Kolmikymmenvuotinen sota käytiin Euroopassa vuosina 1618–1648 suurimmaksi osaksi Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan alueella. Sodan pääasiallisena alkusyynä olivat katolisten ja protestanttien väliset ristiriidat. Sodan laajetessa siihen liittyi vallanhaluisten ruhtinaiden ja maiden, etenkin Ruotsin ja Ranskan, pyrkimys rajoittaa Habsburg-suvun hallitseman keisarikunnan valtaa. Sota alkoi Saksan sisäisenä uskonsotana, mutta päättyi yleiseurooppalaisena sotana, jossa uskonnolliset seikat olivat menettäneet merkityksensä.
Yleisen tuhon, etenkin Keski-Euroopassa, lisäksi sodan seurauksia olivat Saksan jakaantuminen hajanaisiin pikkuruhtinaskuntiin, Portugalin irtaantuminen Espanjasta, Ruotsin suurvaltakauden alku ja Ranskan tuleminen Manner-Euroopan johtavaksi suurvallaksi.
Vuonna 1648 solmitun Westfalenin rauhan julistuksia on pidetty nykyaikaisten suvereenien valtioiden alkuna. Monille valtakunnille määrättiin ensimmäistä kertaa rajat, ja valtion kansalaisuutta alettiin pitää tärkeimpänä asiana lainkäytön kannalta. Ennen tärkeämpiä olivat olleet monet limittäiset poliittiset ja uskonnolliset velvoitteet.
Sodan taustaa Augsburgin rauhassa vuonna 1555 saksalaisen keisarin ja luterilaisten ruhtinaiden välillä vahvistettiin Speyerin valtiopäivien 1529 päätös, jonka mukaan luterilaisia siedettiin valtakunnassa tästedes ja ruhtinaskuntien uskonto määräytyi niiden ruhtinaan uskonnon mukaan. Toisuskoiset saivat muuttaa vapaasti valitsemaansa maahan ja luterilaiset saivat pitää vuoden 1552 jälkeen valtaamansa maat, mutta ne katolisen kirkon piispat, jotka kääntyivät luterilaisuuteen, menettivät läänityksensä.
Poliittiset jännitteet kasvoivat 1600-luvulla. Espanjan Filip II oli Habsburg-sukua ja himoitsi Saksan länsiosien maita omien Alankomaidensa lisäksi. Ranska taas halusi rajoittaa Habsburgien vallan kasvua, koska suvun alueet muodostivat jo sen itärajan. Ruotsi ja Tanska taas pyrkivät laajentumaan Itämeren etelärannikolle. thumb|left|Ferdinand II, Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisari ja Böömin kuningas hovikääpiönsä seurassa. Uskonnolliset jännitteet kasvoivat jo keisari Rudolf II:n aikana (hallitsi 1576–1612), kun käännynnäiset piispat eivät suostuneet luovuttamaan maitaan; kalvinismi levisi Saksassa, eikä sitä suojannut mikään sopimus; Itä-Euroopassa Puola ja Itävallan Habsburgit yrittivät palauttaa katolista uskoa. Protestanttien kirkkoja tuhottiin eri puolilla Saksaa ja uskonnon harjoittamiselle asetettiin rajoituksia. Rudolf II ja hänen seuraajansa keisari Matias (1612–1619) eivät kuitenkaan levittäneet katolisuutta määrätietoisesti, vaan sallivat protestanttiset liikkeet välttäen ristiriitoja protestanttisten ruhtinaiden kanssa.
Väkivaltaisuudet alkoivat saksalaisessa Donauwörthin vapaakaupungissa vuonna 1606, kun kaupungin luterilainen enemmistö kielsi katolisilta omistusoikeuden. Tämä aiheutti mellakan puhkeamisen. Baijerin ruhtinas Maksimilian (1573–1651) riensi katolisten apuun ja rikkoi samalla Augsburgin uskonrauhan. Hän valtasi kaupungin ja käännytti sen katolilaiseksi. Vuoden 1609 keisarikunnan valtiopäivillä protestanttiset ruhtinaat kävelivät ulos ja perustivat Evankelisen unionin, protestanttien puolustusliiton, Pfalzin vaaliruhtinaan Fredrik IV:n (1583–1610) johdolla. Vastatoimena katoliset perustivat Katolisen liigan Maksimilianin johdolla 1609. Ranska tuki Evankelista unionia ja Espanja Katolista liigaa. thumb|Toinen Prahan defenestraatio. Protestantit heittävät kaksi keisarillista virkamiestä Hradcanyn kuninkaanlinnan ikkunasta 23. toukokuuta 1618. Tapausta pidetään alkuna kolmikymmenvuotiselle sodalle. Keisari Matias kuoli ilman poikaa 1617 ja nimesi perijäkseen Steiermarkin Ferdinandin, josta tuli Böömin kuningas ja Pyhä Rooman keisari Ferdinand II. Ferdinand II oli jesuiittojen kouluttama kiivas katolinen.
Böömin protestantit, jotka olivat enemmistönä katolisen mielivallan alla, vaativat kuningasta apuun. Kuningas hylkäsi pyynnön. 23. toukokuuta 1618 väkijoukko valtasi palatsin ja heitti Heinrich Matthias von Thurnin johdolla kaksi kuninkaan ministeriä ja heidän sihteerinsä ulos ikkunasta. Tätä pidetään Böömin kapinan ja kolmikymmenvuotisen sodan alkuna. Kolmikko selvisi hengissä defenestraatiosta; katolilaisten mukaan enkelien suojelemana, protestanttien mukaan he putosivat lantakasaan.Childs, s. 28–30
Böömin kapina 1618–1625 Prahan tapahtumista alkoi kapina, joka levisi Böömiin, Sleesiaan, Lausitziin ja Määriin, joissa kiistat katolisten ja protestanttien välillä olivat jo ennestään kiivaat. Ferdinandilla ei ollut tarpeeksi joukkoja kapinan kukistamiseen, ja hänen oli pakko kutsua serkkunsa, Espanjan Filip IV avuksi taltuttamaan kapinointia. Böömiläiset olivat ilman liittolaisia avuttomia keisaria vastaan, ja he kutsuivat apuun Evankelisen unionin. Böömiläiset lupasivat Unionin johtaja Pfalzin vaaliruhtinas Fredrik V:lle, Fredrik IV:n pojalle, Böömin kuninkuuden. Kirjeitä lähetettiin myös Savoijin herttualle, Saksin vaaliruhtinaalle ja Transilvanian Gabriel Bethlenille. Itävallan hovi sai kuitenkin kirjeet haltuunsa ja julkisti ne heikentäen böömiläisten lupausten arvoa.
Kapina sujui aluksi böömiläisten kannalta hyvin, Ylä-Itävallan luterilaiset ja kalvinistiruhtinaat liittyivät kapinaan ja Ala-Itävalta pian sen jälkeen. Vuonna 1619 kreivi Heinrich Matthias von Thurn johti armeijan Wienin piiritykseen. Transilvanian ruhtinas Gabriel Bethlen johti sotajoukon Unkariin Osmanien sulttaanin siunauksella. Keisari, joka oli ollut osallisena Uskok-sotaan, joutui kokoamaan lisäjoukkoja estääkseen kapinallisia valtaamasta koko maata. Kreivi Karel Bonaventura Buquoy, Itävallan armeijan komentaja löi kreivi Peter Ernst von Mansfeldin johtamat Evankelisen unionin joukot Záblatin taistelussa 10. kesäkuuta 1619. Tämä katkaisi Thurnin yhteyden Prahaan, ja hän hylkäsi Wienin piirityksen. Mansfeldin kenttäkansliasta löytyi todisteita, joiden mukaan Savoiji oli lähettänyt protestanteille huomattavia rahasummia ja jopa joukkoja Reininmaan puolustukseen. Juonen paljastuttua Savoiji vetäytyi sodasta.
Mansfeld onnistui kokoamaan armeijansa uudelleen pohjoisessa Böömissä, Ala- ja Ylä-Itävallan kapinalliset aateliset solmivat sopimuksen böömiläisten kanssa elokuussa, ja 22. elokuuta 1620 Ferdinand erotettiin virallisesti Böömin kuninkuudesta ja Fredrik V:stä tuli uusi kuningas. Transilvanialaiset ajoivat keisarin armeijat Unkarista vuoteen 1620 mennessä. Fredrikin kruunaus aiheutti närää Evankelisessa unionissa, jonka jäsenet olivat enimmäkseen luterilaisia, ja osa luterilaisista vetäytyi sodasta.
Espanjan kuningas lähetti armeijan Brysselistä Ambrosio Spinolan johtamana tukemaan keisaria ja Espanjan lähettiläs Wienissä, Don Inigo Onate, taivutteli luterilaista Saksia liittymään Böömiä vastaan vaihtokaupaksi Lausitzista. Saksi hyökkäsi, ja Espanjan armeija lännessä Pfalzissa esti protestantteja siirtämästä joukkojaan. Onate suunnitteli siirtävänsä Pfalzin vaaliruhtinaan arvon Fredrik V:ltä Baijerin Maksimilianille. Johann Tillyn johtama Katolisen liigan sotajoukko kukisti Ylä-Itävallan kapinan, ja keisarin joukot kukistivat Ala-Itävallan. Yhdessä sotajoukot siirtyivät Böömiin. Tilly löi Fredrik V:n armeijan Valkeavuoren taistelussa lähellä Prahaa 8. marraskuuta 1620 päättäen hänen "talvikuninkuutensa" vain kahden kuukauden jälkeen. Böömin uskovapaus lopetettiin, 27 kapinajohtajaa teloitettiin, protestantit pakenivat maasta ja Tšekki jäi kolmeksisadaksi seuraavaksi vuodeksi Habsburgien valtaan.
Häviö Valkeavuorella aiheutti Evankelisen unionin hajoamisen, vaikka muutamat liittolaiset Fredrikin kanssa jatkoivat taistelua Pfalzissa. Protestantit voittivat Johann Tillyn Wieslochissa huhtikuussa 1622, mutta hävisivät sen jälkeen useita taisteluita. Mansfeldin johtamat protestanttisen armeijan jäänteet pyrkivät Alankomaiden rajalle, mutta Tilly voitti ne 6. elokuuta 1623 Stadtlohnissa, ja vain kolmannes 21 000 miehestä pääsi pakoon. Ilman rahaa ja varusteita armeija hajotettiin vuonna 1624.
Fredrik V:n maat jaettiin, ja hänet julistettiin lainsuojattomaksi saksalais-roomalaisessa keisarikunnassa, hänen Reinin-Pfalzin maansa jaettiin katolisille ruhtinaille, ja vaaliruhtinaan asema siirrettiin Baijerin herttualle Maksimilianille, joka oli hänen kaukainen serkkunsa. Maaton Fredrik V pakeni ulkomaille ja taivutteli Alankomaita, Tanskaa ja Ruotsia tukemaan hänen asiaansa.
Protestanttien asema sai murskaavan iskun, omaisuuden takavarikointi ja Böömin ylimystön tukahdutus johtivat maan palaamisen katolisuuteen kahdensadan vuoden hussilaisuuden ja muun protestanttisuuden jälkeen. Protestanttisuus kiellettiin. Espanja sai maita Rein-Pfalzin alueella valmistautuessaan jatkamaan sotaa Alankomaita vastaan. Transilvanian Gabriel Bethlen solmi rauhansopimuksen keisarin kanssa tammikuussa 1622 ja sai alueita Itä-Unkarista.
Tanskan väliintulo 1625–1629 Tanska oli saavuttanut ajan mittakaavassa merkittävän vaurauden ja vakauden tason Juutinrauman verojen ja Ruotsin maksamien sotakorvausten ansiosta. Hampuri oli pakotettu Tanskan alaisuuteen 1621 ja Tanskan kruununperijästä oli tehty Bremen-Verdenin piispa. Ainoa yhtä hyvin toimeentuleva maa Euroopassa oli Baijeri. Tanskan kuningas Kristian IV (1577–1648) pelkäsi protestanttisen valtakuntansa puolesta ja johti armeijansa keisarikuntaa vastaan Saksan protestanttiruhtinaiden hakiessa turvaa. Englanti, Ranska ja muut vallat huolestuivat Habsburgien vallan kasvusta, mutteivät voineet liittyä sotaan sisäisten ongelmien vuoksi. Ranskan valtionhoitaja kardinaali Richelieu oli myös valmis maksamaan Tanskan sotaretkestä Saksaan. Tanskaa kismitti myös Habsburgien valta Holsteinin ruhtinaskunnassa.
Kristian IV johti keväällä 1625 20 000 miehen palkkasoturiarmeijan, jonka hän oli varustanut lähes pelkästään omilla varoillaan, sotaretkelle Saksiin. Joukot eivät aluksi kohdanneet juurikaan vastarintaa. thumb|200px|Katolisten marsalkka Albrecht von Wallenstein. Taistellakseen tanskalaisia vastaan Ferdinand II tarvitsi Friedlandin herttua Albrecht von Wallensteinia. Tämä böömiläinen ylimys oli rikastunut takavarikoimalla maanmiestensä omaisuutta. Wallenstein asetti Ferdinandin käyttöön 30 000–100 000 miehen armeijan vastineeksi oikeudesta ryöstää myös vallatut alueet. Kuningas Kristian ei tiennyt Wallensteinin joukkojen olemassaolosta ja joutui perääntymään katolisten saatua ensimmäisen voittonsa Dessaun sillan taistelussa Mansfeldin johtamia joukkoja vastaan huhtikuussa 1626. Mansfeld sairastui ja kuoli muutaman kuukauden kuluttua.
27. elokuuta Tillyn johtama Katolisen liigan armeija tuhosi Tanskan joukot Lutterin taistelussa. Kristian IV:n huono onni jatkui, hänen mahdolliset liittolaisensa Englanti ja Ranska olivat sisällissodassa, Ruotsi soti Puolaa vastaa, eivätkä Brandenburg tai Saksi halunneet järkyttää itäisen Saksan heiveröistä rauhantilaa liittymällä sotaan.
Yhdistetyt katoliset sotajoukot marssivat pohjoiseen valloittaen ja ryöstäen Mecklenburgin, Pommerin ja vuonna 1627 koko Jyllannin. Wallenstein ei kuitenkaan saanut vallatuksi Själlannin saarella olevaa Tanskan pääkaupunkia, sillä hansakaupungit ja Puola eivät sallineet keisarin laivaston rakentamista Itämerelle. Hän aloitti Stralsundin piirityksen. Kaupunki oli ainoa sotaakäyvien valtioiden kaupunki, jossa oli tarpeelliset telakat laivaston rakentamiseksi Tanskaa vastaan. Armeijan ylläpito maksoi kuitenkin kohtuuttoman paljon verrattuna siihen, mitä sodasta Tanskaa vastaan olisi voinut saada.
Seuraavan kahden vuoden aikana katolisten valtaan joutui yhä enemmän alueita. Katolisten täydellinen voitto näytti jo varmalta, kun Katolinen liiga yllytti keisari Ferdinand II:ta ottamaan takaisin kaiken luterilaisen omaisuuden, joka Augsburgin rauhan jälkeen oli menetetty. Maaliskuun 1629 hyvitysediktin mukaan näihin kuuluivat kaksi arkkihiippakuntaa, kuusitoista hiippakuntaa ja satoja luostareita. Niin aateliset kuin maaorjatkin yhtä kaikki jättivät maansa Böömissä ja Itävallassa mieluummin kuin kääntyivät katolisiksi.