan hävittyä ensimmäisen maailmansodan kuukautta aikaisemmin marraskuussa 1918, minkä seurauksena saksalaissuuntausta kannattanut valtionhoitaja P. E. Svinhufvud joutui eroamaan. Hänen tilalleen valtionhoitajaksi tuli entente-mielinen Carl Gustaf Emil Mannerheim, joka edisti Suomen suhteita maailmansodan voittaneisiin valtioihin, jotka suorittivat interventiota Neuvosto-Venäjää vastaan myös Itä-Karjalassa ja Pohjoisella jäämerellä.

Puolueen nimi viittasi siihen, että perustamiskokouksen mukaan Suomeen "tarvitaan kansallinen kokoomus yli vanhojen, merkityksensä menettäneiden puoluerajojen, jotka jo liian kauan ovat toisistaan erottaneet samoin ajattelevia kansalaisia". Perustamiskokouksessa Vanhalle ylioppilastalolle kokoontuneet yli 600 puoluekokousedustajaa valitsivat kokoomuksen ensimmäiseksi puheenjohtajaksi Hugo Suolahden, joka toimi tehtävässä vuoteen 1920 asti.

Isänmaallinen ja kansalliskonservatiivinen kokoomus (1920–1944) Suhteessa Neuvosto-Venäjään kokoomuksessa oli kahdenlaista asennoitumista. Ne puolueen jäsenet, joilla oli vanhasuomalainen tausta, asennoituivat Neuvosto-Venäjään vähemmän ideologisesti kuin entiset nuorsuomalaiset. Oikeisto vahvisti puolueessa asemiaan 1920-luvun alusta alkaen, mikä aiheutti sisäisiä konflikteja ja näkyi myös ulkopoliittisissa asenteissa. Konflikteista näkyvin johti vuonna 1922 Uuden Suomen päätoimittajan Ernst Nevanlinnan eroon.Salokangas s. 621. Nouseva suomenkielinen liikemieskunta valtasi kokoomuksen 1922. Viimeistään siitä lähtien talousliberalismin, sosiaalireformismin ja arvokonservatismin painotukset puolueessa ovat vaihdelleet.

Lauri Kristian Relanderin presidenttikauden (1926–1931) seitsemästä hallituksesta kokoomus oli mukana neljässä.Salokangas s. 638. 1930-luku näki nationalismin ja oikeistoradikalismin huiman nousun Euroopan valtioissa, joka myös Suomessa näkyi Lapuan liikkeenä. Kansanliikkeenä alkanut Lapuan liike päättyi Mäntsälän kapinaan ja ryhtyi hakemaan parlamentaarisempia muotoja Isänmaallisena kansanliikkeenä. Mäntsälän kapinan lopetti verettömästi kokoomuslainen presidentti P. E. Svinhufvud pitämällä esivallan kunnioittamiseen vetoavan radiopuheen, jossa hän kehotti lapualaisia palaamaan rauhassa kotiinsa. Moni äärioikeistolainen kokoomuksen aktiivi ja kannattaja oli mukana Lapuan liikkeessä – lisäksi kokoomuksen ja Isänmaallisen Kansanliikkeen välillä oli vaaliliitto vuoden 1933 eduskuntavaaleissa. Vaaleissa kokoomus kärsi tappion.

Kokoomuksen enemmistö puheenjohtajaksi toukokuussa vuonna 1934 valitun Paasikiven johdolla päätti ajaa Isänmaallista Kansanliikettä lähellä olevat pois puolueesta ei suinkaan nationalismin takia (joka oli enemmän tai vähemmän yhteinen arvo molemmille osapuolille), vaan siksi, että kyseiset radikaalit ryhtyivät ajamaan valtiososialismia siten rikkoen yksityisen omistusoikeuden perusideaa, josta kokoomuksen enemmistö ei ollut valmis tinkimään. Paasikiven mielestä IKL oli "asettunut saksalaisten natsien kannalle". Vuoteen 1936 mennessä raja IKL:ään oli selkiytynyt. Kesän 1936 eduskuntavaaleissa kokoomus kasvatti edustajamääränsä 18:sta 20:een. Konservatiivisen linjansa löytänyt puolue oli kohoamassa aallonpohjasta uuteen nousuun. Paasikivi oli onnistunut yhdistämään puolueen ja tekemään selvän rajanvedon Isänmaalliseen Kansanliikkeeseen.

Jatkosodan päättäneen Moskovan välirauhan jälkeen kokoomus joutui kriisiin, joka saattoi vaarantaa sen toiminnan puolueena. Itä-Euroopan maissa, jotka olivat Neuvostoliiton miehittämiä, konservatiivisia puolueita oli estetty jatkamasta poliittista toimintaansa. Tilannetta helpotti kuitenkin se, että kokoomus oli Paasikiven ollessa puolueen puheenjohtajana tehnyt pesäeron Isänmaalliseen Kansanliikkeeseen, joka oli välirauhansopimuksen perusteella lakkautettu fasistiseksi leimattuna. Poliittisesti kokoomus joutui kuitenkin kokemaan eristämisen ja syrjinnän ongelmat – se oli selvästi oppositiopuolue uudessa tilanteessa.

Kokoomuksen liberalisoituminen (1945–1995) thumb|200px|Kokoomuksen kunnallisvaalimainos vuodelta 1964. Tammikuussa 1945 pidetty puoluekokous hyväksyi periaate- ja vaaliohjelmassaan Paasikiven linjan suhteissa Neuvostoliittoon. Kevään eduskuntavaaleissa kokoomuksen eduskuntaryhmä uudistui perusteellisesti. Kokoomuksen Nuorten Liiton kautta puolueen johtoon nousivat aseveljet eli vasta lakkautetun Suomen Aseveljien Liiton jäsenet. Heidän mukanaan vanha konservatiivinen ideologia ja sosiaalidemokratiaa vastustanut asenne saivat väistyä. Hyvillä henkilösuhteilla asevelisosialisteihin oli suuri merkitys käytännön politiikassa.

Puolueorganisaatiota ryhdyttiin kehittämään syksystä 1946 alkaen, kun puoluesihteeriksi tuli Niilo Honkala ja järjestösihteeriksi Onni Rantala. Vuoden 1948 tammikuussa pidetty puoluekokous korosti pohjoismaiselle pohjalle rakentuvan oikeus- ja yhteiskuntajärjestyksen merkitystä ja painotti, että demokraattinen järjestelmä oli Suomen itsenäisyyden tae. Uusi organisaatio vahvistettiin vuonna 1950. Kokoomus oli nuoren polven myötä muuttumassa yhä selvemmin reformipuolueen suuntaan. Sillä oli myös sosiaalisissa kysymyksissä omat tavoitteensa. Näkyvyyttä saivat asevelisiiven edustajat Jussi Saukkonen, Päiviö Hetemäki ja Eero Kivelä.Paasivirta s. 281.Paasivirta s. 361–362.

Kansallinen Kokoomus uudistui aatteellisesti 1950-luvulta alkaen, dynaamisen konservatismin kautta yksilökeskeisyyteen. Puolue omaksui sosiaalisen markkinatalouden, pienomistukseen ja yksityisyrittäjyyteen perustuvan "kansankapitalismin" sekä yksilökeskeisyyden ja moniarvoisuuden perinteisten konservatiiviarvojen lisäksi näin pyrkien niin sanotuksi yleispuolueeksi.

1970-luvulle saakka kokoomus oli voimakkaasti teollisuuden, pääomapiirien ja suuromistajaluokan puolue, mutta se ryhtyi 1960-luvulta alkaen muuttumaan keskiluokkaiseksi ja toimihenkilökentän konservatiiveja kerääväksi puolueeksi. Virkamiehet ja toimihenkilöt olivat 1970-luvulla jo päässeet sodanjälkeisestä palkkakuopastaan, jolloin niiden edunvalvonta ei enää ollut radikaalia vaan konservatiivista. Vuosina 1951–1965 kokoomuksen paha kilpailija porvariston äänistä oli Suomen Kansanpuolue.

Sosiaalivaltion räjähdysmäisesti laajennuttua virkamiesten ja toimihenkilöiden osuus kokonaisväestöstä oli 1970-luvulta alkaen huomattavasti suurempi kuin aiempina vuosikymmeninä. Kokoomus käytännössä omaksui pitkälti roolin, joka oli ollut 1965 toimintansa lopettaneella Suomen Kansanpuolueella.

Juha Rihtniemi valittiin vuonna 1965, vasta 37-vuotiaana, kokoomuksen puheenjohtajaksi. Aiemmin hän oli toiminut puoluesihteerinä vuosina 1959–1960. Rihtniemi oli nuorempi kuin samanaikainen Kokoomuksen Nuorten Liiton puheenjohtaja, kansanedustaja Mauri Seppä. Puheenjohtajana hän toimi yllättävään kuolemaansa, vuoteen 1971 asti. Puoluesihteerinä vuodesta 1965 toiminut Harri Holkeri valittiin Rihtniemen seuraajaksi kokoomuksen puheenjohtajana vuonna 1971 poikkeuksellisen nuorena.

Vuonna 1968 kokoomus oli suurin puolue, joka ei presidentinvaalissa mennyt Kekkosen taakse. Kokoomus asetti presidenttiehdokkaakseen pankinjohtaja Matti Virkkusen. Tietty kekkosvastaisuus johti siihen, että kokoomus sai kyseisissä vaaleissa merkittävän äänimäärälisäyksen, noin 20 prosenttia äänistä, kun sitä aiemmin kokoomuksen saalis oli pitkään ollut 15 prosentin luokkaa.

Useista syistä johtuen kokoomus voitti myös vuoden 1970 eduskuntavaaleissa. Jonkin verran voittoääniä jäi kokoomukselle jo vuoden 1968 presidentinvaaleista, mutta Suomi oli juuri silloin voimakkaasti kaupungistumassa ja pikkuporvarillistumassa, ja keskiluokkaisia äänestäjäjoukkoja oli vuonna 1970 runsaahkosti liikkeellä, mistä kokoomus hyötyi. Sen jälkeenkään kokoomus ei enää koskaan vajonnut keskikokoiseksi puolueeksi, vaan se onnistui pysymään ensin yhtenä neljästä suuresta ja sitten yhtenä kolmesta suuresta. Juuri vuoden 1970 vaaleissa kokoomus siis kasvoi keskisuuresta puolueesta maan toiseksi suurimmaksi puolueeksi (1972 ja 1975 niukasti neljäs sija). Vuoden 1979 eduskuntavaaleissa kannatus hypähti yli 20 prosenttia, minkä jälkeen kokoomus ei ole menettänyt asemaansa yhtenä kolmesta suuresta puolueesta.

Remonttimieskausi